Miehen seura ärsyttää ja inhottaa - mitä teen?

[Itselleenkin vieras?]

Olen seurustellut kolmatta vuotta mieheni kanssa, olemme kihloissa, mutta naimisiinmeno on vain tulevaisuudenvisio, kalenteriin ei ole vielä raivattu sille aikaa. Lapsia ei ole.

Kaksplussan keittiöpsykologit, muut aihetta harrastavat ja miksei oikeammatkin, miten te näette tällaisen tilanteen:

Olen käynyt elämässä läpi pienimuotoisen henkilökohtaisen kasvun kriisin, joka tietenkin vaikutti paljon myös parisuhteeseen. Nyt on periaatteessa suvantoisempaa, eli voin henkilökohtaisesti ihan hyvin, mitä nyt välillä stressaa töiden ja harrastusten yhteensovittamisen takia.

Olen sitten usein töistä kotiin tullessani väsynyt, enkä jaksaisi oikein tehdä yhtään mitään - jos mieheni on kotona. Jos hän onkin jostakin syystä esimerkiksi käymässä kaveriensa luona ja siten poissa koko illan, tulen kotiin töistä virkeämpänä ja jaksan lähteä lenkille, tehdä kotitöitä ja muita pikku puuhia, jotka ovat jääneet aiemmin tekemättä. Suoritan siis noina harvoina yksinolon hetkinä kaikkea sitä, mikä jää tekemättä mieheni läsnäollessa.

Muutenkin olen huomannut, että miehen jutut ja läsnäolo lähinnä ärsyttävät. En oikein saa itsestäni mitään irti hänen seurassaan. Haluan vain vetäytyä kuoreeni tai kiukutella.

Mitä seksiin tulee, niin periaatteessa haluan kyllä sitä, mutta se on mieheni kanssa aina jotenkin lattea suoritus. Vain harvoin se tuntuu minusta oikeasti hyvältä, ja silloinkin siitä jää jälkikäteen vähän kummallinen olo. Harrastan siis seksiä mieluiten itseni kanssa, ja silloin se antaa energiaa tai rentouttaa, mitä nyt milloinkin tarvitsen.

Oma diagnoosini on, että olen vain kyllästynyt mieheeni paljonlaisen yhdessäolon takia, ja kaipaan siksi omaa rauhaa. Pelkään kuitenkin parisuhteemme puolesta, koska toisaalta mieheni on kuitenkin minulle rakas ja tärkeä.

Vaikka tietyt ominaisuudet hänessä ovat vietävän ärsyttäviä ja jopa hieman vihattavia, en voi niitä olla toisaalta rakastamatta, koska ne tekevät hänestä omalla tavallaan vahvan.

Tietyiltä perusominaisuuksiltaan mies on vain kovin erilainen, ja tunnen että toimimme arjessa yhteen suhteellisen huonosti. Ehkä se saa tällaisen tilanteen aikaiseksi ja minut siksi ahdistumaan hänen seurassaan?

Kertokaa mielipiteitänne. Oletteko itse kokeneet vastaavaa ja päätyneet muuhun ratkaisuun kuin eroon?

 

["vieras"]

Koin vastaavaa, päädyin eroon koska olin sen verran nuori (24v.) eikä ollut vielä lapsia. Oikea ratkaisu oli meille molemmille, edelleen ollaan ystäviä kun ei erottu riidoissa eikä väkisinkään jatkettu suhdetta.

 

[Minni:)]

Olen seurustellut kolmatta vuotta mieheni kanssa, olemme kihloissa, mutta naimisiinmeno on vain tulevaisuudenvisio, kalenteriin ei ole vielä raivattu sille aikaa. Lapsia ei ole.

Kaksplussan keittiöpsykologit, muut aihetta harrastavat ja miksei oikeammatkin, miten te näette tällaisen tilanteen:

Olen käynyt elämässä läpi pienimuotoisen henkilökohtaisen kasvun kriisin, joka tietenkin vaikutti paljon myös parisuhteeseen. Nyt on periaatteessa suvantoisempaa, eli voin henkilökohtaisesti ihan hyvin, mitä nyt välillä stressaa töiden ja harrastusten yhteensovittamisen takia.

Olen sitten usein töistä kotiin tullessani väsynyt, enkä jaksaisi oikein tehdä yhtään mitään - jos mieheni on kotona. Jos hän onkin jostakin syystä esimerkiksi käymässä kaveriensa luona ja siten poissa koko illan, tulen kotiin töistä virkeämpänä ja jaksan lähteä lenkille, tehdä kotitöitä ja muita pikku puuhia, jotka ovat jääneet aiemmin tekemättä. Suoritan siis noina harvoina yksinolon hetkinä kaikkea sitä, mikä jää tekemättä mieheni läsnäollessa.

