T
Turkilmas
Vieras
Huh huh. Kaikki alkoi siitä että mulla väsymys ja stressi ja loputon valvominen heitti eilen aamulla kupin nurin. Yritin 2 tuntia nukuttaa huutavaa vauvaa päiväunilleen. Kahdesti hän jo nukahti, kunnes toisella kertaa säpsähti ääntä ja toisella kertaa tutti tippui suusta. Niiden seurauksena huuto jatkui ja yltyi.
Lopulta mä aloin myös itkemään. Ja paljon. Taisi tulla samaan aikaan jonkinlainen paniikkikohtaus, sillä nyyhkytys veti henkitorven kiinni ja meni pitkään ennen kuin sain taas happea. Tätä jatkui kauan. Siinä me oltiin, minä ja vauva molemmat parkumassa.
Laitoin miehelle viestin että tulee työiltamasta kotiin niin nopeasti kuin pääsee että pääsen nukkumaan appivanhempien asumattomaan huoneistoon. Mies sitten soitti ja ilmoitti että pääsee viideltä sieltä lähtemään. Mä paruin hänen korvaansa ja kerroin miten rikki olen.
Mies pelästyi ja kertoi työnantajalleen että häntä tarvitaan nyt kotona. Työnantaja oli antanut miehelle vapautuksen iltamasta ja mies päätti tulla kotiin. Soitti vaan mulle että puen itseni valmiiksi niin hän tulee ja vie mut nukkumaan.
Voi elämä että mua hävetti ja nolotti, mutta toisaalta mies teki kyllä vallan oikean ratkaisun. Lähdettiin matkaan ja mä menin lähes suoraan sohvalle nukkumaan (siis siellä huoneistossa).
Herättyäni aloin miettimään asioita. Eihän tässä ole mitään järkeä. Mä olen liian väsynyt, stressaantunut ja tuntuu että masennuskin saattaa olla palailemassa. Miksi ihmeessä haalin itselleni työtaakkaa jota en pysty hoitamaan? Kun pelkkä kodin pyörityskin ja valvova vauva vie voimavaroja. Miksi pitää yrittää vielä muuta lisäksi?
Näitä mietin ja itkin silmät päästäni. Koko pirun eilinen päivä meni itkiessä ja itseäni soimatessa. Lopulta tein päätöksen. Lopetan opiskelun. Voin joskus myöhemmin jatkaa jos siltä tuntuu. Mutta nyt luovutan. Omaksi ja perheeni parhaaksi. Lisäksi nyt on korkea aika opetella sanomaan ei myös politiikassa.
En voi sanoa että olisin helpottunut päätöksestäni. Luovuttaminen kirpaisee pahasti luonnon päälle ja tunnen olevani luuseri. Mutta nyt on vaan niin, että sitä on pakko ajatella oman ja perheen parasta.
Ja niinkuin tässä ei olis tarpeeksi muutosta ollut muutenkin ja isoja tilanteita elämässämme... tänään taisi tulla vielä yksi lisää. On melko todennäköistä että saamme ostettua tontin, jota ollaan kyselty. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että oma asunto pitää rempata muuttokuntoon, muuttaa väliaikaisesti vuokralle, alkaa rankentaa, muuttaa korpeen ja vaihtaa pojan koulu.
Huhhei, tosiaan
Lopulta mä aloin myös itkemään. Ja paljon. Taisi tulla samaan aikaan jonkinlainen paniikkikohtaus, sillä nyyhkytys veti henkitorven kiinni ja meni pitkään ennen kuin sain taas happea. Tätä jatkui kauan. Siinä me oltiin, minä ja vauva molemmat parkumassa.
Laitoin miehelle viestin että tulee työiltamasta kotiin niin nopeasti kuin pääsee että pääsen nukkumaan appivanhempien asumattomaan huoneistoon. Mies sitten soitti ja ilmoitti että pääsee viideltä sieltä lähtemään. Mä paruin hänen korvaansa ja kerroin miten rikki olen.
Mies pelästyi ja kertoi työnantajalleen että häntä tarvitaan nyt kotona. Työnantaja oli antanut miehelle vapautuksen iltamasta ja mies päätti tulla kotiin. Soitti vaan mulle että puen itseni valmiiksi niin hän tulee ja vie mut nukkumaan.
Voi elämä että mua hävetti ja nolotti, mutta toisaalta mies teki kyllä vallan oikean ratkaisun. Lähdettiin matkaan ja mä menin lähes suoraan sohvalle nukkumaan (siis siellä huoneistossa).
Herättyäni aloin miettimään asioita. Eihän tässä ole mitään järkeä. Mä olen liian väsynyt, stressaantunut ja tuntuu että masennuskin saattaa olla palailemassa. Miksi ihmeessä haalin itselleni työtaakkaa jota en pysty hoitamaan? Kun pelkkä kodin pyörityskin ja valvova vauva vie voimavaroja. Miksi pitää yrittää vielä muuta lisäksi?
Näitä mietin ja itkin silmät päästäni. Koko pirun eilinen päivä meni itkiessä ja itseäni soimatessa. Lopulta tein päätöksen. Lopetan opiskelun. Voin joskus myöhemmin jatkaa jos siltä tuntuu. Mutta nyt luovutan. Omaksi ja perheeni parhaaksi. Lisäksi nyt on korkea aika opetella sanomaan ei myös politiikassa.
En voi sanoa että olisin helpottunut päätöksestäni. Luovuttaminen kirpaisee pahasti luonnon päälle ja tunnen olevani luuseri. Mutta nyt on vaan niin, että sitä on pakko ajatella oman ja perheen parasta.
Ja niinkuin tässä ei olis tarpeeksi muutosta ollut muutenkin ja isoja tilanteita elämässämme... tänään taisi tulla vielä yksi lisää. On melko todennäköistä että saamme ostettua tontin, jota ollaan kyselty. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että oma asunto pitää rempata muuttokuntoon, muuttaa väliaikaisesti vuokralle, alkaa rankentaa, muuttaa korpeen ja vaihtaa pojan koulu.
Huhhei, tosiaan