Mieheni ei kestä menneisyyttäni

[Neuvoton]

Olen ollut 2,5v vakaassa, rakastavassa parisuhteessa poikaystäväni kanssa. Olemme yhdessä suunnitelleet tulevaisuutta ja unelmoineet asioista joita tulemme tekemään. Tunsin oloni niin luottavaiseksi, että uskalsin kertoa hänelle pari päivää sitten että olen nuoruudessani, 10 vuotta sitten synnyttänyt lapsen, jonka olen antanut adoptoitavaksi. Tiesin että asia tulee olemaan hänelle järkytys, mutta luulin että voimme yhdessä käsitellä sen.

Tunnen tehneeni suuren virheen kertoessani hänelle. Hän muuttui kylmäksi ja etäiseksi, eikä pysty omien sanojensa mukaan näkemään mitä tulevaisuus tuo meille tullessaan. Hän ei ole suoranaisesti puhunut erosta, mutta sanoo että tämä on asia jota hän ei pysty koskaan unohtamaan, ja minua katsoessani hän näkee että olen jo biologinen äiti, ja käynyt läpi ne jutut mitä meidän piti kokea yhdessä. Yritin selittää että silloinen kokemukseni oli ikävä, olin yksin, häpesin, piilottelin itseäni enkä voinut kertoa asiasta kellekkään. Kun meidän aikamme koittaa perustaa perhe, tulee kokemus olemaan täysin erilainen.

Hän ei kuulemma tuomitse minua eikä koe että olen tehnyt mitään väärää. Hän ei kuitenkaan tiedä voiko elää tämän tiedon kanssa ja vielä katsoa minua. Hän on lomalla (asumme eri paikkakunnilla), ja tiedän että hän istuu nyt päivät kotonaan yksin pyörittelemässä asiaa mielessään. Mikä olisi tässä tilanteessa paras vaihtoehto? Ystäväni neuvoi että minun pitää antaa hänelle aikaa, ja että asiat asettuvat kyllä oikeaan mittakaavaan kun tästä kuluu useampia päiviä ja poikaystäväni saa asiaan etäisyyttä. Ystävän mielestä poikaystäväni reaktio johtuu shokista, ja siitä että hän ei pysty näkemään että tämän asian yli voi päästä. Minä kuitenkin pelkään että yksin asiaa käsitellessään hän jää siihen jotenkin jumiin, ja asia paisuu hänen mielessään vielä suuremmaksi.

En haluaisi tämän johtavan eroon, olen ollut uskomattoman onnellinen hänen kanssaan, ja tunnen että hän on minulle se ainoa oikea kumppani. Rakastan häntä suunnattoman paljon, ja haluan päästä tästä yli yhdessä.

 

[Rea Listi]

Olen ollut 2,5v vakaassa, rakastavassa parisuhteessa poikaystäväni kanssa. Olemme yhdessä suunnitelleet tulevaisuutta ja unelmoineet asioista joita tulemme tekemään. Tunsin oloni niin luottavaiseksi, että uskalsin kertoa hänelle pari päivää sitten että olen nuoruudessani, 10 vuotta sitten synnyttänyt lapsen, jonka olen antanut adoptoitavaksi. Tiesin että asia tulee olemaan hänelle järkytys, mutta luulin että voimme yhdessä käsitellä sen.

Tunnen tehneeni suuren virheen kertoessani hänelle. Hän muuttui kylmäksi ja etäiseksi, eikä pysty omien sanojensa mukaan näkemään mitä tulevaisuus tuo meille tullessaan. Hän ei ole suoranaisesti puhunut erosta, mutta sanoo että tämä on asia jota hän ei pysty koskaan unohtamaan, ja minua katsoessani hän näkee että olen jo biologinen äiti, ja käynyt läpi ne jutut mitä meidän piti kokea yhdessä. Yritin selittää että silloinen kokemukseni oli ikävä, olin yksin, häpesin, piilottelin itseäni enkä voinut kertoa asiasta kellekkään. Kun meidän aikamme koittaa perustaa perhe, tulee kokemus olemaan täysin erilainen.

