Meillä on yksi lapsi. Ja kyllä rakkautta riittäisi toisellekin lapselle ja vaikka kolmannellekin, mutta
siinä on iso mutta.
Täällä kirjoitettiin, että kahdella työssäkäyvällä on varaa toiseen lapseen.
Mutta ei ole. Henkistä hyvinvointia voisimme tarjota kahdelle lapselle, paljon suukkoja ja läheisyyttä ja rakkautta, yhdessäoloa.
Mutta taloudellisesti emme voisi tarjota kahdelle lapselle täysipainoista elämää.
Nyt lapsemme saa enemmän rakkautta kuin olisi hyväksikään
sekä taloudellisesti hänen elämänsä on huoletonta ja loppuelämä vanhuuteen asti turvattua (ainakin näillä näkymin)
Käymme molemmat töissä, mutta asunto ja autolainojen ja laskujen, pakollisten ruoka ja muiden tarvikkeiden hankkimisen jälkeen kuukaudessä jää käteen sen verran, että sillä elää 3 ihmistä.
Tietenkin tilanne helpottuu kun lainat on joskus maksettu.
Mihinkään vuokrakasarmiin emme mene ja tässä iässä en enää aja 20v vanhalla autolla ja kulje kirppareilta ja sukulaisilta vaatteita kerjäämässä.
Sossua en edes ajattele, sillä sen kynnyksen yli en astuisi.
Nys asumme mukavalla paikalla ja lapsemme saa joskus kaupasta jotain kivaa ja voimme hiukan hemmotella meitä kaikkia.
Ei tarvi olla koko ajan lapselle sanomassa, että ei ole rahaa, ei voi mennä sinne, ei voi tehdä sitä ja tätä.
Mitä elämää on yhteiskunnan elättinä olo, jokaista senttiä venyttäen ja miettien mistä tekee ruuan kun lapsilisä tulee vasta viikon päästä.
Ja entäs kun lapsi aloittaa opiskelun, menee autokouluun haluaa vähän vanhempana kavereiden kanssa reissaamaan, muuttaa omilleen.
Koko ajan kun lapsi kasvaa hän tarvitsee myös enemmän rahaa vaativia asioita.
Ja siinä ei rakkaus auta yksin.
Nyt voimme tarjota rakkautta ja taloudellisesti turvatun elämän, kahdelle emme sitä voi antaa ja siksi emme tee toista lasta.
Jos sellainen ihme käy, että rikastumme tästä joskus, niin on aika toiselle lapselle, mutta nyt kun tiedän, että omat rahat ei siihen riitä niin ei toista lasta.
