meille on syntymässä toinen lapsi, ja olen menossa paniikkiin! auttakaa kokeneemmat äidit!!

["vieras"]

esikoinen on minulle ihan kamalan rakas. meinaan pakahtua, ikää hänellä on nyt 3v. ikinä ei ole ollut mitään väsymisen tunteita tms, on vaikea olla erossa kun menee esim. mummon luo kylään jne.

nyt meille on syntymässä toinen lapsi ihan lähiviikkoina. ja minä olen menossa paniikkiin. kuopuskin on toivottu lapsi. mutta nyt olen kamalassa ristiriidassa. riistänkö esikoiselta jotain, pilaan meidän suhteen? miltä esikoisesta tuntuu? osaanko suhtautua vauvaan samalla tavalla, olla yhtä hyvä äiti? tulen kohta hulluksi.

 

["Anu"]

mutta odotan muiden vastauksia innolla. Olen ihan samassa tilanteessa!!!

 

[vierailijana]

Tottakai alkuun voi olla mustasukkaisuutta ja tunnemyrskyjä,mutta kyllä se varmasti hyvin menee. Alkuunhan vauva nukkuukin niin paljon että esikoiselle jää paljon aikaa. Anna esikoisen hoitaa apunasi pikkusisarrusta. Tottakai voit olla hyvä äiti kahdelle jos olet hyvä yhdelle.

 

["hmm"]

Se menee siinä sivussa mulla ainakin.. vähän se riisti aikaa esikolta, kun kuopus oli niin itkuinen :/ mutta nukkui onneks paljon päiväunia ja sillioin oli aina kahdenkeskeistä aikaa esikoisen kanssa <3 ja illat yleensä oli pahimpia itkun kanssa, jolloin esikko oli jo yöunilla. Hyvin se menee esikkokin oppii, että muutkin tarvitsee äitiä ja osaa silloin vuorotella ja odottaa paremmin Nyt kun ovat jo 2v ja 4v niin tappeluita selvittäessä menee meidän illat usein.. huoh.. mut jospa tääkin joskus helpottais

 

[Phoebsi]

Kun odotin kuopusta viimeisillä viikoilla, tuntui, etten voi rakastaa ketään tai mitään niin paljon kuin esikoista rakastan. Sydän meinasi yhtä aikaa pakahtua ja särkyä kun luulin, että riistän esikoiselta jotakin. Lapsuuden tai vauva-ajan tai jotain, vaikka hän oli siskon syntyessä 2v4kk.

Sitten sisko syntyi, ja hormoonihuuruissa itkeskelin sairaalassa ikävääni ja luulin tehneeni jotain väärin esikoista kohtaan. Onneksi ihana anoppini lohdutti, että lapset selviävät siitä kyllä ja että vaikka mustasukkaisuutta olisi niin minäkin selviän siitä.

Aikaa kului ja vauva alkoi olla omalla tavallaan aivan yhtä rakas kuin esikoinenkin, eikä rakkaus esikoiseen tietysti hävinnyt minnekään. Tilanne perheessä vain muuttui, tuli uusi jäsen joka löysi tai otti, miten sen nyt katsoo kukin, oman paikkansa.

Sanonta, että asioilla on tapana järjestyä, pätee tähänkin. Tuo on kyllä mullistavaa aikaa ja raskaushormonit ei auta asiaa yhtään. Sanon vain että kyllä se siitä, ajan kanssa ja itseä ja muita kuullostellen menee niin kuin sen pitääkin mennä.

Tsemppiä loppumetreille ja onnea elämään kahden lapsen kanssa

 

["merenneitonen"]

Olin samassa tilanteessa 1v5kk sitten, kun tyttöseni syntyi. Juuri noin muutama viikko ennen toisen lapsen syntymää väänsin itkua ja tunsin hylkääväni esikoiseni.
Mietin, etten koskaan varmaan enää nuku hänen kanssaan päiväunia KAKSIN, vietä niitä ainutlaatuisia hetkiä tehden kaikkea kivaa mitä sen Maailman Rakkaimman Ensimmäisen Lapsen kanssa. ?

