E
Erilaisimpia
Vieras
Onko tätä kysymystä edes? Näyttää, että monille on. Meillä on myös jollain tavalla sen kautta, eetä ollaan sovussa eikä kilpailla. Mieheni mielestä näkyy riittävän, että ollaan kavereita, kämppiksiä (seuraavaankin asuntoon ja seuraavaan?) ja vanhempia. Edes avioliitto ei osoita suuntaa romanttisempaan suhteeseen.
Myönnän tehneeni virheen siinä, että muuta kuvittelin. Ehkä.
Kysymykseni elämästä on nyt, että tässäkö tämä? Olemme hyviä vanhempia, kavereita ja kaikki on ok. Ei enempää.
Aikanaan olin itse kovin rakastunut. Se meni vähitellen ohi, kun kumppani oli vähemmän innostunut ja hitaampi. Sitten kai hänen innostumisensa korjasi asiaa ja hetken aikaa oli jopa romantiikkaa. Lopulta taisin saada haavat siitä, etten ollutkaan toiselle ykkönen, vaikka ei muitakaan koskaan ollut, oli ankeaa olla naisena aloitteentekijä. Hetken aikaa mies oli innosutunut, muutti mieltään jainnostui taas. Mentiin naimisiin, saatiin lapsi, kaikki ok.
Sain mitä toivoin, liikaa yrittämättä tai pakottamatta. Miehni kuulemma rakastaa minua ja lastamme.
Mutta silti! Ei koskaan molemminpuolista rakastumista, intohimoa ja nyt vuosien jälkeen on tunne, ettei koskaan mitään kaveruutta ja vanhemmuutta enempää. Arvostan sitäkin, nyt se on ehkä tärkeintä.
Silti: jäin kaipaamaan yhteistä ihastumista, rakastumista, romantiikkaa, seksiä ja kaikkea mitä niihin kuuluu. Nyt ollaan kai perheyritys oy ja kotitöitä riittää. Tekemistä ei puutu ja suurin ongelma ja ihanuus on se, että yhteisiä kiinnosutksen kohteita on enemmän kuin keskimäärin, kai. Olemme isolta osin samanhenkisiä.
Silti minun osaltani suuri osa minusta, naiseudesta ja kaikesta jää käyttämättä. Nuorena olen elänyt vuosia puutteessa ja tottunut siihen. Tilanne on pahentunut enkä enää ota sitä itsestään selvänä. Kaipaan monia ulottuvuukisia, joita miehessäni ei näy olevan. Hän on älykäs, samanhenkinen, komeakin vielä. Mutta erittäin epäeroottinen, negatiivinen, aina väsähtänyt ja haluton.
Meillä on paljon yhteistä tekemistä ja omia juttuja, mikä on hyvä. Omia ja yhteisiä juttuja myös lapsemme kanssa, mikä lienee korvaamatonta. Tämä meitä pitää yhdessä.
Mutta että: mieheni päätöksestä, minun halustani huolimatta seksiä n. kerran vuodessa. Ei tulevaisuudensuunnitelmia. En kaipaa isojen unelmien toteutusta toisilta, mutta meillä eletään typistettyä, seksitöntä elämää ilman haaveita, toiveita ja suunnitelmia. Korkeintaan mietitään, tarvitaanko huomenna kaupasta jotain tms.
En kaipaa tyhjiä lupauksia tai suunnitelmia tai asuntolainoja. Samanhenkinen, hyvä isä ja kaveri minulla on puolisona nyt.
Mutta ettei olisi koskaan enäää erotiikkaa, inohimoa, uusia, yhteisiä juttuja - siihenkö jo tyydyn? Arvatkaa ikäni, onko alle 60? Alle 50?
Ei sentään alle 40
. Tyydynkö kaverimieheen ja kauanko hän tyytyy puhumatta minuun? Jotenkin voin kitenkin sanoa, että minun kanssani olisi kaikki mahdollista. Toivoisin nimenomaan kaikkea, mutta ehkä se juuri onkin miehelleni liikaa. Seksistä tulee ehkä vuosien myötä ratkaiseva kysymys. Hänelle sopii korkeintaan kerran vuodessa, minulla vähintään kerran kuussa.
Miten tämä ratkaistaan? Onko ikinä (enää) mahdollista tavata samantahtinen, samanhenkinen mies tässä iässä -tai koskaan? Tyydynkö avioliittooni haluttoman mieheni ja hyvän, pienen lapseni isän kanssa muusta luopuen?
Olen elänyt elämäni aika yksin aina ilman isää, sukua ja muutenkin. Siksi on ihanaa, että on edes joku. Oma lapsi on parasta eikä monilla lapsilla ole isää kotona. En halua viedä sitä lapseltani. Mutta tähänkö tyydyn tosiaan? Asiat ei ole huonoimmillaan, mutta silti kysymys on tämä. Onko tyytyminen lapseni isään ja hyvään kaveriin? Paremman puuttteessako? Onkohan tämä kiinni jo ulkonäöstäni ja iästäni? Oli aika, jolloin ei ollut, ja silloin tapasin mieheni, tuntuu epäreilutla monin tavoin.
Mistä kaikesta pitää tai kannattaa luopua parisuhteessa tai lapsen edun nimissä ( joista ei takuita saa) ilman takeita paremmasta?
Olen realistisesti ajatellut, että jos löydän muuta, katson sitten. Mutta kun onkin niin, etten kilttinä vaimona ole vuosiin tavannut miehiä. Itsetunto on 0 eikä juuri tilaisuuksia muuhun ole tullut. Toki joskus joku tarjoaa seksiseuraa. Siihenkö pitää puutteesaan tarttua?!
Myönnän tehneeni virheen siinä, että muuta kuvittelin. Ehkä.
Kysymykseni elämästä on nyt, että tässäkö tämä? Olemme hyviä vanhempia, kavereita ja kaikki on ok. Ei enempää.
Aikanaan olin itse kovin rakastunut. Se meni vähitellen ohi, kun kumppani oli vähemmän innostunut ja hitaampi. Sitten kai hänen innostumisensa korjasi asiaa ja hetken aikaa oli jopa romantiikkaa. Lopulta taisin saada haavat siitä, etten ollutkaan toiselle ykkönen, vaikka ei muitakaan koskaan ollut, oli ankeaa olla naisena aloitteentekijä. Hetken aikaa mies oli innosutunut, muutti mieltään jainnostui taas. Mentiin naimisiin, saatiin lapsi, kaikki ok.
Sain mitä toivoin, liikaa yrittämättä tai pakottamatta. Miehni kuulemma rakastaa minua ja lastamme.
Mutta silti! Ei koskaan molemminpuolista rakastumista, intohimoa ja nyt vuosien jälkeen on tunne, ettei koskaan mitään kaveruutta ja vanhemmuutta enempää. Arvostan sitäkin, nyt se on ehkä tärkeintä.
Silti: jäin kaipaamaan yhteistä ihastumista, rakastumista, romantiikkaa, seksiä ja kaikkea mitä niihin kuuluu. Nyt ollaan kai perheyritys oy ja kotitöitä riittää. Tekemistä ei puutu ja suurin ongelma ja ihanuus on se, että yhteisiä kiinnosutksen kohteita on enemmän kuin keskimäärin, kai. Olemme isolta osin samanhenkisiä.
Silti minun osaltani suuri osa minusta, naiseudesta ja kaikesta jää käyttämättä. Nuorena olen elänyt vuosia puutteessa ja tottunut siihen. Tilanne on pahentunut enkä enää ota sitä itsestään selvänä. Kaipaan monia ulottuvuukisia, joita miehessäni ei näy olevan. Hän on älykäs, samanhenkinen, komeakin vielä. Mutta erittäin epäeroottinen, negatiivinen, aina väsähtänyt ja haluton.
Meillä on paljon yhteistä tekemistä ja omia juttuja, mikä on hyvä. Omia ja yhteisiä juttuja myös lapsemme kanssa, mikä lienee korvaamatonta. Tämä meitä pitää yhdessä.
Mutta että: mieheni päätöksestä, minun halustani huolimatta seksiä n. kerran vuodessa. Ei tulevaisuudensuunnitelmia. En kaipaa isojen unelmien toteutusta toisilta, mutta meillä eletään typistettyä, seksitöntä elämää ilman haaveita, toiveita ja suunnitelmia. Korkeintaan mietitään, tarvitaanko huomenna kaupasta jotain tms.
En kaipaa tyhjiä lupauksia tai suunnitelmia tai asuntolainoja. Samanhenkinen, hyvä isä ja kaveri minulla on puolisona nyt.
Mutta ettei olisi koskaan enäää erotiikkaa, inohimoa, uusia, yhteisiä juttuja - siihenkö jo tyydyn? Arvatkaa ikäni, onko alle 60? Alle 50?
Ei sentään alle 40
. Tyydynkö kaverimieheen ja kauanko hän tyytyy puhumatta minuun? Jotenkin voin kitenkin sanoa, että minun kanssani olisi kaikki mahdollista. Toivoisin nimenomaan kaikkea, mutta ehkä se juuri onkin miehelleni liikaa. Seksistä tulee ehkä vuosien myötä ratkaiseva kysymys. Hänelle sopii korkeintaan kerran vuodessa, minulla vähintään kerran kuussa. Miten tämä ratkaistaan? Onko ikinä (enää) mahdollista tavata samantahtinen, samanhenkinen mies tässä iässä -tai koskaan? Tyydynkö avioliittooni haluttoman mieheni ja hyvän, pienen lapseni isän kanssa muusta luopuen?
Olen elänyt elämäni aika yksin aina ilman isää, sukua ja muutenkin. Siksi on ihanaa, että on edes joku. Oma lapsi on parasta eikä monilla lapsilla ole isää kotona. En halua viedä sitä lapseltani. Mutta tähänkö tyydyn tosiaan? Asiat ei ole huonoimmillaan, mutta silti kysymys on tämä. Onko tyytyminen lapseni isään ja hyvään kaveriin? Paremman puuttteessako? Onkohan tämä kiinni jo ulkonäöstäni ja iästäni? Oli aika, jolloin ei ollut, ja silloin tapasin mieheni, tuntuu epäreilutla monin tavoin.
Mistä kaikesta pitää tai kannattaa luopua parisuhteessa tai lapsen edun nimissä ( joista ei takuita saa) ilman takeita paremmasta?
Olen realistisesti ajatellut, että jos löydän muuta, katson sitten. Mutta kun onkin niin, etten kilttinä vaimona ole vuosiin tavannut miehiä. Itsetunto on 0 eikä juuri tilaisuuksia muuhun ole tullut. Toki joskus joku tarjoaa seksiseuraa. Siihenkö pitää puutteesaan tarttua?!
