A
avuton
Vieras
Rakennusaika oli meille todella rankka -kuten käsittääkseni monelle muullekin parille.
Ollaan oltu melkein 10v yhdessä, yhteisiä lapsia ei ole, mulla lapsi entisestä liitosta, mutta on jo iso.
Me ollaan aina oltu "omantien kulkijoita" vaikka parisuhteessa ollaankin oltu, kummallakin laajat kaveripiirit ja on menty paljon omissa seuroissa ja toisinaan sit yhdessäkin. Kumpikaan ei ole oikein koskaan viihtynyt kotona.
Nyt kun 5vuoden rakennuspaska on ohi, mies on aivan muuttunut ja rehellisyyden nimissä niin olen minäkin.
Mies ei puhu mulle enää asioita, mä esim.soitin sille la yksistä juhlista mihin meidät molemmat oli kutsuttu et ehtiikö se töiltään tulemaan kun juhlapari kysyi, niin mies tiuskas et "sä ahdistat mua noilla kyselyilläs!"
Puhuu mulle todella rumasti, ei selvästi ajattele mua enää missään asioissa tai päätöksissään. Mä olen myös monesti vieressä istunut kun mies soittaa puhelimensa läpi jos tarvii kyytiä (esim.laivalle lähtiessään kerran), mutta multa ei kysy et heittäisinkö. Sit kun sanon, et mikset mua kysyny? "No mä nyt ajattelin ettet heittäs kuitenkaan!!" Enkä rehellisesti ymmärrä miksi olettaa niin.
Mä olen tän itse suunnitellun ja rakennetun talon myötä oppinut olemaan kotona, tykkään käydä illalla saunassa ja rentoutua sohvalla katsellen telkkaria tai lukien kirjaa, mies ei viihdy kotona enää sitäkään vähää kun ennen.
En edes muista koska se olisi ollut kotona, keksii tikusta asiaa et pääsee pois täältä ja ollessaan kotona on jotenkin ahdistunut ja levoton.
Ja toista naista ei ole, sen tiedän, sitä korttia on tähän ihan turha vetää.
Mies käy täällä käytännössä nukkumassa. Mun tekemät ruuat kyllä kelpaa ja muut siivouspalvelut, mutta mun seura ei.
Olen ehdottanu vaikka mitä tekemistä, mut mikään ei koskaan käy -mun kanssa.
Oon ihan toivoton, en saa tota puhumaan mitenkään, se on heti puolustuskannalla ja karvat pystyssä. Seksielämä on kuihtunut kasaan jo aikaa sitten mun lukemattomista yrityksistä huolimatta. Ja vaikken yrittäiskään.
Mä en roiku miehessä ja vingu sen seuraa koko ajan, mulla on ns.omakin elämä, ystäviä, lapsi, harrastus, mutta kai sitä vois olettaa et se oma elämänkumppani edes kerta viikkoon vaikka tulis saunaan mun kanssa. Mut ei.
(Saatan sanoa, et meen nyt saunaan, tuutko mukaan? Mies sanoo "joo kohta" ja jää notkuun koneelle tai muka katsoon jotain tvstä. Sit kun mä oon tunnin saunonu yksin, niin mies muka yllättyneenä: "ai sä tulit jo pois, no haittaako jos soitan `pekan`mun seuraks löylyyn?")
Kuitenkaan ei halua erota, rakastaa mua kuulema, mut ei osaa itsekään sanoa mikä vaivaa. Siinä kaikki mitä oon saanu siitä irti tiristettyä.
Mitä helvettiä mä teen?!
Kertokaa kokemuksianne rakentamisen jälkeisestä ajasta, onko tää joku miehen "babyblues" rakentamisen jälkeen? Mistä mä tiedän koska luovutan? En haluais luovuttaa, meillä on ollut niin mahtava suhde. En vaan keksi enää mitään "elvytysyrityksiä" kun mitkään halit ja juttelut ja riidat ja kotityölakot ja pihvit ja oluet ja hieronnat ei auta yhtään.
