Miehen vauvahaaveet

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja DINK
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
D

DINK

Vieras
Miehen kaverit ovat alkaneet saada lapsia. Ja varsinkin näiden kavereiden suunnalta on myös paineita tullut meille lapsen hankintaan. Vaikka olen huomannut, että tuttavaperheissä ei miesten elämä juuri muutu, vaikka lapsia onkin.

Miehet eivät ole juurikaan tinkineet harrastuksistaan. Heillä on edelleen kesällä oma viikon kaljamatka Tallinnaan tai Lappiin. Ja ylitöitä tehdään lähes kuten ennenkin. Äidit saavat olla vastuussa lapsista.

Eilen illalla mies pohti, että millaistahan sitten on, kun meillä on lapsi. Päätin ottaa härkää sarvista ja vastata.

Sanoin, että meillä olisi sellaista, että hän pitäisi isyyslomana ainakin puolet äitiyslomasta. En todellakaan aio olla poissa töistä 9kk tai mitä äitiysloma sitten kestääkään.

Sinä aikana, kun olisin äitiyslomalla, miehen pitäisi tulla töistä suoraan kotiin. Ylitöitä ei voisi ajatella. Haluan päästä liikkumaan ja salille vähintään 3-4krt/vko + muitakin harrastuksia on, joten jos olen päivän tuhrannut lapsen kanssa, niin mies saa sitten kyllä olla sen kanssa illalla.

Pientä vauvaa täytyy ilmeisesti syöttää n. 3-4tunnin välein. Miehen pitäisi sitoutua nousemaan ruokkimaan lasta öisin joka toisella kerralla, kun se inahtaa.

Pidän päiväkotia ja koulua luovuudentappopaikkana. Vanhempainloman jälkeen en halua, että lapsi joutuu kodin ulkopuolelle hoitoon, joten täytyisi olla varaa maksaa lastenhoitajan palkka. Jos sopiva perhepäivähoitaja löytyy, mies on vastuussa joka toinen päivä lapsen viemisestä ja hakemisesta. Muutenkin hoitovastuu menee tasan 50-50.

Mies käy vähintään kerran kesässä kavereidensa kanssa Lapissa viikon ryyppyreissulla. Jos hän aikoo pitää tästä kiinni, en minäkään halua luopua ystävieni kanssa n. 2 kertaa vuodessa tekemistämme tyttöjen ulkomaanmatkoista. Eli jos minun täytyy hoitaa lasta yksin kun mies on matkalla, niin hänkin joutuu olemaan seuraavan viikon yksin kotona lapsen kanssa.

Voitte arvata, että tästä syntyi meteli... Miehen mielestä kaikki ei elämässä voi mennä tasa-arvoisesti. Ja minä taas en aio uhrautua vain siksi, että satun olemaan nainen.

Sanoin, että haluan kyllä lapsen, mutta en halua elää parisuhteessa yksinhuoltajana. Edellytän, että mies ottaa täyden vastuun lapsesta myös. Jollei tämä sovi, ei hankita lapsia. Sanoin, että jos mies ehdottomasti haluaa lapsia mutta ei vastuuta niistä, hänen on etsittävä toinen nainen palkattomaksi orjakseen.

Vielä aamulla oli vähän jurotusta ilmassa, saa nähdä, miten tämä tästä kehittyy...
 
Olen hyvin pitkälle samaa mieltä kanssasi asioista. Käytännössä tietysti varmasti tulee eteen tilanteita, joissa periaatteista on joustettava, mutta silloinkaan naisen ei pidä aina olla se joustava osapuoli.

Mielestäni isän ja äidin ero on lähinnä se, että vain äiti voi imettää, muuten molemmat voivat huolehtia lapsesta ihan samalla tavalla. Ja imettäminenkin on monesti järjestelykysymys.
 
Entä kun tulee se tarve saada oma lapsi toisin sanoen vauvakuume? Minulla ainakin katosi kaikki järki päästä kun lopulta päätettiin lasta alkaa hankkimaan. Oli vaan mielessä kuinka ihana asia se on. En välittänyt pätkääkään jääkö omat harrastukset ja muut menot. Se perhe on mun työ ja vapaa-aika. Lapset on maailman tärkein asia, enkä halua pois heidän luotaan. En näe asiaa tasa-arvoisena kysymyksenä vaan se on se mitä minä haluan tehdä. Nyt on aika perheelle ja sitten kun lapset on isompia on aika omille menoille. Mies on tyytyväinen, käy töissä, odottaa innolla uutta tulokasta, maksaa laskut ja lainat. Ei tee ylitöitä ilman että minulle niistä ilmottaisi hyvissä ajoin. Mies huolehtii kaiken muun, niin voinhan minä huolehtia kodin ja perheen. Illalla toki mies auttaa ilman riitoja. Se aika kotona lasten kanssa on kuitenkin niin lyhyt ja lapset kasvaa ihan liian nopeasti.
 
