V
väsynyt vaimo
Vieras
Meillä on miehen kanssa ollut pitkään ongelmia parisuhteessa, johtuen lähinnä tämän masennuksesta ja tämän valtavasta kaipuusta vastuusta vapaata elämää kohtaan. Tapasimme esikoiseni ollessa 2-vuotias,nyt meillä on 3 ja 1,5v lapset. Mies hoitaa masennustaan juomalla, koska kuulemma mikään muu ei auta. On kokeillut lääkkeitä muutaman kuukauden, mutta siinä se. Keskusteluapua ei huoli koska ei usko siitä olevan apua sillä "en usko että kukaan niistä lääkäreistä on minua fiksumpi".
Meillä on todella tiukkaa rahasta, se riittää juuri ruokaan, vuokraan ja laskuihin,muttei juuri muuhun. Silti mies ostaa laatikon kaljaa viikoittain, ja en voi olla olematta vihainen, kun sekin rahasumma olisi mahdollista käyttää parempaan tai laittaa säästöön. Miestä ei kiinnosta se, ettei meillä ole mitään pahanpäivän varalle, itse olen väsynyt kituuttamiseen ja haluaisin pitää tiukkaa säästölinjaa mutta se ei onnistu, sillä mies juo pihistämäni rahat kuitenkin.
Olen väsynyt olemaan yksin tässä suhteessa, mies laittoi suhteemme tauolla lasten synnyttyä, eikä halua elvyttää sitä lainkaan. Yhteisestä tulevaisuudesta juttelee ja väittää rakastavansa, mutta teot ja käytös ovat täysin päinvastaiset. Ilman lapsia olisin eronnut jo vuosia sitten. Mies on muuttunut aivan vieraaksi ja syyttää minua elämänsä pilaamisesta. Jos hän aamulla herää iloisena, pienikin itku lapsilta masentaa hänet, jataas täytyy juoda. Hän ei nuku eikä syö, ei kiinnosta,vaikka on tällä hetkellä kotonalasten kanssa tämän minun opiskellessani. Syksyllä lasten tulisi saada hoitopaikka päiväkodista.
Olemme molemmat loppu, mies lapsiperheen arkeen ja vastuulliseen aikuisen elämään, ja minä siihen että olen kaikesta lopulta yksin vastuussa, ansassa liitossa miehen kanssa jota ei kiinnosta. Tiedän kyllä mitä masennus on itsekin sen kokeneena edellisen suhteeni ongelmien tähden, ja olen yrittänyt tehdä parhaani, mutta hän ei vain halua nousta jaloilleen tai yrittää. Kaljaa, kaljaa, kaljaa, se on ainoa mistä hän välittää.
Haluaisin rakkautta elämääni, kumppanin arkeen. Nyt meillä ei ole mitään. En kelpaa hänelle, en mitenkään. Olen ok ulkonäöltäni, yritän laittautua miestäni varten ja yritän miellyttää. En vain kelpaa. Seksiä mieheni ei halua, tunnen itseni niin rumaksi ja mitättömäksi. Alkuun seksielämä oli hyvää, mutta kolmisen vuotta hän on vältellyt sitä enemmän ja enemmän, ei enää tule lähelle saati sitten huoli minua sänkyynsä. Itse kaipaisinmyös seksiä,ja mies suuttuu tästäkin. Silloin harvoin kun mies suostuu, seon mukavaa ja tämä halii ja huokailee että olisipatätä useammin. Sitten taas välttelee kuukauden, kaksi tai enemmän.
En tiedä onko meillä enää mitään pelastettavaa,en haluaisi erota, sillä tiedän että mies vääristelee asiat aina niin,että minä olen se paha ja ongelmat johtuvat minusta. Joskus aiemmin riidellessämme hän on uhkaillut erolla ja lasten viemisellä, vaikkei arkea jaksakaan niin luulen että kiusallaan silti hakisi lapsia itselleen ja valehtelisi ties mitä. En jaksa enää olla kynnysmattona, mutta omat tunteeni häntä kohtaan on vain revitty rikki ja kulutettu loppuun. Jatkuva valehtelu ajaa mut loppuun, usein kun on tulossa viikonloppu sovimme tekevämme jotain perheenä, mutta kalja rupeaa kutsumaan ja hän makaa krapulassa pitkälle päivään. Vihaan sitä, että lapset joutuvat pettymään ja oppivat ettei isä pidä lupauksiaan.
En vain tiedä, herääkö mieheni koskaan katsomaan asioita normaalisti, myös muiden näkökulmasta. Kaikki pyörii hänen ympärillään nykyisin. Minulle on opetettu, että perhe pitää aina yhtä, perhettä ajatellaa aina ensin, sitten vasta itseään. Haluaisin mieheni hakevan apua, muusta kuin alkoholista, haluaisin saada rakastamani miehen takaisin. Tuntuu, että puhun kuuroille korville. Olen pyytänyt apua tämän sisaruksilta, he tietävät tämän masennuksesta ja juomisesta, mutta ei heitä kiinnosta,kukaan ei koskaan tule käymään vaikka asuvat kohtuu lähellä. Oma sukuni on kaukana useamman sadan kilometrin päässä,eivätkä näe arkeamme tai tajua millaista se on, sanovat että mieheni tarvitsee vain tilaa.
