Toggle sidebar

Miehen empatianpuute

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
V

"vieras"

Vieras
Olemme menneet nuorina naimisiin, jo parikymmentä vuotta sitten. Näin jälkeenpäin asiaa ajateltuna vain menin naimisiin, en siis koskaan suuremmin häntä rakastanut. Lapsia on kolme ja nyt jo nuorinkin kouluiässä.

Jotenkin varmaan nuorena ajattelin että tällaista sen elämän kuuluukin olla. Lapset kasvaa, käyvät koulua, muuttavat pois kotoa ja itse siinä vanhenee. En niin välittänyt ettei mieheni kanssa kosaan ole voinut keskustella. Hän on kaiket vapaa-ajat aina mennyt omissa harrastuksissaan. Minä olen hoitanut ja ollut aina lasten tukena kun on tarvittu.

Harrastan itse lähinnä lasten kanssa yhdessä, mm. kilpaurheilua. Mies ei ole koskaan oikeastaan osallistunut mihinkään kisareissuihin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Nyt sitten elämämme on yhtä riitelyä. Koko ajan ja kaikesta. Ja pahinta kaikesta on se että aina hän haukkuu jo kuolleita vanhempiani! Isääni hän ei ole edes nähnyt kun hän kuoli jo tosi kauan sitten ja äitini kuoli muutama vuosi sitten.

Mitä te ajattelette tuollaisesta käytöksestä? Itsestäni tuntuu niin pahalle että tuntuu kuin halkeaisin. Mistään omaa mieltä painaneesta asiasta ei voi puhua kun sitten riidellessä hän heittää kaikki päin kasvoja. Jos siis tiedätte mitä tarkoitan.
 
eli siis rakkaudeton avioliitto, jossa puolisot elää yhdessä erillään omia elämiään ja kanssakäyminen on solvaamista .
mitäkö mieltä ? sitä mieltä, että lähtisin ja etsisin sen Rakkauden ja Onnen ennenkuin olisi jo liian myöhästä , Jos siis tästä liitosta ja ihmisestä sitä ei oikeasti löytyisi.
 
Tosi kurjaa.:| Muuten ehdottaisin, että alkaisitte tehdä jotain yhdessä ja yrittäisitte yhdessä etsiä sitä rakkautta, mutta miehesi vaikuttaa inhalta tyypiltä.

Tosin voihan inhatkin tyypit muuttua, jos heillä on sisäisesti parempi olo.
 
Kuulostaa kieltämättä hankalalta tilanteelta. Miksi menit vain naimisiin, mihin miehessä ihastui, onko niistä asioista mitään jäljellä?

En aivan ymmärrä miten mies haukkuu esim. isääsi, jota hän ei ole edes tuntenut. Kielteinen ja negatiivinen tapa keskustella tai puhua ruokkii helposti itseään. Kielteiseen koettuun viestiin on helppo vasta negatiivisuudella. Keskustelu ja kuuntelu on mielestäni suhteessa tärkeää, välillä myös se että pysähtyy miettimään ymmärsinkö toisen viesti oikein voinko esim. esittää tarkentavan kysymyksen jos joku jäi epäselväksi tai mietityttämään.
 
Hän vain kiivastuksissaan haukkuu vanhempiani, kait se vain johtuu siitä että tietää lyövänsä arkaan kohtaan.

Olenkin sanonut hänelle että itselleni on ihan sama elänkö eää huomenna. Lapseni ovat ainoa syy elää. En odota enää mitään koska mikään muu ei tunnu miltään kuin lasten kanssa oleminen ja puuhailu.

Muutama vuosi sitten rakastuin erääseen mieheen jota mieheni ei tietenkään tiedä eikä tämä toinenkaan mies tiedä. En vain saa häntä mielestäni vaikken ole häntä pitkään aikaan nähnytkään. En kuitenkaan usko että ongelmani suhteessa mieheeni johtuisi toisesta miehestä.

Mutta ennen oli helpompi kestää mieheni käytös kun oli salainen haave toisesta mutta nyt ei ole mitään.
 
[QUOTE="viera";22620994]Hän vain kiivastuksissaan haukkuu vanhempiani, kait se vain johtuu siitä että tietää lyövänsä arkaan kohtaan.