Älkää tehkö lapsia!!!!
Ajatusmaailma ei voi mennä niin, että jompikumpi ""uhrautuu"" lapsen takia, vaan lasten kanssa ollaan ja eletään ja silloin tehdään paljon lapsellisia asioita, eikä ne oo joku välttämätön paha, joita täytyy olla, kun kerta muillakin on.
 
Samaa mieltä, ette missään nimessä ole valmiita lapsentekoon! Pitää haluta niitä asoita ja muutoksia, joita lapsi tuo tullessaan, ja kokea ne positiivisina asioina, ei paheina, joista haluaa päästä luistamaan niin paljon kuin mahdollista. Odotelkaa rauhassa, jos mieli muuttuu -ja eihän niitä lapsia kaikki koskaan halua ja elävät hyvinkin onnellisina ihan kahdestaan :)
 
Olen pitkälti samoilla linjoilla edellisten vastaajien kanssa. Ei lasta voi tehdä vain siksi, että saa olla katkera miehelle ja lapselle kaikista niistä asioista jotka itseltä jää kokematta ja tekemättä. Äitinä tiedän että on ihanaa ""uhrata"" itsensä lapselle, vaikka en pidäkään äitiyttä uhrauksena vaan yhtenä elämän rooleista. Esimerkiksi, useana iltana nukkumaanmenoaikaan lapsi on halunnut nukkumaan omaan sänkyyn, vaikka minä olisin halunnut että se nukkuu vieressä ihan lähellä minua. Kyllä lapsen tuomat muutokset pitää niellä semmosenaa, jos ei siihen pysty, ei pidä tehdä lasta jotta voi sitten tapella kuka syöttää ja kenet!
 
Alkuperäisen kirjoitus oli varmaan tarkoitetttu ajattelemisen aiheeksi, ja kyllä se aika hyvin osui niihin ajatuksiin, mitä itsekin olen ajatellut. Ja omasta mielestäni minä ainakin olen valmis lapsen saamiseen, sitten kun se ilo koittaa. Vähän pitää miehiäkin potkia ajattelemaan, millasta se elämä on, mutta käytännössä tilanne varmasti menee ""maaston"" mukaan, eli että katsotaan päivä kerrallaan, miten elämä alkaa sujua. Ja molemmat joustaa ja ottaa toisen vanhemman tarpeet huomioon, kuitenkin lapsen tarpeiden ehdoilla. Näin uskon kaikkien kuitenkin menettelevän.
Eikä pidä itselleen kehää asetella pään yläpuolelle eikä kilpeänsä kiillottaa...
 
No minusta taas alkuperäinen vaikutti hyvinkin paljon asiaa pohtineelta ja kypsältä. Minusta on ihan hyvä keskustella jo ennen raskautta esimerkiksi vanhempainvapaan jakamisesta ja muuten lapsen vaikutuksesta kummankin, sekä äidin että isän, elämään. Tietenkään kyse ei ole puhtaasti uhrautumisesta lapsen vuoksi, mutta kyllähän pitkä poissaolo työelämästä vaikuttaa urakehitykseen. Kun yleensä nainen on sen äitiys- ja vanhempainvapaan ja vielä jonkin verran hoitovapaatakin pois töistä, niin onhan se tasa-arvokysymys. En ole tässä ketään töihin pakottamassa, jokaisen on ratkaisut itse tehtävä. Se, että miettii ratkaisuja omalta kannaltaan, osoittaa kyllä kypsyyttä.
 
En ole itse vauvakuumeinen. Tykkään kyllä keskustella ja leikkiä lasten kanssa, mutta en niinkään välitä vauvoista. Eihän niihin saa mitään kontaktia. Ja mielestäni en ole vielä kypsä luopumaan omasta elämästäni ja uhraamaan sitä vauvalle. On niin paljon tehtävääja saavutettavaa, etten ehtisi millään kantaa nyt vastuuta pienestä ihmisestä.

