olen asunut avomieheni kanssa puolitoista vuotta ja yhdessä olemme olleet yli 3vuotta. itselläni on kaksi lasta ja olen eronnut sovussa, miehelläni 1 ja hän kävi hyvin riitaisan eron aikoinaan. ongelmana nyt on että lapset ovat eriarvoisia, eli miehen lapsi käy meillä vain joka toinen viikonloppu, kuten toinen omistani. toinen lapseni asuu meillä aina ja on joka toinen viikonloppu isällään.
alusta asti miesystävän kanssa ollut ongelmia, kun hänen lapsensa ei anna koskea tavaroihinsa ja vaatii eri oikeuksia. nukkumaan meno aikoja yms yms mies ei koskaan sano hänelle ei.
aina kun lapset ovat täällä mieheni ei enää minua huomaa, ei istu viereen juttele yms yms olen kuin vieras ihminen. mitään emme tee yhdessä, vain hän ja hänen lapsensa. asiasta olen paljon puhunut että pitäisi yhdessä tehdä,että ei ole oikein että ikinä emme tee mitä me tahtoisimme ja ei meidän aina tarvitse jäädä kotiin tekemään koti töitä. tahtoisin että me kaikki olisimme samalla viivalla, mutta mies puhuu hänen lapsesta ja minun kakaroista. lapseni rakastavat tätä miestä, mutta itse en enää tiedä kuinka suhtautua, vielä vuosi sitten hän sentään lähti lapsien juhliin, päiväkodin ja koulun, nykyään ei. ei kuulu hänelle ei ole hänen lapsia. vaikka yritän sanoa että minulle se on tärkeää. itse olisin valmis menemään hänen lapsen koulun juhliin, mutta mies ei edes pyydä mukaan. olen hänen lapselleen jo 2 synttärit järjestänyt ja kiitosta en ole saanut, toisen oman lapseni juhlat on isän luona ja yhdessä siellä kävimme mutta nykyään en saa häntä mihinkään mukaan. aina vaan kuulen että ei hänelle kuulu. yksin kelpaan hänen kanssaan kulkemaan, eli jos lapset hänen tai minun ei ole paikalla.
hän kohtelee lapsia hyvin eriarvoisesti, suuttui kun sanoin että jos hänen lapsensa kuuluu saada valvoa myöhempään sitten sama oikeus on muillakin, se ei käynyt. kuulemma voisimme painua muualle. tai vastaavasti kun yritän selittää että pitäsi pitää kiinni sovituista asioista, että kun lapsilla tietyt vkonloput milloin tulla ja olla, että näin olisi, edes ajoissa muutoksista sovittaisiin, hänen tyttärensä kun koko ajan pelleillyt tulemisilla ja menemisillä. me saatamme samana päivänä kuulla tuntia ennen kuin pitäisi tulla ettei tule, mieheni ei ymmärrä että se stressaa minua tosi paljon, kun valmistan ruuat valmiiksi isommat määrät että riittää osatan kaikkea liikaa ja se turhauttaa, mutta jos en häntä huomioisi se olisi kauhea asia. emme voi suunnitella mihinkään menoja juuri tuon takia, sitten kun hän tulee emme voi käydä koskaan minun kavereiden luona saati sukulaisissa, koska heidän tarvitsee nähdä omat sukulaiset vaikka etälapset yhtä harvoin molemmilla, mutta miehen mielestä se ei ole sama asia. että kun minulla asuu toinen itseni kanssa niin asiani on paremmin.
mieheni on hyvin hanakka tarttumaan kaikkeen mitä varsinkin joka päivä asuva lapsi tekee, viimeaikoina #&%?$!* paljon hänelle ja vertaa 6 vuotta vanhempaan lapseen. kertonut että lapseni on aikuisena hullujen huoneella yms. mikä loukkaa tosi paljon, tyttäreni on 6v ja täysin normaali lapsi. tosi sosiaalinen ja reipas, hyvä tapainen.
omalle lastaan hän ei uskalla yhtään vejättää, kuten minun lapsia, eikä hänelle saa sanoa mistään koska pahoittaa mielensä ja alkaa itkemään.
siis olenko väärässä vai onko jokin lievästi sanottuna pielessä?
