Olin akassa liitossani 70-luvulla. Muistan vielä hyvin ne ajat, olin aina suunnattoman väsynyt. Mies oli mielestään hyvä mies, kun osallistui ""naisten töihin.""
Se tarkoitti, että hän usein laittoi ruoan. Sen hän teki siksi, että ruoanlaitto oli hänestä kivaa. Minustakin se olisi ollut ihan kivaa, jos olisin saanut tehdä sen hänen tavallaan. Eli ei mitään huolta keittiön siisteydestä. ei mitään väliä sillä, minne minkäkin käytetyn kulhon ja kattilan käsistään jätti, kaikki oli hyrskyn myrskyn, paistinpannu rasvoissaan hellan perillä, roiskeet seinissä, kananmunan- ja sipulin kuoret pitkin työpöytiä, ylipäänsä millään ei ollut väliä, minne ne käsistään jätti.
Minä, vaimohan , sitten kuitenkin siivosin ne jäljet.
Eipä minulla useinkaan ollut suurta nautintoa ""valmiiseen pöytään"" menemisestä, kun kauhea siivousurakka odotti heti ruoan jälkeen. Mies kellahti tyytyväisenä sängylle ""ruokaperäsille.""
Tähän haluan vielä sanoa, että me asuimme talossa, johon ei tullut sisälle vettä, ei kuumaa eikä kylmää. Vesi haettiin sangolla kaivosta. Ja jos luulette, että sitä mies innoissaan kantoi, erehdytte. Hänen mielestään minä käytin niin paljon vettä, että sen sain hakea itse. Siis se vesi oli minun, mikä meni siivoamiseen, pyykinpesuun ym. kotihommiin. Itse hän kävio joskus kaivolla juomassa, ettei tarvitsisi kantaa sankoa sisälle. Se oli muijan hommia.
Toinen naisten työ (tai siksi hän sen mielsi) oli marjojen poimiminen metsästä. Olihan se mukavaa lähteä kauniina kesäpäivänä metsään samoilemaan, ja tulihan siinä samalla poimurin kanssa koukittua mustikoita ja puolukoita, ei siinä mitään. Eteeni kannettiin valtavat ämpärilliset, että siinä on, alapa siivota. Ei puhettakaan, että mies itse olisi istunut rappusille ja alkanut seuloa marjojaan. Minä en olisi sellaista marjamäärää edes missään tarvinnut, mutta kun mies niin uhrautuvaisesti niitä kantoi, niin eihän siinä mikään auttanut. Sitten vielä kehuskeli kylän ihmisille, kuinka ahkera marjamies hän oikein oli, ja nautti kun häntä kiiteltiin ja ihmeteltiin. Minä siinä kuitenkin suuremman työn tein, kun siivosin ne kaikki ja keitin ja säilöin. Siihen hommaan mies ei eväänsä liikauttanut.
Ja joskus mies lähti järvelle ja vei jonkun maton sinne, jonka sitten siinä päivän aikaan pesi. Samalla hän sitten kalasteli ja otti aurinkoa.
Että jopas oli meillä ahkera ja vaimoaan auttava mies.
Kun lapset olivat ihan pieniä, ei hoitanut niitä sormellakaan. Isompana niiden kanssa oli tietysti joskus mukava leikitellä, mutta hoitamista ei sittenkään. Miehen kesäloman aikanakin vein lapset hoitajalle päiväksi, kun itse kävin työssä. Se oli helpompaa, vaikka toisin luulisi. Jos olisin jättänyt lapset kotiin, siellä olisi ollut niin kauhea sotku, että en olisi jakssanut työpäivän päälle sitä alkaa selvittelemään. Mies ei koskaan korjannut lattialta pois mitään sinne pudonnutta, ei ikinä pyyhkinyt mitään mistään, ei välittänyt, vaikka lapset olisivat kantaneet ämpärillä hiekkaa sisälle, piirrelleet seiniin tai roiskineet mustikkasoppaa ympärilleen. Olihan se tietysti ikävän näköistä, joten minua odotettiin kotiin, että ryhtyisin heti siivoamaan.
Ja kaikki tämä siis taloudessa, johon ei tullut vettä sisälle.
Jaksoin, kun olin nuori, mutta mitta tuli täyteen kuitenkin. Tuo viesti, että ""sinä, joka käytät vettä niin paljon, saat sen kantaakin"" oli sellainen loukkaus, että se lopulta johti avioeroon. Aina kun ajattelen sitä liittoa ja sen hajoamisen sytiä, jotenkin palaan tuohon. Se oli niin huutava vääryys.
Nykyisessä liitossani teen mielelläni kotitöitä. Mieheni ei muuten puutu niihin, mutta auttaa heti, jos pyydän. Ruokaa teen tosi mielelläni, tykkään kokkaamisesta. Ja kas kummaa, osaan kokata niin, ettei kauheata sotkua synny. Passaisinkin miestäni, mutta hän ei oikein sellaisesta perusta. Ja mikä tässä jutussa on se pointti, tämä mies ei hyväksyisi sitä, että huusholliin ei tule vettä sisälle. Ei todellakaan puhuisi vuosi vuoden jälkeen, että ""ensi kesänä vedetään vesijohdot..."". Ne vedettäisiin ja sillä siisti.