Mutta mies on höpöttänyt lapsista jo jonkin aikaa. Vaikka olen sanonut, että ei sekään ole poissuljettu mahdollisuus, etten lapsia haluaisi ollenkaan. Enhän voi vielä tietää, mitä ajattelen esim. 5 vuoden päästä! Nyt olen 30v., joten aikaa on.

Se on varmaa, että jos mies ei aikuistu, en halua lasta hänen kanssaan. Hän ei esim. hoida kotitöitä vaan saan komentaa häntä kuin kakaraa esim. laittamaan omat astiansa tiskikoneeseen. Koska kodinhoito, vaatteiden silitys, yms. on hänestä tylsää, hän naukuu, että minun pitäisi ne tehdä. Näin ei tosin ole ollut aina, vasta viimeiset 2 vuotta.

Koska minustakaan kodinhoito ei ole hauskaa, teen kotona vain oman osuuteni, huolehdin omista vaatteistani, jne. Ja siitähän syntyy riitaa. Mutta minun mielestäni asiat kuuluu hoitaa tasapuolisesti. En ole mikään palkaton palvelija.

Voisin ehkä harkita jääväni kotiin lapsen kanssa, jos mies kantaisi taloudellisen vastuun ja hänellä olisi niin hyvät tulot, että voin jatkossakin ajaa uudella, laadukkaalla autolla, matkustaa, shoppailla, jne. Mutta mies itse ei halua kotirouvaa.

Mies on myös ilmoittanut, ettei halua meille yhteistä tiliä. Luulenpa, että jos meillä olisi lapsi, myös taloudellinen vastuu siitä lankeaisi minulle.

Miehen lapselliset kaverit eivät kovinkaan innolla aikaa perheen kanssa vietä. Kun ehdotin esim. yhdelle tuttavaperheelle yhteistä ulkomaanmatkaa, niin perheen isä innostui. Mutta naiset ja lapset hän haluaa jättää kotiin, eihän niiden kitinää jaksa kuunnella...

Pelkään, että lapsesta tulisi vain riidan aihe. Ja se ei olisi oikein pienelle ihmistaimelle. Oikeastaan tämä prosessi on opettanut minulle jotain... Ainakin sen, että mahdollisesti olen tekemisisssä väärän miehen kanssa.
 
Sä kuulostat mun mielestä tosi epäkypsältä. Meillä on ainaki miehen kans yhteisymmärrys. Kumpikin joustaa ja ottaa toisen huomioon. Perhe menee kaiken edelle. Et ehkä ole kypsä äidiksi.
 
Mun mielestä tuo on ihan hyvin mietitty. Tuolla lailla analysoidessa saa varmasti asioihin selvyyttä, esimerkiksi sen ettei nykyinen suhteesi kuulosta siltä että siinä haluaisit olla. (Tämä on vain mun tulkintani.)

Siitä, että olet 30 joten aikaa on.... Kun lapsia ei välttämättä sormia napsauttamalla saada vaan voi mennä vuosiakin yrittäessä, eli siis jos alat yrittää nyt niiin...

Itseäni pelottaa, että sitten joskus kun päätämme niitä kultani kanssa hankkia, niin emme saa, vaikka olen vasta 21-v.
Jotenkin tuntuu, että nykyisin ihmiset odottavat koko ajan Oikeaa Hetkeä ja Sitä Oikeaa. Itse olen enemmänkin sitä mieltä, että mikä tahansa voi olla oikea hetki ja Niitä Oikeita on just niin monta kun jaksaa tehdä töitä, siis nähdä vaivaa suhteen ja perheen eteen. Kauhia vuorisaarna :) ei ollut tarkoitus paasata.
 
Tätä on pohdittu meilläkin, ja muutama riitakin saatu aikaiseksi. Miehellä on vauvakuume ja minulla ei ole tähän ikään mennessä, 31 v., sellaista vielä tullut, ja epäilenpä tuleeko koskaan. Miehen on helpompi kuumeilla, naisen elämässä muutokset ovat niin konkreettisia... täytyy miettiä työkuviot ja muut. Kuten alkuperäinen kirjoittajakin olen huomannut, että ystäväperheissä vastuu arjen pyörittämisestä yleensä lankeaa äidille, kauniista puheista ja aikomuksista huolimatta.