Olenkin sanonut hänelle että itselleni on ihan sama elänkö eää huomenna. Lapseni ovat ainoa syy elää. En odota enää mitään koska mikään muu ei tunnu miltään kuin lasten kanssa oleminen ja puuhailu.

Muutama vuosi sitten rakastuin erääseen mieheen jota mieheni ei tietenkään tiedä eikä tämä toinenkaan mies tiedä. En vain saa häntä mielestäni vaikken ole häntä pitkään aikaan nähnytkään. En kuitenkaan usko että ongelmani suhteessa mieheeni johtuisi toisesta miehestä.

Mutta ennen oli helpompi kestää mieheni käytös kun oli salainen haave toisesta mutta nyt ei ole mitään.[/QUOTE]

Enemmänkin se rakastuminen siihen toiseen, johtuu sun ja sun miehen suhteesta. Silloin kun meillä on ollut vaikeaa, on auttanut se, että on sovittu, että puhutaan toiselle, kuin ystävälle puhuttaisiin. Ei haukuta ja nimitellä eikä tiuskita, vaan puhutaan niinkuin normaalille ihmisille. Sillä on tosi suuri teho, varsinkin, jos on tottunut siihen, että puhutaan toiselle rumasti ja epäkunnioittavasti. Jotkut saa semmoisen huonon mallin jo kotoaan.
 
[QUOTE="viera";22620994]Hän vain kiivastuksissaan haukkuu vanhempiani, kait se vain johtuu siitä että tietää lyövänsä arkaan kohtaan.

Olenkin sanonut hänelle että itselleni on ihan sama elänkö eää huomenna. Lapseni ovat ainoa syy elää. En odota enää mitään koska mikään muu ei tunnu miltään kuin lasten kanssa oleminen ja puuhailu.

Muutama vuosi sitten rakastuin erääseen mieheen jota mieheni ei tietenkään tiedä eikä tämä toinenkaan mies tiedä. En vain saa häntä mielestäni vaikken ole häntä pitkään aikaan nähnytkään. En kuitenkaan usko että ongelmani suhteessa mieheeni johtuisi toisesta miehestä.

Mutta ennen oli helpompi kestää mieheni käytös kun oli salainen haave toisesta mutta nyt ei ole mitään.[/QUOTE]

Vaikka miehes haluaa osuakin arkaan kohtaan, tervepäisellä ihmisellä on joku raja, jota ei ylitetä. Ei vaikka suhde vois kuinka huonosti. Minusta miehes on sen rajan yli mennyt.
 
Voi mikä kohtalo. Ei ihme, ettei elämä tunnu elämisen arvoiselta. Toivottavasti saisit tukea jostain, onko mahdollista puhua ystäville tai ammattiauttajalle? Saisit vähän järkeistettyä asioita, mietittyä omaa elämääsi ja tulevaisuuttasi. Ei kukaan ansaitse jatkuvaa kiusaamista ja halveksuntaa parisuhteessa.
 
Muutama ystävä itselläni on mutten uskalla kenellekään puhua kun pelkään että kuitenkin joku kertoisi eteenpäin. Asumme pienellä paikkakunnalla jossa kaikki tuntee toisensa ja mieheni on täältä kotoisin ja itse olen muualta tullut.

Tiedän että pitäisi puhua jollekin mutta en tiedä kenelle. En luota keneenkään ja suuri syy siihen varmaan on se että oma lähin ihmiseni (aviomies) kohtelee minua näin.

Haluaisin esim. jouluna kutsua sukulaisiani syömään mutta en voi ottaa sitä riskiä että taas tulee sanomisia siitä millaisia sisarukseni ovat. Kaikki ihan tavallisia, perheellisiä ihmisiä.
 