Nyt olen kahden lapsen äiti, lapset iältään lpaset ovat siis siis 4v5kk ja 1v4kk. ONhan se totta että esikoinen jää nyt vähemmälle huomiolle kuin ennen, mutta saa silti paljon huomiota. Lisäksi maailman ihanimmalla esikoispojallani´on nyt maailman ihanin pikkusisko, joiden kanssa teemme kivoja juttuja ja nukumme saman peiton alla välillä kaikki yhdessä.
?

 

[ninnuskainen]

Meillä on lapsilla ikäeroa 2v3kk ja samat tunteet oli aikanaan kuin sinullakin. Pikkuvauva-aika oli melko helppoa, kun pieni vauva nukkuu paljon, niin jäi esikoiselle runsaasti aikaa. Alkuun, kun toinen lapsi syntyi itkin monta päivää sitä kun esikoisesta tuli yhdessä yössä iso lapsi, eikä hän ollut enää meidän ainoa vauva. Ja se oli alkuun "kamalaa" kun joutui valitsemaan vauvan itkun ja isomman lapsen itkun väliltä. Joskus iltaisin oli hankaluuksia saada lapset yksin nukkumaan, kun mies oli töissä ja silloin saattoi molemmat pienet olla sylissäni, kun heitä itketti.

Isompaa pitää huomioida positiivisesti ja ohjata olemaan vauvan kanssa, jos isompi saa suurimmaksi osaksi negatiivista huomiota, niin se kostautuu kyllä. Niin ja heti alkuun on tehtävä selväksi että vauva on PIENI eikä häntä saa kohdella kovakouraisesti.

Heti ensimmäisestä päivästä alkaen otin esikoisen vauvan hoitoon mukaan ja painotin hänelle kuinka tärkeä hän on meille kaikille ja että vauvakin rakastaa häntä valtavasti, vaikka tarvitsee joskus enemmän äidin huomiota. Meillä lapset nyt päälle 3 ja 1, eikä isompi ole koskaan juurikaan kiusannut pienempää ja mustaasukkaisuutta ei ole kovin paljon esiintynyt. Lapsilla on todella läheiset välit ja siitä olen ylpeä!

Aina kun vauva nukkui tein esikoisen kanssa kahdestaan asioita joista hän piti. Kyllä se siitä lähtee sujumaan, kun ottaa isompaa lasta kunnolla huomioon.

Meillä isompi lapsi on isin "lellikki" ja pienempi minun. Isompi on luonteeltaan aivan kuin isänsä ja pienenpi on kuin minä. Vaikka näin on, niin silti kohdellaan lapsia tasa-arvoisesti ja molemmat on ihan yhtä tärkeitä, vaikkakin eri tavalla.

 

["vieras"]

Mulla nuo tunteet hävisivät jo sairaalassa. Kuopuksella oli reikä sydämessä, käytiin tutkimuksissa ja leijonaemo sisälläni heräsi. Esikoinen koki vauvan alkuun ihan kauhean stressaavana. Kääntyi täysin isän puoleen, mua harmitti, mutta pienempi tarvitsi mua. Toki säälin ihan suunnattomasti esikoista tuskansa kanssa. Tuskaisia hetkiä elettiin uudestaan kuopuksen lähtiessä liikkumaan ja alkaessa puhumaan eli tuli kai tavallaan esikoisen tontille.

Nyt lapset ovat jo isompia, esikoinenkaan ei muista mitään negatiivista noista ajoista ja lapset ovat toisilleen niin hellyttävän tärkeitä, vaikka toki riitelevätkin. Tasa-arvoinen kohtelu on ollut meillä itsestään selvää enkä oikeastaan ole edes kokenut sitä vaikeaksi. Molempien kanssa on aina tehty asioita myös kaksin. Varsinkin pahimpina mustasukkaisuusaikoina kaksin vietetty aika helpotti esikoista. Ja tämä ei tarkoita nyt mitään erikoista. Kunhan käytiin kaupassa tai postissa niin, että lapsi sai jutella ja oltiin yhdessä.