No, kerroin huolistani miehelleni, että minulla ei sinänsä ole mitään lapsia vastaan, mutta en halua myöhemmin olla katkera siitä, että lasten takia muut haaveeni jäivät toteutumatta. Varsinkin, jos mies porskuttaa eteenpäin kuten ennenkin. Olen aina ollut hyvin työkeskeinen ihminen, enkä näe siinä mitään ongelmaa. Se olen minä. Kaipaan haasteita ja kilpailua (varmaan suuri synti naiselle, mutta I don´t care). Mies yllätti... olemme nyt sopineet, että jaamme mahdollisen vanhempainvapaan. En olen aivan yhtä ehdoton kaiken puolittamisessa kuin alkuperäinen kirjoittaja, mutta tämä on tärkeä juttu. Enkä edes aio laskea, häviämmekö siinä taloudellisesti (todennäköisesti). Rahalla ei minulle tässä ole merkitystä. Mies suostui jakamiseen mielellään, ja on muutenkin osoittanut ymmärtävänsä huolenaiheeni. Luottamukseni häneen on vahva, hän tekee jo nyt vähintään yhtä paljon kotitöitä kuin minäkin ja on meistä se, joka lähtee töistä aikaisemmin kotiin. Joten kaikki on mahdollista, mutta kokemukseni mukaan nämä asiat vaativat molemmilta kypsyttelyä. Meilläkin keskusteltiin on-off useampi kuukausi... Enkä ollenkaan koe olevani epäkelpo äidiksi, kun mietin näitä juttuja. Usein tuntuu, että lapset ainakin muutamaksi vuodeksi ""pehmentävät"" naisen pään, ja sen jälkeen tilannetta (vastuun jakamista) onkin vaikea muuttaa. Minulla on myös paljon annettavaa ja näytettävää työelämässä, ja se on minulle tärkeää. Jollekin toiselle ehkä ei ja sekin on ihan ok.

Mun mielestä se, että ei ole vauvakuumetta ei tarkoita, etteikö haluaisi lapsia. Mutta siihen suhtautuu silloin rationaalisemmin. Ja kummasti tuo miehen kanssa keskustelu on rauhoittanut mieltäni, musta tuntuu ensi kertaa, että voidaan aloittaa yritys. Olen onnekas, koska minulle tämä kaikki on taas osoittanut, että olen valinnut oikean miehen.

Jatketaan keskustelua DINK ja muut! Mukavaa huomata, ettei ole mikään outolintu kun tällaisia miettii. :)
 
Kuulostaa hyvältä pohdinnalta tehdä etukäteen! Eri asia on sitten se, miten asiat käytännössä halutaan hoitaa kun ne eteen tulevat: jos sitten haluaakin ottaa isomman vastuun niin se perustuu vapaaehtoisuuteen, ei oletusarvoon tai pakkoon, kun toinen ei sitä suostu tekemään. Ja jos keskustelu jätetään käymättä, voi olla, että oletukset vastuiden jakautumisesta on hyvin erilaiset.
 
Dink, olet tekemisissä väärän miehen kanssa! :-)
Kirjoituksistasi saa sen kuvan, että joudut olemaan koko ajan puolustuskannalla teidän parisuhteessa.
Jotenkin en usko, että olet aidosti onnellinen, joten en tosiaankaan suosittelisi lapsen hankkimista kuvailemaasi epäkypsään parisuhteeseen.

Olen samaa mieltä siitä, kun kirjoitit, ettei miesten käytös usein muutu lasten myötä, että äiti on se, joka suurimman vastuun kantaa. Ja jos sitä vastuuta ei halua, ei kannata hankkia lapsiakaan.

Onnellista syksyä sulle! Hurista laatuautollasi kauaksi ko. miehestä - tai ainakin omaan asuntoon.
 
tottakai myös miehen täytyy ottaa vastuu! aivan sama jos sanoisit että ""minä otan myös täyden huoltajuuden""
minun mieheni taas sanoo että hoitaisi myös kun omia tulee joten ei pelkoa!
 
Jatketaanpa taas keskustelua. :)

Jotenkin hämmästyttää, kun monien naistenkin mielestä tuntuu olevan ihan luonnollista, että äitihän sen suurimman vastuun kantaa. En ymmärrä sitä asennetta nykypäivänä. Äidinmaidonvastiketta saa kaupasta, osaa se mieskin tuttipullon täyttää ja vaipat vaihtaa, jos haluaa. Ellei halua, niin miksi mies haluaisi lapsia?

Joku totesi, että kuulostan epäkypsältä... Myönnän auliisti, että meidän parisuhteessa on jo ainakin yksi lapsi, nimittäin minä. Mutta en sitten tiedä, onko kovinkin paljon kypsempää vääntää maailmaan pari lasta alle 30-vuotiaana, erota, tehdä lapsia uuden miehen kanssa, erota taas, jne...

Olen lähietäisyydeltä nähtnyt, miten avioero vaikuttaa lapsiin. Jos kyseessä ei ole ollut mikään väkivaltaan tms. väärinkäytöksiin perustunut ero vaan erotaan vain siksi, kun toisen naama kyllästyttää, niin lasten persoonallisuus muuttu täysin. Seuraa masennus.

Jos se on epäkypsää, että haluan varmistaa vierelläni olevan sellaisen miehen, joka pysyy luonani vaikka joutuisikin valvomaan lapsen kanssa joka toisen yön, niin ok sitten.

Nyt 30-vuotiaana en kuitenkaan koe missään nimessä olevani valmis hankkimaan lasta. Kumma, kun jo toisetkin nuoret naiset pelottelevat, että lapsen saanti yli 30-vuotiaana voi kestää. Mielestäni lapsen ei tarvitse jakaa kanssani samoja perintötekijöitä ollakseen minun lapseni, myös adoptio on hyvä ratkaisu.
 
Olen kyllä täysin samaa mieltä, että kyllä mies tai esim.homopari voi hoitaa vauvan yhtä hyvin kuin nainenkin. En nyt halua siihen puuttua, että äidinmaito on ehkä himpun verran terveellisempää kuin vastike, mutta se asia kuuluu toiseen keskusteluun ja terveitä lapsia korvikkeellakin kasvaa.

Eiköhän se suurin syy siihen, että suurin vastuu vauvasta on usein äidillä, johdu nimenomaan siitä, että äiti niin haluaa. Minä ainakin toivon, että minulla joskus on vauva jota imettää, hoitaa ja jonka kanssa siis todella elää sitä vauva-aikaa ihan kotona vauvakiireineen ilman työkiireitä. Haavekuvissani mies toki kuuluu tiiviisti mukaan kuvaan, mutta koska jos hän on se työssäkäyvä osapuoli, kuuluisi minulle varmasti silloin enemmän koti-ja vauvanhoitovastuuta. Mutta uskon, että lapsen voisi yhtä hyvin kasvattaa toisinkin päin eli niin, että mies olisi kotona. Mielummin kuitenkin olisin itse.
 
Minäkään en ole koskaan ymmärtänyt sitä, että niitä lapsia pitää tehdä aina ja heti uuteen suhteeseen. Jos edellisistä on lapsia, eikö sen pitäisi riittää? Miksi pitää aina olla ainakin se yksi yhteinen?

Itse olen miettinyt, että jos meillä on joskus lapsi, haluan ehdottomasti miehen mukaan erittäin tiiviisti lapsen hoitoon. Ja jos olen esim. parin päivän työmatkalla, en soittele tunnin välein ja anna ohjeita syöttämisestä tai vaippojenvaihdosta.
Jos isälle ei anneta vastuuta, ei hän usein sitä uskalla edes ottaa. Kyllä naisen pitäisi luottaa siihen, että lapsen isä osaa lapsensa hoitaa. Tämä siis ns. normaalissa parisuhteessa ilman mitään päihde- ym. kuvioita.

Lapsen ensimmäinen kiintymyssuhde syntyy lapsen hoitajaan. Ja hoitaja tietysti voi olla periaatteessa kuka vaan, joka lapsen kanssa ne ensi kuukaudet/vuodet tiiviisti on.
 
Ehkä ette todellakaan ole teidän parisuhteessa vielä siinä vaiheessa, että lapsi olisi tervetullut. Olen myös sitä mieltä, että molempien pitää kantaa vastuu ja yhdessä se lapsi ""tehdään/saadaan"" niin yhdessä se myös kasvatetaan. On kuitenkin niin että ""valitettavasti"" me naiset joudumme kokemaan ja olemaan lapsen kanssa enemmän...kuka sen sitten ottaa mitenkin. Kannattaa todella miettiä, jos ei kumpikaan halua luopua mistään omista menoistaan.
 
