Mies ei hyväksy minua sellaisena kuin olen

[Älä enää jatka]

Väitely lastentarhaopettajien koulutuksesta katkaisi mielenkiintoisen aiheen käsittelyn. Siirtykää siis muualle siita kinastelemaan.

Eikös ne lopettanut kinastelun jo pari päivää sitten...

 

[ap]

Kiitos kaikille vastanneille! Välillä tuntuu siltä, että olen itse ihan pöpi ja pipi päästäni, kun teen tällaista turhaketta kuin opiskelen jatkotutkintoa
Mielestäni ei ole kovinkaan järkevää hankkia lapsia kesken opintorahakauden (viimeinen menossa) ja siirtyä suoraan äitiyspäivärahaan, vaikka eihän se minua haittaisi, kun en rahan takia ylipäätään asioita tee.

Luulen, että osa miehen painostuksesta liittyy hänen kotikasvatukseensa. Olimme hänen vanhempiensa luona kahvittelemassa ja yhtäkkiä sieltä alkoi tulla jotakin sellaista kommenttia (vanhemmilta), että he eivät kyllä arvosta sitten ihmisiä minkään tittelin mukaan. On kuulemma nähty kaikenlaisia korkeasti koulutettuja, jotka ihmisinä eivät ole minkään veroisia... Joskus nämä vanhemmat ovat jotakin opiskeluistani sanoneet, lähinnä että se on tylsää ja kyselleet lapsiasiasta. Voin siis ymmärtää, mistä miehen aivoitukset ovat peräisin. En kuitenkaan uskonut, että tämä asia aiheuttaisi näin isoja näkemyseroja (olemme olleet vuosia yhdessä).

Olen nyt yrittänyt teroittaa hänen päähänsä sen, mitä teen ja että minulla on oikeus elää omaa elämääni. Tottakai se on myös yhteinen elämä ja olen sanonut, että lapset voivat joskus tulla, ehkä kahden vuoden kuluttua. Se on kuitenkin pitkä aika ihmiselle, joka vertaa tilannetta siihen, mitä ympäristössä tapahtuu. Mutta en tosiaan tunne ketään toista, joka tekisi tohtorintutkintoa ja siinä ohessa hoitaisi pieniä lapsia, vaikka uskon, että ei se ole sen mahdottomampi yhtälö kuin työ ja opiskelukaan, JOS SITÄ HALUAA.

Ja sanottakoon tähän vielä, että olen koko ikäni tehnyt myös duunarin hommia kassasta lastenhoitoon ja toimistotöistä siivoukseen. En ole siis kasvanut kultalusikka suussa vaan oman elantoni olen aina tienannut, vanhemmat eivät ole kustantaneet mitään ja olen sukuni ensimmäinen ylioppilas. Eli en todellakaan koe eläväni jossakin omassa maailmassani, kaukana arkitodellisuudesta, vaikka tiedostan, että en ole enää mikään nuori. Alan kuitenkin olla siinä iässä, että haluan tehdä elämälläni jotakin ja katson, että minulla on siihen oikeus, kun olen kerran vaivan nähnyt opiskella (nyt 6 vuotta).

Saa kommentoida puolesta ja vastaan. Itse en arvostele ihmisiä sen mukaan, mikä heidän koulutustasonsa on, mutta tottakai se alkaa ärsyttää, jos minua arvostellaan siitä, mikä olen, silloin on pakko reagoida jotenkin. Ja niin kuin mainitsin, sukuni ei ole korkeasti koulutettu, joten kyse ei ole mistään sosiaalisesta taustasta, joka saisi minut vähättelemään duunareita vaan tilanne on nimenomaan päinvastoin...

 

[Akateeminen nainen]

Otsikko tiivistää tilanteemme. Olen 28 v ja seurustellut vuosia saman miehen kanssa.
Hän haluaisi lapsia, minulla on opiskelu kesken. Valmistumiseen menisi kaksi vuotta.
Hän ei haluaisi odottaa, koska itsellä on "elämä valmis" ja työelämää takana. Kuitenkin maksamme omat menomme, emmekä ole naimisissa. Tässä tilanteessa mieheni on yhä useammin ilmaissut, että ei oikein hyväksy, että opiskelen tämän ikäisenä (!).