kuinka saan miehen käsittämään että jos tahtoo elää kanssani hänen pitäisi yrittää elää kuin yhtenäinen perhe, samoilla säännöillä, hylkimättä ja hylkäämättä?
kun asiasta puhuu tulee aina ilmi riita
kertokaa miten asian voi ilmaista että aurinkokin paistaisi
alusta asti miesystävän kanssa ollut ongelmia, kun hänen lapsensa ei anna koskea tavaroihinsa ja vaatii eri oikeuksia. nukkumaan meno aikoja yms yms mies ei koskaan sano hänelle ei.
aina kun lapset ovat täällä mieheni ei enää minua huomaa, ei istu viereen juttele yms yms olen kuin vieras ihminen. mitään emme tee yhdessä, vain hän ja hänen lapsensa. asiasta olen paljon puhunut että pitäisi yhdessä tehdä,että ei ole oikein että ikinä emme tee mitä me tahtoisimme ja ei meidän aina tarvitse jäädä kotiin tekemään koti töitä. tahtoisin että me kaikki olisimme samalla viivalla, mutta mies puhuu hänen lapsesta ja minun kakaroista. lapseni rakastavat tätä miestä, mutta itse en enää tiedä kuinka suhtautua, vielä vuosi sitten hän sentään lähti lapsien juhliin, päiväkodin ja koulun, nykyään ei. ei kuulu hänelle ei ole hänen lapsia. vaikka yritän sanoa että minulle se on tärkeää. itse olisin valmis menemään hänen lapsen koulun juhliin, mutta mies ei edes pyydä mukaan. olen hänen lapselleen jo 2 synttärit järjestänyt ja kiitosta en ole saanut, toisen oman lapseni juhlat on isän luona ja yhdessä siellä kävimme mutta nykyään en saa häntä mihinkään mukaan. aina vaan kuulen että ei hänelle kuulu. yksin kelpaan hänen kanssaan kulkemaan, eli jos lapset hänen tai minun ei ole paikalla.
hän kohtelee lapsia hyvin eriarvoisesti, suuttui kun sanoin että jos hänen lapsensa kuuluu saada valvoa myöhempään sitten sama oikeus on muillakin, se ei käynyt. kuulemma voisimme painua muualle. tai vastaavasti kun yritän selittää että pitäsi pitää kiinni sovituista asioista, että kun lapsilla tietyt vkonloput milloin tulla ja olla, että näin olisi, edes ajoissa muutoksista sovittaisiin, hänen tyttärensä kun koko ajan pelleillyt tulemisilla ja menemisillä. me saatamme samana päivänä kuulla tuntia ennen kuin pitäisi tulla ettei tule, mieheni ei ymmärrä että se stressaa minua tosi paljon, kun valmistan ruuat valmiiksi isommat määrät että riittää osatan kaikkea liikaa ja se turhauttaa, mutta jos en häntä huomioisi se olisi kauhea asia. emme voi suunnitella mihinkään menoja juuri tuon takia, sitten kun hän tulee emme voi käydä koskaan minun kavereiden luona saati sukulaisissa, koska heidän tarvitsee nähdä omat sukulaiset vaikka etälapset yhtä harvoin molemmilla, mutta miehen mielestä se ei ole sama asia. että kun minulla asuu toinen itseni kanssa niin asiani on paremmin.
mieheni on hyvin hanakka tarttumaan kaikkeen mitä varsinkin joka päivä asuva lapsi tekee, viimeaikoina #&%?$!* paljon hänelle ja vertaa 6 vuotta vanhempaan lapseen. kertonut että lapseni on aikuisena hullujen huoneella yms. mikä loukkaa tosi paljon, tyttäreni on 6v ja täysin normaali lapsi. tosi sosiaalinen ja reipas, hyvä tapainen.
omalle lastaan hän ei uskalla yhtään vejättää, kuten minun lapsia, eikä hänelle saa sanoa mistään koska pahoittaa mielensä ja alkaa itkemään.
siis olenko väärässä vai onko jokin lievästi sanottuna pielessä?
kuinka saan miehen käsittämään että jos tahtoo elää kanssani hänen pitäisi yrittää elää kuin yhtenäinen perhe, samoilla säännöillä, hylkimättä ja hylkäämättä?
kun asiasta puhuu tulee aina ilmi riita
kertokaa miten asian voi ilmaista että aurinkokin paistaisi
:\|