Mieheni sanoi, ettei pidä lapsestamme, ei tykkää eikä ole kiintynyt häneen.. :(

["vieras"]

Kerrotko vielä, mikä psykologian opiskelussa antaa sinulle asiantuntijuuden ja auktoriteetin määritellä, millaisissa tilanteissa vihan tunteet ovat "normaaleja" ja missä eivät? Mihin tietoon tällainen arvio perustuu? Mitä tarkoitat noinkin voimakkaasti latautuneella käsitteellä kuin normaali?

Vauvan vihaaminen on ensinnäkin huolestuttavaa, täysin turhaa ja ihmiselle itselleen raskasta ja kuluttavaa. Ehdottomasti pitää hakea ammattiapua jos mies on tosissaan.

 

["vieras"]

Entäs jos äidillä olisi synnytyksenjälkeinen masennus, sanoisiko täällä osa, että isän pitää ottaa lapsi ja muuttaa äkkiä pois? Jotenkin hurjaa, kuinka äkkiä osa on heti eroamassa. Ap:n toinen vauva on vasta 2 kk. Silloin vauva ei välttämättä pahemmin edes hymyile saatika ota muutenkaan kauheasti kontaktia. Ei silloin kaikkien ole helppo kiintyä vauvaan. Toisillahan se rakkaus syttyy synnärillä ja toisilla kestää kauemmin. Kamala tuollainen vertaus potentiaaliseen perhesurmaajaan.

 

["minttu"]

Meillä jos ukko päästelis suustaan moisia sammakoita, niin sais pakata tavaransa ja lähteä litomaan!
Kukaan normaali ihminen, ei ilmoita vihaavansa 2kk vauvaa?:O

ai, no kyllä sekin on normaali tunne,eikä ihminen sill ätarkoita samaa kuin jos sanoo vihaavansa naapurin juoppoa.

isä tuntee ettei hän saa yhtään enään huomiota ja rakkautta että ennen oli arki helpompaa=ihananpaa. kaikki sujui paremmin.

hän on siis turhautunut tilanteeseen jonka vauvan tulo on aiheuttanut,tuskin oikeesti vihaa vauvaa..

 

["minttu"]

meillä meni sillein että mies rakastui heti vauvaan, itse en tuntenut mitään, korkeintaan ajoittaista ärtymystä.. oma rakkauteni heräsi kun vauva alkoi nukkua yönsä lähes siedettävästi, ja minä saatoin esimerkiksi syödä tai käydä vessassa! rauhassa!

 

["vieras"]

Mä äitinä en tykännyt esikoisestamme, enkä kiintynyt häneen ennen kuin hän oli lähemmäs puolivuotias. Olin todella kipeä vaikean synnytyksen jälkeen, pitkään. 3 kuukauteen en pystynyt istumaan, alapää oli niin riekaleina. Vihasin vauvaa,syytin sitä kivuistani. Vaikka järjellä ymmärsin, ettei se nyt vauvan vika ollut.

Mies ei suinkaan kauhistunut ja ottanut vauvaa ja lähtenyt, kun kerroin hänelle. Ei, hän sanoi, että olet nyt vaan niin kipeä ja varmaan masentunutkin, kyllä se siitä helpottaa. Mies otti päävastuun vauvan hoidosta, vaikka kävi töissä. Silti hän heräsi yöllä syöttämään vauvaa. En imettänyt, koska en pystynyt. Ajattelin muutenkin vauvaa "loisena", jolle mikään ei riitä.

Nykyään rakastan kyseistä esikoista yli kaiken, vaikka onkin jo melkoisen hankala teini Samoin rakastan kuopusta enkä voisi kuvitella elämää ilman heitä.

 

["Susu"]

Antakaa hyvät äidit isän hoitaa lasta vauvasta asti niin kiintymyssuhde kasvaa nopeasti. Me äidit helposti kuvitellaan että ollaan muka korvaamattomia lapselle, vaikkakin ainut asia mitä isät ei pysty tekemään, on imetys. Ja ennenkaikkea, antakaa isien tehdä ja hoitaa vauvaa omalla tyylillään, ettette torpedoi jokaista yritystä tyyliin: Ei noin!! Anna mä teen ku ei tosta tuu mitää!! Ei noita vaatteita, vaan nää!!! Ym ym.....