Minulla on jo yksi akateeminen tutkinto ja teen toista, joka oikeasti vasta valmistaa haluamaani ammattiin. Minun on siis pakko tehdä jatkotutkinto, jos haluan valmistua. Hän on lukiotaustaisen koulutuksen omaava. Hän ei ymmärrä sitä, että en mene vain jonnekin töihin vaan näen vaivaa opiskelujen eteen, koska hän ei voi ymmärtää, mihin työllistyisin tohtorina. Tilanne on aivan lukossa, koska yritän selittää, että haluan lapsia, mutta jos nyt vuoden tai kaksi odottaisi, ja sitä paitsi, jos joudun koko ajan perustelemaan hänelle valintojani, ei minun opiskeluni ole erityisen tehokasta, kun saa kotona pelätä, että toinen hengittää koko ajan niskaan.

Olen sanonut, että yhdeltä ihmiseltä ei voi odottaa työtä, lasta, kodinhoitoa (ei osallistu yhtään) ja tutkinnon tekemistä, että en veny sellaiseen. Hän on minua joitakin vuosia vanhempi ja hänen kaveripiirissään on lapsia. Minun kavereillani ei ole. Hän jatkuvasti arvostelee minua eikä oikein ymmärrä, mitä teen, koska hänen mielestään jatkotutkinnon suorittaminen ei ole mitään oikeaa tekemistä/työtä. Ilman jatkotutkintoa en voi hakea alani töitä.

Mitä tekisitte tällaisessa tilanteessa? Olen selittänyt tämän hänelle mutta hän ei ymmärrä, koska hän ei omien sanojensakaan mukaan pysty ymmärtämään, mitä ylipäätään teen (!). Tilanne on stressaava enkä tiedä, miten jaksan huolehtia sekä vaativasta tutkinnosta ja miehen jatkuvasta painostuksesta. Maksamme omat menomme eikä meillä ole taloudellisesti yhteistä vastuuta omistuksista. Olen sanonut, etten jaksa kuunnella enää hänen kommenttejaan ja että hän joko hyväksyy tilanteen/minut tai ei hyväksy. Hän ei kuitenkaan "suostu" tekemään muuta kuin "odottamaan parempia aikoja", vaikka elämämme olisi jo tällä hetkellä hyvää. Se ärsyttää, koska haluaisin nauttia elämästäni jo tällä hetkellä enkä sitten joskus tulevaisuudessa. Hänelle olen ehkä jo itsestäänselvyys: "pysyn kuitenkin hänen vierellään". Ensimmäistä kertaa tämän parisuhteen aikana on tullut olo, että en muuten jää tällaista touhua katselemaan.

Mielestäni älykäs, akateeminen nainen tarvitsee kaltaisensa kumppanin. Kyllä tuntuu erikoiselta, ettei miehesi sen enempää ole ylpeä saavutuksistasi opiskelujen suhteen -moni mies olisi!! Vaikuttaa, että arvomaailmanne ovat aika erilaiset. Lisäksi sinä pystyt ajattelemaan vähän pidempääkin kuin vain sokeasti tähän hetkeen. Kannattaa ihan tosissaan miettiä kumppanin vaihtoon laittamista. Olet vielä sen verran nuori, että ehdit lisääntyä ja löytää paremman kumppanin myöhemminkin.

 

[vierailija]

Tiedän kaveripiiristä, että esim. yksi ystäväni, joka opiskeli luokanopettajaksi, teki vauvan opiskelun alussa ja hänen hyvin nukkuva vauvansa mahdollisti sen, että kun mummo vahti vauvaa, niin tämä kaverini kävi innoissaan luennoilla ja tenteissä ja eteni hienosti.

Eiköhän useimmilla vähän alle tai päälle kolmekymppisillä ole nykyään kuitenkin omat vanhemmat vielä tiukasti työelämässä kiinni? Omat isovanhemmat taas niin vanhoja, että hyvin harvoin pystyvät mitenkään merkittävästi auttamaan lapsen hoidossa, enemmän he kaipaavat hoitoa ja apua selvitäkseen itse arjessa.

En nyt sanoisi, etteikö 28-vuotias voisi hyvin odottaa sitä paria vuotta minkä valmistuminen vie, jos itse kokee että nyt ei vielä ole vauvan aika. Tuohan on suunnilleen ENSIsynnyttäjän keskimääräinen ikä nykyään! Hedelmällisyys alkaa merkittävästi heikentyä vasta yli 35-vuotiaana.