Miehen negatiivinen "kasvatusasenne" ahdistaa

[alle 2v lapsi]

Meillä on pikkuhiljaa uhmaikää lähestyvä pienokainen, ja nyt viikonloppuna mun päätä särkee ja ahdistaa..johtuen siitä, että kuuntelen tuota miehen "älä vilma tee sitä, älä hei mene sinne, et ota sitä, varos hei vähän" - tällaista koko ajan. Kun sanon miehelle, että huomatkos miten 90% puheestasi on komentoja lapselle, hän tokaisee että jaa, sustako on sitten ihan ok että hän kiipeää pöydälle ja tippuu sieltä? Koitan selittää, että tottakai lasta pitää välillä kieltää, mutta olis tehokkaampaa ja kaikille mukavampaa jos mies kieltojen sijaan näyttäisi, mitä lapsi voi tehdä, tai vielä parempaa että tekisi itse lapsen kanssa. Ei lapsi mene pöydälle, jos hänelle annetaan vaikka paperia ja värikyniä lattialle että voi piirrellä. Ai niin, mutta sehän miestä taas häiritsee, koska siitä tulee turhaa sotkua. Tokaisi eilen illalla, että miksei toi voi leikkiä noilla leluillaan mitä sillä on, miksi sählää koko ajan muuta.

Harmittaa niin kuunnella tätä. Miten saan miehen sisäistämään, ettei lasta voi tuollaisella negatiivisuudella kasvattaa? Hän omaa laiskuuttaan vaan komentelee, tahtoisi viikonloppuisin makoilla rauhassa lehden ääressä eikä touhuta lapsen kanssa. Minä taas odotan, että isä osallistuu kun me olemme arkisin niin paljon kaksin lapsen kanssa.

Huolettaa, mitä jatkuvat komennot tekevät lapselle. Eivät ainakaan innosta oppimaan.

 

[suoraan vaan]

Nyt sanot suoraan miehelles että tuo asenne ottaa päähän. Ja että jos et halua meidän kanssa touhuta viikonloppuna mitään paitsi makoilla vaan, niin mene vaikka äitis luo makoilemaan.
Meillä mies myös välillä tuolla asenteella ollut liikkeellä. Oon suoraan sanonu että jos ei kiinnosta, lähde jaloista pois. Tää on perhe-elämää nyt eikä vaan sun löhöilyä.

 

[meillä]

No onko miehesi käytös muuttunut? Mua ärsyttää katsella, miten väkinaisesti se sitten on lapsen kanssa. Istuu lattialla, katselee ikkunasta pihalle ja välillä keinotekoisesti "oii.. joo" myhähtelee kun lapsi koittaa jutella tai esitellä leluja. Sitten unohtuu taas omiin mietteisiinsä. Ulos ei vie, jos en vaadi.

 

[voijei]

Vaikea sitä on miestä muuttaa, jos se tollanen on. Ainakaan suoraan syyllistämällä tyyliin "sä et ikinä / sä aina / sä et koskaan".
Harmi, että jotkut isät ovat niin epäkiinnostuneita lapsistaan. Itselläni on aivan ihana mies joka palvoo lapsiaan ja on tosi hyvä kasvattaja!

 

[kiitoskiitos]

Mulla myös. Ei pidä ainakaan luulla, että kaikki miehet on samanlaisia tai että ne nyt vaan on sellasia, pojat poikia kun ei ne ole. Se tekee hyvää myös vanhempien suhteelle, paitsi kaikki kotitöiden ja kasvatuksen jakaminen, myös se, että isä jakaa äidin innostuksen lapsesta. Sen puutteesta moni eroaa pikkulapsivaiheessa. Toisia tunne taas voi lähentää entisestään. Näin mä oon siis tuumannut

 

[ModestyB]

Isälle voi ehdottaa, että ottaa lapsen mukaan johonkin mistä isä on itse kiinnostunut ja nauttii. Painimaan sängylle, piiloleikkiin, pian pulkkamäkeen (välineiden kilpavarustelu alkaa..) ulos metsään, pyöräilemään tms. jos hiekkis ei nappaa ja vaikka kylpyyn/saunaan pitkän kaavan kautta tai uimaan uimahalliin.

Lapsen kanssa olemista ja tekemistä pitää usein opetella, ei se aina tule itsestään, ideat voivat olla kovasti oman lapsuuden lukittamat. Sukupuolikin vaikuttaa, esim. tytön kanssa isällä voi olla tosi kapeat näköalat siitä, mitä "voi" tehdä, vaikka oikeasti mitään rajoja ei ole, kaikkien lasten kanssa voi tehdä kaikenlaisia asioita, ihan oman ja lapsen kiinnostuksen mukaan.

Ei niiden lelujen katselun tarvitse kaikkia kiinnostaa, ei aina lastakaan. Tyypillinen kuvitelma silti, että ostamalla lisää ja lisää kamaa tai myöh. dvd:itä, pelejä jne. lapsi saadaan viihdytettyä pois jaloista ja vanhempi voi sitten ihan hyvin itse rentoutua löhöilemällä koko viikonlopun. Voi toimiakin, mutta pitkäaikaisratkaisuna ei liene suositeltava lapsen kannalta.

Olisiko isällä joku lelu, josta itse innostuisi, vaikka junarata, kauko-ohjattavat (niitä tehdään jo aika pienenkin käyttöön), legoilla rakentelu, se voisi lähentää isää ja lasta, olettaen, että lapsikin innostuu .

 

[auttaisiko tämä?]

Lue tämä artikkeli ja jos katsot aiheelliseksi, anna miehesi lukea se myös:

(teksti Vauva lehdestä 12/07)

Lapset oppivat elämästä, maailmasta, itsestään ja vanhemmistaan kuten luonnontieteilijät: kokeilemalla ja tutkimalla. Vaikka usein koemme lapsen tutkimusmatkat vanhempien ilkikurisena testauksena, Jesper Juul (tanskalainen kasvatusguru) painottaa lapsen tekevän niitä itseään varten, ei vanhempiaan vastaan.

Lapset eivät halua mitään muuta niin paljon, kuin että heidän vanhempansa olisivat onnellisia. Kun lasta kohdellaan arvostavasti, hänkin kohtelee muita niin. Ympäristöä vahingoittavan käytöksen pitäisi aina olla meille merkki siitä, että lapsi ei voi hyvin.

Samaa mieltä on lastenpsykiatri Jukka Mäkelä. Hänen mukaansa vanhemman tärkeimpiä velvollisuuksia on mahdollistaa se, että lapsen maailma on tutkittavissa.

Kieltämisen ja rajoittamisen sijaan vanhemman tulisi luoda lapsen ympäristöstä turvallinen ja iloita hänen kanssaan tutkimusmatkojen löydöksistä. Tämä on lapsen mielen vapauden kasvattamista. Vain siten hän oppii kokemaan itsensä osaksi ympäristöään.

Maailma, jota ei saa tutkia ja jossa ei saa olla oma itsensä, ei ole mukava paikka aikuisellekaan. Lapselle negatiivinen kasvuympäristö voi olla jopa tuhoisaa. Ympäristö, joka painottaa kieltoja ja rajoituksia, alentaa lapsen luontaista elinvoimaa. Se on myös omiaan lisäämään lapsen ahdistusta ja pelkoa.

Sana ei voi olla myös häpeällinen. Mäkelän mukaan moittiva ja tuomitseva ei saa lapsen uskomaan, että hän on pohjimmiltaan täysin väärässä maailman suhteen. Kun eitä käytetään väärin, menetetään paljon lapsen potentiaalia. Lapsen ilo oivaltaa estyy, eikä hän löydä sisältään ylpeyttä omasta osaamisestaan. JOkainen kielto lamaa, Jukka Mäkelä sanoo.

Joidenkin kieltojen on syytä lamatakin, kun puhutaan autotielle juoksemisesta, mutta paljon käytettynä ei menettää tehoaan.

"Kuulen usein vanhempien valittavan, etteivät heidän lapsensa usko, vaikka he kieltävät useita kertoja. Ein tulisikin toimia heti ensimmäisellä kerralla, toisella kerralla se on jo tehoton."

Mäkelän mukaan helpoin tapa on tehdä kodista sellainen, että lapsi voi turvallisesti tutkia sitä.

Kun ollaan tilanteessa, jossa kieltoja hoetaan päämäärättömästi, ollaan jo täysin väärällä tiellä.

Uhkauksilla kasvatettu lapsi oppii kyllä tottelemaan, mutta käytös pohjautuu pelkoon. Se estää ennen pitkää lapsen terveen itsetunnon kehityksen, sillä lapsi uskoo moitteiden perusteella olevansa paha. Alle 5-vuotias ei vielä osaa erottaa sitä mitä on ja sitä mitä tekee. Myös vanhemman oma itsetunto kärsii tällaisessa kasvatusmallissa.

Terve lapsi pelkää korkeita paikkoja ja kovia ääniä. Autotiet, kuumat hellat ja sähköpistokkeet ovat sitten sellaisia, joissa vanhempi voi käyttää ei-korttinsa.

"Huomaan itse selkeän eron lapsen käytöksessä sellaisina päivinä, jolloin kiellän häntä enemmän ja ohjaan vähemmän. Minusta tässä on pohjimmiltaan kyse läsnäolosta. Pelkkään kieltämiseen sortuu silloin, kun on liian kiireinen. Silloin kontakti lapseen jää pinnalliseksi, emmekä kumpikaan opi ja koe onnistumisen hetkiä."

 

[eieiei]

Onneksi en lue Vauva-lehteä. Noista jutuista onnistun aina vaan syyllistymään. Nyt tuli taas tunne, että ei noista lapsista voi saada aikuisia ilman miljoonaa eri traumaa...

Meillä on ainakin tietyissä ikävaiheissa yleisin sana ollut ei. Ei saa sotkea ruokapöydässä, ei saa heitellä palikoita, ei saa mönkiä pikkuveljen päällä, ei saa ottaa tavaroita toisen kädestä jne. jne. Joten vaikka kodista tekisi maailman turvallisimman paikan, jää jäljelle silti tuhat kiellettyä asiaa. Ja minun mielestäni lapsi on tullut perheeseen elämään perheen arkea ja siihen kuuluu myös aikuisten lehdenlukutuokiot. Koko ajan ei tarvitse jaksaa leikkiä ja touhuta lasten kanssa, kyllä lapsen täytyy välillä osata leikkiä myös itse. Tällä en tietenkään tarkoita mitään tuntikausia kestäviä aikuisen omia juttuja.

 

[Ei- sanan voi korvata]

Minusta on aina hyvä lukea silloin tällöin näitä asiantuntijoiden ohjeita ja korjata omaa käytöstään. Olen huomannut sen helpottavan arkea kun on taas itse vajonnut juuri siihen eiei-käytökseen. Joten meidän arki on ainakin helpompaa kun muistan sen, että tietyillä helpoilla konsteilla ja pienellä paneutumisessa lopputulos on kaikin puolin tyydyttävämpi. Ei-sanaa voi myös korvata useissa tilanteissa vaikkakin se vaatii vähän ajattelua ja helppoa se ei aina ole. Pojan tarhassa on myös käytössä tämä kasvatusperiaate eli yritetään korvata "ei"-sana jollain muulla lauseella ja ohjauksella.
Ja toki sitä aina syyllistää itseään, päivittäin mutta vähemmin silloin mitä enemmin paneutuu lapsen kasvatukseen eikä vain kasvata vasemmalla kädellä. Saman ajan se kuitenkin ottaa mutta tulokset puhuvat puolestaan.
Näin siin minun kohdallani.

 

[eieieieie]

"Ja toki sitä aina syyllistää itseään, päivittäin mutta vähemmin silloin mitä enemmin paneutuu lapsen kasvatukseen eikä vain kasvata vasemmalla kädellä. Saman ajan se kuitenkin ottaa mutta tulokset puhuvat puolestaan.
Näin siin minun kohdallani. "

Samaa mieltä, siihen "ei,ei,ei"-tyyliin on vain niin helppo vajota, jos ei jaksa ajatella tai käyttää mielikuvitusta... väsyneenä varsinkin siihen helpommin menee. Itse pitäisi kiinnittää enemmän huomiota tuohon ei-sanaan, koska se on meillä kokenut täydellisen inflaation (( Joskus toimii jäähyllä uhkailu, mutta se on mielestäni ikävä tapa "kasvattaa".