Voi vitsiläinen. Tulee surullinen olo kun lukee aloittajan tekstiä. Ja kun et todellakaan ole yksin tuon asian kanssa. Moni elää suhteessa jossa ei ole hyvä olla. Itse lukeudun näihin.
Monia samoja asioita olen sietänyt kuten sinä. Esim. tuo arkaan paikkaan osuminen. Mutta oikeasti, ei kenelläkään ole oikeutta riidellessä solvata, haukkua ym mennä henkilökohtaisuuksiin. Riidat pitäisi tulla asioista ja niissä pysyä.
Itsellä ja puolisollani ei yhteistä taivalta ole tuota määrää mitä sinulla ap, mutta monen monta kertaa on "osuttu arkaan paikkaan". Ja mitä siitä jää jäljelle. Ei ainakaan puhdistettu ilma vaan monen monta pientä haavaa joiden ei ole edes syytä arpeutua/umpeutua. Ne kasvaa kasvamistaan ja hetken päästä huomaat olevasi henkisesti lyöty. Ja pahimmassa tapauksessa tulet uskomaan miehesi solvauksia edesmenneistä vanhemmista.

Kysyit jossain viesissä että miten pärjäisit? Se on asia jota sinun ei kannata vielä miettiä. Ensimmäisenä, jotta saisit elämästäsi sellaisen jonka haluat ja olet kaavaillut ja johon olet oikeutettu, sun täytyy avautua ystävillesi. Tai jos koet ettet voi luottaa heihin, puhu asiasta vaikka kunnan psykologille. Mutta jollekin, jolta saat tukea. Eikä se puhuminen vielä tarkoita että luovutat miehesi suhteen ja yhteisen tulevaisuuden suhteen. Mutta omassa pääkopassa voi myllätä ja olla sekamelskaa ja se voi selkeytyä kun puhut asiasta jonkun kanssa.

Ja mitä vaan tapahtuu, niin puhu miehesi kanssa ja pyri pääsemään sellaiseen yhteyteen että hän ymmärtäisi, ettei käytös ole soveliasta ja sinä kärsit. Jos ei muuten, niin pyri siihen että voitte käydä parisuhdeterapeutilla. Jonkun ulkopuolisen kannanotto voi aukaista miehesi silmät.

Mutta jos ei mitään ole tehtävissä yhteisen tulevaisuuden eteen, niin sitten ole rohkea ja mieti esim miten nuorempana suhtauduit muutoksiin. Ei silloin ollut ensimmäisenä mielessä että miten pärjään vaan silloin oli innostusta ilmassa ja fiilis että mitä tulee eteen, se otetaan vastaan ja eletään sen mukaan.

Mä itse olen käymässä eroa läpi, sillä lokakuussa uskaltauduin purkautua ystävilleni asiasta ja sain heiltä huomattavan paljon enemmän tukea ja ymmärrystä kuin osasin odottaa. jätin ajatuksen, että miten pärjään, pois ja päätin että on ne muutkin pärjänneet joten miksi en minäkin.
Meillä nyt ero on vasta asumuserotilanteessa, mutta arjen pyörittäminen ja rahojen laskeminen yksin on tullut tutuksi. Mutta itsellä on vapautuneempi olo kun "saa olla oma itsensä".

Tsemppiä!
 
Taas on yksi paljolti valvottu yö takana. Aamuyöllä herään ja uni ei vain tule. Ajatukset pyörii päässäni mutta en nyt koe olevani kuitenkaan ahdistunut, pikemminkin surullinen on ehkä oikeampi sana.

Mietin elämääni, olin ekaluokalla kun isäni teki itsemurhan jota vieläkin isän tunteneet ihmiset ihmettelevät ja heitä on paljon. Olen varmaan luonteeltani hänen kaltainen, en uskalla puhua kenellekään kun en luota keneenkään.

Tämä itsemurha juuri taitaa olla se asia jolla mieheni kokee pystyvänsä minua lyömään. Hän sanoo aina ettei ole ihme että olen tällainen. Tarkoittaa isääni "hulluksi" ja että äitini ajoi hänet siihen pisteeseen. Jokainen voi varmaan kuvitella miltä tuo solvaaminen tuntuu. Vielä mainitsen että isäni kuoleman jälkeen äidilläni ei ollut yhtään miestä, hän eli vain lapsilleen.
 
Jos elää vain lapsilleen eikä rakasta ja kunnioita itseään,ei kukaan muukaan sitä tee.
Rakkaudettomassa liitossa on turha elää,se on vain valintakysymys.
Omaan elämäänsä kykenee vain itse vaikuttamaan,kukaan muu ei siihen pysty.
 