Ollaan oltu melkein 10v yhdessä, yhteisiä lapsia ei ole, mulla lapsi entisestä liitosta, mutta on jo iso.
Me ollaan aina oltu "omantien kulkijoita" vaikka parisuhteessa ollaankin oltu, kummallakin laajat kaveripiirit ja on menty paljon omissa seuroissa ja toisinaan sit yhdessäkin. Kumpikaan ei ole oikein koskaan viihtynyt kotona.
Nyt kun 5vuoden rakennuspaska on ohi, mies on aivan muuttunut ja rehellisyyden nimissä niin olen minäkin.
Mies ei puhu mulle enää asioita, mä esim.soitin sille la yksistä juhlista mihin meidät molemmat oli kutsuttu et ehtiikö se töiltään tulemaan kun juhlapari kysyi, niin mies tiuskas et "sä ahdistat mua noilla kyselyilläs!"
Puhuu mulle todella rumasti, ei selvästi ajattele mua enää missään asioissa tai päätöksissään. Mä olen myös monesti vieressä istunut kun mies soittaa puhelimensa läpi jos tarvii kyytiä (esim.laivalle lähtiessään kerran), mutta multa ei kysy et heittäisinkö. Sit kun sanon, et mikset mua kysyny? "No mä nyt ajattelin ettet heittäs kuitenkaan!!" Enkä rehellisesti ymmärrä miksi olettaa niin.
Mä olen tän itse suunnitellun ja rakennetun talon myötä oppinut olemaan kotona, tykkään käydä illalla saunassa ja rentoutua sohvalla katsellen telkkaria tai lukien kirjaa, mies ei viihdy kotona enää sitäkään vähää kun ennen.
En edes muista koska se olisi ollut kotona, keksii tikusta asiaa et pääsee pois täältä ja ollessaan kotona on jotenkin ahdistunut ja levoton.
Ja toista naista ei ole, sen tiedän, sitä korttia on tähän ihan turha vetää.
Mies käy täällä käytännössä nukkumassa. Mun tekemät ruuat kyllä kelpaa ja muut siivouspalvelut, mutta mun seura ei.
Olen ehdottanu vaikka mitä tekemistä, mut mikään ei koskaan käy -mun kanssa.
Oon ihan toivoton, en saa tota puhumaan mitenkään, se on heti puolustuskannalla ja karvat pystyssä. Seksielämä on kuihtunut kasaan jo aikaa sitten mun lukemattomista yrityksistä huolimatta. Ja vaikken yrittäiskään.
Mä en roiku miehessä ja vingu sen seuraa koko ajan, mulla on ns.omakin elämä, ystäviä, lapsi, harrastus, mutta kai sitä vois olettaa et se oma elämänkumppani edes kerta viikkoon vaikka tulis saunaan mun kanssa. Mut ei.
(Saatan sanoa, et meen nyt saunaan, tuutko mukaan? Mies sanoo "joo kohta" ja jää notkuun koneelle tai muka katsoon jotain tvstä. Sit kun mä oon tunnin saunonu yksin, niin mies muka yllättyneenä: "ai sä tulit jo pois, no haittaako jos soitan `pekan`mun seuraks löylyyn?")
Kuitenkaan ei halua erota, rakastaa mua kuulema, mut ei osaa itsekään sanoa mikä vaivaa. Siinä kaikki mitä oon saanu siitä irti tiristettyä.
Mitä helvettiä mä teen?!
Kertokaa kokemuksianne rakentamisen jälkeisestä ajasta, onko tää joku miehen "babyblues" rakentamisen jälkeen? Mistä mä tiedän koska luovutan? En haluais luovuttaa, meillä on ollut niin mahtava suhde. En vaan keksi enää mitään "elvytysyrityksiä" kun mitkään halit ja juttelut ja riidat ja kotityölakot ja pihvit ja oluet ja hieronnat ei auta yhtään.
) joten kotiuduin arkisin raksalta n.klo20 lapsen iltatoimille ja tein sen jälkeen kotityöt.