Kaipaan tässäkin asiassa suhteessa mieheen tasa-arvoa. Mielestäni asiat pitäisi pystyä sopimaan niin, että kumpikin luopuu omista menoistaan yhtä paljon. Ei niin, että nainen istuu kaikki päivät kotona lapsen kanssa ja sitten vielä illatkin.

Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi valmis karsimaan omista menoistani mahdollisen lapsen vuoksi. Kyse on siitä, että olen valmis karsimaan tasan yhtä paljon kuin mieskin. Mikä oikeus miehellä olisi jatkaa elämäänsä niinkuin aina ennenkin, jos on yhteinen lapsi?

Tietysti ok, jos joku nainen oikeasti nauttii siitä, että saa olla lapsen kanssa kahden, hoitaa kotia, jne. Mutta kun minä en taida olla niitä naisia... Esim. edellä oleva kirjoittaja hehkutti haluavansa imettää lasta. Minusta ajatus on lähinnä etova. En kai sitten ole valmis saamaan lapsia, mikä sekin on ok...

Kun muut ympärillä eivät vaan kokoajan painostaisi siihen. Nykyisin aina, kun näen lapsen hankkineita kavereita, puheet kääntyvät toistuvasti siihen, että ""kyllä sä sitten ymmärrät, millaista tämä on, kun teilläkin on lapsi."" Ja kun sanon, ettei meillä ehkä ikinä ole sitä yhteistä lasta, he kauhistuvat. Miksen saa olla sellainen kuin tällä hetkellä olen?
 
Hei DINK,
yritin vastailla jo eilen, mutta jostain syystä koko ketju katosi...?!?

Ollaan kyllä ihan samalta planeetalta. Tosiaan kummallista, että monet kaverit toteavat tyyliin ""kyllä sinäkin sitten muutut, kun saatte lapsen"". Siinäpä se, en halua muuttua joksikin kokonaan toiseksi ihmiseksi! Särmien pehmenemistä varmasti tapahtuu ja kuuluukin tapahtua, mutta en osaa kuvitella, että olisin tyytyväinen elämään, joka pyörisi vain kodin ympärillä. Ahdistaa huomata, että naisten elämänpiiri usein kaventuu lasten myötä ja jutut liikkuvat pelkästään lapsissa... kuitenkin nämä samat naiset ovat usein olleet ammattilaisia työssään ja kiinnostuneita maailman menosta. Jos minulle kävisi niin, en enää tuntisi itseäni ja voisi tulla identiteettikriisi. Miehillä en ole tätä samaa huomannut, en ainakaan samassa mittakaavassa.

Viimeksi sunnuntaina sain näppyjä katsellessani Arto Nybergiä, kun hän kysyi Laura Malmivaaralta miten tämä yhdistää työn ja äitiyden... kysyttäisiinkö mieheltä samaa? Ei tullut mieleen, että lapsella on myös isä? On oletusarvo, että nainen joutuu tekemään enemmän uhrauksia, ja sen haluan DINKin tavoin kyseenalaistaa. Olen sitä paitsi sitä mieltä, että vastuun jakaminen on kaikkien etujen mukaista. Sekä äiti että isä pääsevät elämään arkea lapsen kanssa, ja lapselle muodostuu läheinen suhde molempiin vanhempiinsa.

Tämä tällä erää...
 
Minä olen ainakin jo miehelleni sanonut (vaikka lapsen yrittäminen aloitetaankin vasta ensi vuonna), että minä menen ja hän menee. Minulla omat menoni (jumpat, kuntosali, salibandy, ystävät..), joista en aio kokonaisuudessaan luopua mahdollisen vauvan tulon jälkeen.

Mies on sanonut, että totta kai minä menen, ei se vauva kuitenkaan ole vain ja ainoastaan MINUN lapseni, vaan MEIDÄN!

Ja tottakai kumpikin varmasti joutuu jossain vaiheessa tai asiassa joustamaan, mutta yhteisesti. Ei niin, että äiti aina ""uhrautuu"" (joku varmasti saa naksun tuostakin sanasta) ja isä menee...

Tämä siis vain minun mielipiteeni. Tulen varmasti rakastamaan lastani, imettämään häntä (jos se vain sujuu tai on mahdollista tms) ja tekemään hänen kanssaan kaikkea mahdollista, mutta aion silti myös pysyä naisena äidiksi tulon jälkeen.

Yhteisvastuun nimeen minäkin tässä asiassa vannon..!
 

Similar threads

Yhteistyössä