Uskomatonta! Kukaan ei ollu maininnut tämän vuoden muodikkainta asiaa, narsismia! Jotenkin odotin että puolet tädeistä olisi ollut lapa pystyssä huutamassa narsistia, nyt kun naistenlehdet ovat opettaneet uuden sanan.
 
itse samaistun aloittajan tekstiin, vuosien määrä miehen kanssa tosin vähemmän...
Jos itse on yrittänyt kaikkensa liiton eteen ja toinen painaa lattian rakoon... ei ole hyvä olla. Mun vaihtoehto oli erota. tai oisinhan toki itteni voinut tappaakin... mut se oiski vasta itsekästä ollut. jätin paskamaisen, narsistisen mieheni, enkä ole päivääkään katunut!!!
Hän oli ja on täysin empatiakyvytön... ja paljon muuta....

Se että ei ole onnellinen miehensä kanssa, ei kyllä ole merkki siitä että ois joku toinen mielessä!!!!

narsismi on lisäksi vakava asia, liian pitkään vaiettu juttu. Narsistinen ihminen on hirviö toiselle, jota pelkää... joka on ylimielinen, kontrolloi kaikkea mitä teet, halveksii, syyllistää, eikä tunnusta omia virheitään täydellinen kerran on...
itse elin tällaisen kanssa ihan liian kauan, sairastuin masennukseen ja tunsin että kaikki vika on oltava minussa. Vaan jätinpä tuon ihmisen, ja elän elämäni onnellisinta aikaa miehen kanssa jonka eron jälkeen löysin. Ei siis ollut tämä mies millään tavalla osallinen päätökseeni erota.

Toivotan onnea ketjun aloittajalle, jos saatte liittonne toimimaan niin hyvä, jos ette, niin mitä siihen roikkumaan jäädä, ei edes lasten takia...
 
Vietän juuri vapaapäiviäni ja kun lapset lähtivät kouluun kävin itse juoksulenkillä ja selkiytin ajatuksiani.

En siis itse missään vaiheessa ole ollut niin masentunut että hautoisin itsemurhaa, se oli isäni ratkaisu. Hoidan itseäni, lenkkeilen, käyn kuntosalilla, en siis pidä itseäni "huonona". Tiedän olevani yli nelikymppiseksi ihan ok ulkonäöltäni vaikken koskaan ole kaunis ollutkaan.

Kiitos "flower again" tosi paljon kirjoituksestasi, taidat tasan tarkkaan tietää miltä minusta tuntuu.

Voi olla etten koskaan eroa miehestäni mutta sitä iloa en hänelle suo että kotona silmät punaisina itkisin ja miettisin hänen sanomisiaan. Toki monesti teen niin mutten hänen nähtensä.

Käyn vanhempieni haudalla usein ja tulen siitä tosi onnelliseksi että tiedän että minulla oli vanhemmat jotka välittivät minusta. Sekä sisarukseni joiden tiedän minua auttavan jos jotain tarviin. Vaikka en ole hille koskaan mistään valittanutkaan.
 
No huh huh! Ompa mielenkiintoinen mies! Mutta valitettavasti noita taitaa olla aika paljonkin. Mutta tsemppiä sulle, ap, teet sitten miten teet. Onneksi jaksat pitää huolta itsestäsi. Se kertoo ettei mies ole sinua nujertanut.
 
Tunnen erään naisen joka eli juuri kuvaamassasi avioliitossa 30v. 2 lasta. Jaksoi taloudellisista syistä ja "lasten takia". Sitten mies kuoli. Nyt lapset ovat aikuisia ja nainen ihmettelee miten ihmeellistä on elämä tätä nykyä. Mietiskelee tosin että miksei aikoinaan eronnut, kun ei edes miehen kuoleman jälkeen tulee mieleen juuri mitään hyvää aviopuolisosta. Eli hänellä on tunne että suurin osa avioliitosta oli hänelle itselleen hukkaan heitettyä aikaa.

Tämä ei nyt ollut mikään vastaus tai kannanotto, kunhan totesin että näin hänen kohdallaan.
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa