O
onko pakko
Vieras
Eli tunkevat jälkikasvuaan väkisin syliin ja hymistelevät tyytyväisinä vieressä, kun itse kiemurtelen kiusaantuneena. Suvun nuoretkin ihmiset ovat melko vanhanaikaisia ja heillä on myös hyvin perinteiset roolit. Lapset on tehty nuorina ja naiset ovat niitä, jotka hääräävät kotona ja hoitavat lapset. Miehet ovat sellaisia jässiköitä. Miehet ja naiset harvemmin viettävät aikaa keskenään, kylässä miehet ovat omassa porukassaan ja naiset omassaan.
Me olemme miehen kanssa 29-vuotiaita ja miehen suvun mielestä jotenkin viallisia, kun ei ole avioliitto ja lapset vielä suunitelmissa. Anoppi jaksaa aina päivitellä kaikille sitä, miten minä "tuhlaan " elämäni koulun penkillä. Hän on vanhanaikainen ihminen ja uskoo kovaan työntekoon, opiskelukin on ok, mutta ei liian pitkälle.
Sain mm. kovaa kritiikkiä näiltä ihmisiltä, kun lähdin viime vuonna neljäksi kuukaudeksi töihin ulkomaille ilman miestä. Miehellä kun ei ollut omien töidensä takia mahdollisutta lähteä, joten mun olisi pitänyt jättää menemättä. Kuulemma hömpötystä.
Varsinkin tuo lasten syliin tuputtaminen on alkanut koetella hermoja, miehelle sitä ei tehdä. Miehen sisko myös ihan estoitta juttelee lapselleen, miten se saa varmaan kohta leikkikaverin, kun meillekin pitäisi alkaa kohta lapsia tulemaan. Vierailut ovat aina tosi raskaita.
Mies on aivan eri puusta veistetty, mutta tuo suku on rasittava. Tiedän, pitäisi olla välittämättä, mutta kun ei vaan voi. Hermot kiristyy. Ja välillä tuntuu, että mulla ei ole arvoa ihmisenä ollenkaan, olen vain potentiaalinen synnyttäjä, joka tekee uusia lapsia sukuun. Välillä mietin, että pitäiskö vaan jättäytyä porukasta pois ja antaa miehen sukuloida yksin. Mulla ei kohta riitä enää huumorintaju.
Me olemme miehen kanssa 29-vuotiaita ja miehen suvun mielestä jotenkin viallisia, kun ei ole avioliitto ja lapset vielä suunitelmissa. Anoppi jaksaa aina päivitellä kaikille sitä, miten minä "tuhlaan " elämäni koulun penkillä. Hän on vanhanaikainen ihminen ja uskoo kovaan työntekoon, opiskelukin on ok, mutta ei liian pitkälle.
Sain mm. kovaa kritiikkiä näiltä ihmisiltä, kun lähdin viime vuonna neljäksi kuukaudeksi töihin ulkomaille ilman miestä. Miehellä kun ei ollut omien töidensä takia mahdollisutta lähteä, joten mun olisi pitänyt jättää menemättä. Kuulemma hömpötystä.
Varsinkin tuo lasten syliin tuputtaminen on alkanut koetella hermoja, miehelle sitä ei tehdä. Miehen sisko myös ihan estoitta juttelee lapselleen, miten se saa varmaan kohta leikkikaverin, kun meillekin pitäisi alkaa kohta lapsia tulemaan. Vierailut ovat aina tosi raskaita.
Mies on aivan eri puusta veistetty, mutta tuo suku on rasittava. Tiedän, pitäisi olla välittämättä, mutta kun ei vaan voi. Hermot kiristyy. Ja välillä tuntuu, että mulla ei ole arvoa ihmisenä ollenkaan, olen vain potentiaalinen synnyttäjä, joka tekee uusia lapsia sukuun. Välillä mietin, että pitäiskö vaan jättäytyä porukasta pois ja antaa miehen sukuloida yksin. Mulla ei kohta riitä enää huumorintaju.