Muutenkin olen huomannut, että miehen jutut ja läsnäolo lähinnä ärsyttävät. En oikein saa itsestäni mitään irti hänen seurassaan. Haluan vain vetäytyä kuoreeni tai kiukutella.

Mitä seksiin tulee, niin periaatteessa haluan kyllä sitä, mutta se on mieheni kanssa aina jotenkin lattea suoritus. Vain harvoin se tuntuu minusta oikeasti hyvältä, ja silloinkin siitä jää jälkikäteen vähän kummallinen olo. Harrastan siis seksiä mieluiten itseni kanssa, ja silloin se antaa energiaa tai rentouttaa, mitä nyt milloinkin tarvitsen.

Oma diagnoosini on, että olen vain kyllästynyt mieheeni paljonlaisen yhdessäolon takia, ja kaipaan siksi omaa rauhaa. Pelkään kuitenkin parisuhteemme puolesta, koska toisaalta mieheni on kuitenkin minulle rakas ja tärkeä.

Vaikka tietyt ominaisuudet hänessä ovat vietävän ärsyttäviä ja jopa hieman vihattavia, en voi niitä olla toisaalta rakastamatta, koska ne tekevät hänestä omalla tavallaan vahvan.

Tietyiltä perusominaisuuksiltaan mies on vain kovin erilainen, ja tunnen että toimimme arjessa yhteen suhteellisen huonosti. Ehkä se saa tällaisen tilanteen aikaiseksi ja minut siksi ahdistumaan hänen seurassaan?

Kertokaa mielipiteitänne. Oletteko itse kokeneet vastaavaa ja päätyneet muuhun ratkaisuun kuin eroon?

Noi jutut kuulostaa tutuilta suhteestani exään ja ei kyllä yhtään hyviltä. Tottakai joskus toinen ärsyttää ja seksi ei kiinnosta, mutta sua ilmeisemmin kiinnostaisi, mutta yksin se on kivempaa. Mitä teillä on yhteistä? Miehesi on omalla tavallaan vahva, rakas ja tärkeä, mutta? Mieti mitä parisuhteeltasi haluat? Juttele miehesi kanssa mitä voisitte tehdä, että arki sujuisi paremmin.

Voi olla, että ajan kanssa ja jutellen asiat paranevat, mutta ei kannata pitkään kitkutella jos tuolta tuntuu. Omasta mielestäni hyvässä parisuhteessa arjen pitää toimia pääsääntöisesti mutkattomasti, kummallakin on suhteessa omaa tilaa ja hyvä olla, yhdessä on mukavaa (toki joskus voi ärsyttää, kyllästyttää ja olla riitojakin), seksi on pääsääntöisesti tyydyttävää ja suhde antaa enemmän energiaa kuin ottaa.

On kuitenkin tosi hyvä juttu, että mietit asiaa, etkä ole heti eroamassa, mutta joskus pitää kanssa tajuta milloin homma ei vaan toimi. Voimia ja toivottavasti asiat ratkeaa suuntaan jos toiseen ja varmasti parempaan!

 

["vieras"]

Kirjoituksestasi paistaa läpi, että et rakasta mestäsi. Minulle tuli vahvasti tälläinen tunne, vaikka sanotkin miehen olevan sinulle rakas. Ole rehellinen itsellesi. Mikäli kyse on rakkauden puutteesta, kannattaa suhde lopettaa mieluummin ennenkuin esim. avioidutte tai teette lapsia. Tämä on siis keittiöpsykologin näkemys, en väitä olevani oikeassa. Sinä varmasti tiedät mistä kiikastaa kunhan jatkat itsetutkiskelua.

 

[Itselleenkin vieras?]

Niin, mitä se rakkaus nyt sitten pohjimmiltaan on? Kun ollaan paljon yhdessä, niin näkyykö se kaikessa, aina, jatkuvasti?

Minulla ei ole sellaista kovin rakkaudentäyteisen parisuhteen mallia koskaan ollut, vaan vanhempieni suhde on ollut rakkaudeltaan korkeintaan arkinen. Sama pätee myös muihin sukulaisiini, ainakin suurimmalta osin.

En osaa edes määritellä, mitä rakastaminen on pitkässä parisuhteessa. Alkuhuumat kyllä osaan, mutta siitä eteenpäin onkin sitten jo vaikeampi määritellä...

Kiitos hyvistä ja asiallisista vastauksista. En tiedä vielä omia vastauksiani, mutta prosessi on käynnissä...