Päiväkodissa ja ala-asteella muistan, kuinka pahnan pohjimmaisena olin. Pieni ja laiha, helppo uhri? Sitten viimein pituuskasvu lähti käyntiin, hujahdin muiden ohi ja tänä pänä ihan peruspituinen (165cm). Yläasteella vasta alkoi vartalo kehittyä, paino nousta ja sain peräti sen lantionkin. Silloin vasta aloin minäkin herättää huomiota. Ai että kun teki hyvää silloin ja myöhemmällä iällä antaa oikein paukkua näille pahimmille kiusaajille, jotka nyt kyselivät kiinnostuneina perään. Sitä mielihyvän määrää on vaikea selittää, aina olet ollut se ruma ankanpoikanen ja viimein päätynyt joutseneksi, ja pääset nöyryyttämään niitä, jotka sinua ovat ennen nöyryyttäneet... Olenko huono ihminen? Varmasti. Mutten sen huonompi kuin kiusaajani. Sen jälkeen sitä huomiota onkin tullut suunnalta jos toiseltakin, mutten ole kiinnostunut. Kovasti on kauniiksi kehuttu, mutta ei tunnu missään. Itsetuntoni on menneestä huolimatta kohdillaan, en vain tarvitse kehuja ulkopuolisilta, varsinkaan ulkoisista asioista. Hyvin tehdystä työstä on mukava saada kiitosta, ja kehut lähimmiltä ihmisiltä aina lämmittävät. Lapsena vielä etsin hyväksyntää muilta ihmisiltä, sitten tajusin elämää mullistavan asian - kukaan ei tule tarjoamaan minulle paikkaa tai hyväksyntää, minun on itse otettava ja ansaittava ne omin toimin. Olen törmännyt aikuisiällä nyt siihen ongelmaan, että nättiä naista ei vain oteta tosissaan, sillä eihän kukaan voi olla kaunis ja fiksu? En ole kiinnostunut miesten huomionosoituksista, vaikka kuulemma kaikki huomio on hyvästä, pitäisi olla "imarreltu". (Onko tämä sitä tyttöjen kiltiksi kasvattamista? Pitäisi olla tyytyväinen, vaikka kähmitään ja lähennellään?) En ole elänyt miesten huomiosta, enkä ole koskaan ymmärtänyt, miksi siitä kilpaillaan. Ehkä minä olenkin se omituinen tässä?
Voi olla että ilmaisin itseäni jotenkin huonosti, mutta tätä en kuitenkaan tarkoittanut. Lähinnä tuntuu siltä, että mitä enemmän olen saanut huomiota miehiltä niin kaipaan sitä koko ajan vaan enemmän ja enemmän.