Tää on ikävä kyl tosi yleistä, vaik nyt ei kukaan tietenkään näin toimi.

 

[tasa-arvoa]

Miehelläkin voi olla synnytyksen jälkeinen masennus.

 

[surullinen ap]

Puhuttiin asiasta siis miehen kanssa. Olen antanut hänelle mahdollisuuden hoitaa vauvaa ja sanonut myös että haluan viettää aikaa ja hoitaa myös esikoistamme, tietenkin. Mieheni on kotona ollessaan ottanut esikoisen ihan "täysin omakseen" ja mulle jää sitten vauvan hoito. Toki se on helpompaa niin, koska imetän ja vauva haluaa olla tissillä paljon.

Mutta musta tuntuu myös pahalta, etten saa esikoisen kanssa omaa aikaa. Nyt ymmärrän miksi se on ollut niin hankalaa.. Mieheni ei ole halunnut olla vauvan kanssa. Hänellä on tunne, että vauva aina huutaa kun on hänen sylissään eikä vauvakaan pidä muka isästään. Vauva ei tosiaan huuda paljoa, vähemmän kuin esikoinen.

No, eilen tämän keskustelun jälkeen mieheni illalla selvästi yritti ottaa enemmän kontaktia vauvaan. Luulen että pikkuhiljaa se onnistuu. Eiköhän tämä tästä, tuntui vaan niin pahalta kuulla tämä mutta tottahan se on ettei kaikki kiinny lapsiinsa heti, oli äiti tai isä..

 

["mie"]

Viha on inhimillinen tunne. Minäkin vihaan välillä miestäni ja lapsia. Vaikka rakastankin heitä oikeasti suuresti. Ei ne ole toisiaan poissulkevia tunteita muuta kuin meidän suomalaisessa tabuisessa ajatusmaailmassa. Opetelkaa hyvät ihmiset tuntemaan ja kertomaankin tunteista. Joskaan toki lapselle ei kerrota "että nyt mä vihaan sua" koska lapsi ei kykene suhteuttamaan tunteita vaan lapselle ne ovat mustavalkoisia. Mutta aikuisen luulisi ymmärtävän tunteista myös harmaat vivahteet.

AP, anna miehellesi aikaa. Tuossa viimeisessä tekstissäsi selkeästi paistaa joku muu kuin viha. Ei miehesi taida lasta vihata vaan enemmän vierastaa ja kokea tämän vieraaksi. Ehkei vaan ole osannut sanoittaa tunteitaa (ohi aiheen, tunteiden sanoittaminen lähtee siitä että lapselle opetetaan sanoittamaan tunteita...ei ole ollut vahvuus kai koskaan suomessa). Samoin ehkä paistaa turhautuminen. Opetelkaan, kyllä sen isänkin on saatava opetella ja tutustua uuteen ihmiseen. Ilman että tämän palstan ämmälauma passittaa miehen samantien ulkoruokintaa kaikessa täydellisyydessään.

 

[vierailija]

Onko muilla samaa vauva kohta puolivuotias eikä hoida paitsi jos sanon erikseen välillä kyllä pitää sylissä yms, toissa yönä nukuin tosi huonosti kun tekee vauvalle hampaita,olemme loma matkalla ja sanoin miehelleni kun menin saunaan että laitatko vauvan nukkumaan juotat vaan maidon ja laitat sänkyyn vauvalla oli n.39 lähemmäs kuumetta kuulin saunaan kun mies huudatti pientä kipeänä olevaa vauvaa kun hän ajatteli että ei sitä vielä väsytä sitten sanoin uudestaan miehelle että voitko vuorostasi laittaa sen nukkumaan hän sanoin en vittu laita ja teki drinkin ja meni sikaria polttamaan parvekkeelle olen tosi surullinen mitä minun pitäisi tehdä?