Hän ei kuulemma tuomitse minua eikä koe että olen tehnyt mitään väärää. Hän ei kuitenkaan tiedä voiko elää tämän tiedon kanssa ja vielä katsoa minua. Hän on lomalla (asumme eri paikkakunnilla), ja tiedän että hän istuu nyt päivät kotonaan yksin pyörittelemässä asiaa mielessään. Mikä olisi tässä tilanteessa paras vaihtoehto? Ystäväni neuvoi että minun pitää antaa hänelle aikaa, ja että asiat asettuvat kyllä oikeaan mittakaavaan kun tästä kuluu useampia päiviä ja poikaystäväni saa asiaan etäisyyttä. Ystävän mielestä poikaystäväni reaktio johtuu shokista, ja siitä että hän ei pysty näkemään että tämän asian yli voi päästä. Minä kuitenkin pelkään että yksin asiaa käsitellessään hän jää siihen jotenkin jumiin, ja asia paisuu hänen mielessään vielä suuremmaksi.

En haluaisi tämän johtavan eroon, olen ollut uskomattoman onnellinen hänen kanssaan, ja tunnen että hän on minulle se ainoa oikea kumppani. Rakastan häntä suunnattoman paljon, ja haluan päästä tästä yli yhdessä.

Mulle jää tästä tekstistä se mielikuva, että elätte enemmän unelmissanne ja tulevaisuudessa kuin todellisuudessa ja tätä hetkeä. Suunnittelette ja unelmoitte tulevaisuudesta, entäs tämä hetki, tässä ja nyt, se ainut hetki joka on oikeesti olemassa, mitä te sillä teette? Unelmissa saa kaiken tahtomansa, hiki ei haise ja kaikki on täydellistä. Todellisuus ei koskaan pysty vastaamaan unelmia, jos niin luulette, niin tulette pettymään pahasti. "Ei pysty näkemään mitä tulevaisuus tuo", no ei tietenkään pysty, ei kukaan pysty. Voimme toivoa ja aavistella, mutta kukaan ei näe tulevaisuuteen! Näytätte luoneen unelmissanne unelmien tulevaisuuden ottamatta huomioon sitä, että ette te pysty tulevaisuutta hallitsemaan.

Unelmiinne tuli särö, pieni lapsi, sinun lapsesi. Todellisuus muistutti itsestään ja mies meni shokkiin. Todellisuus ei mennytkään unelmienne mukaan, siis että hankkisitte unelmienne lapset yhdessä. Miten voit kuvitella eläväsi unelmien elämää miehen kanssa, joka menee shokkiin kun unelmiin tulee särö? Entäs seuraavan kerran kun todellisuus muistuttaa itsestään? Olisi vähemmän epäilyttävää, jos mies ottaisi etäisyyttä siksi, ettet luottanut häneen ja kertonut lapsestanne jo suhteenne alussa. Pistää miettimään että miten hyvin oikeastaan tunnette toisenne, oletteko rakastuneet omaan mielikuvaan täydellisestä miehestä/naisesta täydellisessä parisuhteessa, vai rakastatteko toisianne omana itsenä, vikoineen kaikkineen?

Ihailen rohkeuttasi synnyttää lapsi. Teit varmaan jotkut vanhemmat ikionnellisiksi adoptoimalla lapsesi. Jos poikaystäväsi olisi aikuisempi, niin hän kunnioittasi ja ihailsi rohkeuttasi sen sijaan että mököttää äitiydestäsi. Epäilee voiko enää katsoa sinua tai elää tuon tiedon kanssa?Kuinka vanha tämä poika on, 15v? Ihan oikeesti, teidän tulisi oppia elämään enemmän tätä hetkeä ja oppia olemaan tyytyväinen ja kiitollinen siitä mitä teillä jo oikeesti on.