En tiedä mitä hain aloituksellani, ehkä vain ajatusten purkua ja joitain puolueettomia kommentteja suurentelenko asiaa mielessäni.
Meillä on todella tiukkaa rahasta, se riittää juuri ruokaan, vuokraan ja laskuihin,muttei juuri muuhun. Silti mies ostaa laatikon kaljaa viikoittain, ja en voi olla olematta vihainen, kun sekin rahasumma olisi mahdollista käyttää parempaan tai laittaa säästöön. Miestä ei kiinnosta se, ettei meillä ole mitään pahanpäivän varalle, itse olen väsynyt kituuttamiseen ja haluaisin pitää tiukkaa säästölinjaa mutta se ei onnistu, sillä mies juo pihistämäni rahat kuitenkin.
Olen väsynyt olemaan yksin tässä suhteessa, mies laittoi suhteemme tauolla lasten synnyttyä, eikä halua elvyttää sitä lainkaan. Yhteisestä tulevaisuudesta juttelee ja väittää rakastavansa, mutta teot ja käytös ovat täysin päinvastaiset. Ilman lapsia olisin eronnut jo vuosia sitten. Mies on muuttunut aivan vieraaksi ja syyttää minua elämänsä pilaamisesta. Jos hän aamulla herää iloisena, pienikin itku lapsilta masentaa hänet, jataas täytyy juoda. Hän ei nuku eikä syö, ei kiinnosta,vaikka on tällä hetkellä kotonalasten kanssa tämän minun opiskellessani. Syksyllä lasten tulisi saada hoitopaikka päiväkodista.
Olemme molemmat loppu, mies lapsiperheen arkeen ja vastuulliseen aikuisen elämään, ja minä siihen että olen kaikesta lopulta yksin vastuussa, ansassa liitossa miehen kanssa jota ei kiinnosta. Tiedän kyllä mitä masennus on itsekin sen kokeneena edellisen suhteeni ongelmien tähden, ja olen yrittänyt tehdä parhaani, mutta hän ei vain halua nousta jaloilleen tai yrittää. Kaljaa, kaljaa, kaljaa, se on ainoa mistä hän välittää.
Haluaisin rakkautta elämääni, kumppanin arkeen. Nyt meillä ei ole mitään. En kelpaa hänelle, en mitenkään. Olen ok ulkonäöltäni, yritän laittautua miestäni varten ja yritän miellyttää. En vain kelpaa. Seksiä mieheni ei halua, tunnen itseni niin rumaksi ja mitättömäksi. Alkuun seksielämä oli hyvää, mutta kolmisen vuotta hän on vältellyt sitä enemmän ja enemmän, ei enää tule lähelle saati sitten huoli minua sänkyynsä. Itse kaipaisinmyös seksiä,ja mies suuttuu tästäkin. Silloin harvoin kun mies suostuu, seon mukavaa ja tämä halii ja huokailee että olisipatätä useammin. Sitten taas välttelee kuukauden, kaksi tai enemmän.
En tiedä onko meillä enää mitään pelastettavaa,en haluaisi erota, sillä tiedän että mies vääristelee asiat aina niin,että minä olen se paha ja ongelmat johtuvat minusta. Joskus aiemmin riidellessämme hän on uhkaillut erolla ja lasten viemisellä, vaikkei arkea jaksakaan niin luulen että kiusallaan silti hakisi lapsia itselleen ja valehtelisi ties mitä. En jaksa enää olla kynnysmattona, mutta omat tunteeni häntä kohtaan on vain revitty rikki ja kulutettu loppuun. Jatkuva valehtelu ajaa mut loppuun, usein kun on tulossa viikonloppu sovimme tekevämme jotain perheenä, mutta kalja rupeaa kutsumaan ja hän makaa krapulassa pitkälle päivään. Vihaan sitä, että lapset joutuvat pettymään ja oppivat ettei isä pidä lupauksiaan.
En vain tiedä, herääkö mieheni koskaan katsomaan asioita normaalisti, myös muiden näkökulmasta. Kaikki pyörii hänen ympärillään nykyisin. Minulle on opetettu, että perhe pitää aina yhtä, perhettä ajatellaa aina ensin, sitten vasta itseään. Haluaisin mieheni hakevan apua, muusta kuin alkoholista, haluaisin saada rakastamani miehen takaisin. Tuntuu, että puhun kuuroille korville. Olen pyytänyt apua tämän sisaruksilta, he tietävät tämän masennuksesta ja juomisesta, mutta ei heitä kiinnosta,kukaan ei koskaan tule käymään vaikka asuvat kohtuu lähellä. Oma sukuni on kaukana useamman sadan kilometrin päässä,eivätkä näe arkeamme tai tajua millaista se on, sanovat että mieheni tarvitsee vain tilaa.
En tiedä mitä hain aloituksellani, ehkä vain ajatusten purkua ja joitain puolueettomia kommentteja suurentelenko asiaa mielessäni.