H
harjoittelija
Vieras
Itselläni 5-vuotias tyttö. Miehellä 2-vuotias tyttö.
Miehen lapsi on meillä joka toinen viikonloppu ja miehen lomilla.
Miehen ex - lapsen äiti - on hankala, todella hankala. Luulin, että se olisi vaikeinta.
Vaikeimmaksi on nyt osoittautunut tämä uusperhe-elämä, johon en tunnu sopeutuvan omien periaatteitteni takia. Vasta ns. harjoittelemme, mutta haluaisin vahvistusta, olenko oikealla tiellä vai astunko vain varpaille.
Mies antaa tytölle kaikessa periksi. Siis aivan kaikessa. Kaksivuotias tyttö tällä hetkellä isänsä luona kasvattaa itse itseään. Valitsee mitä syö, milloin syö, milloin nukkuu ja missä nukkuu - ja mies kyselee tytöltä vain mielipiteitä. Tyttö oppinut, että kiukuttelulla saa kaiken.
Mies ja hänen exänsä ovat sitä mieltä, että tytöllä vain alkanut uhma. Itse taas en näe mitään uhmaa. Lapsi ei uhmaa käskyjä(ni). Jos lapsi ei saa jotain haluamaansa, lapsi heittäytyy maahan itkien ja tämä käy mooonta kertaa päivässä. Noissa tilanteissa mies käy lapsen nostamassa ja puhuu lässyttävällä äänellä, kun yrittää lohduttaa "itkevää" lastaan.
Useimmiten se olen minä, joka aiheutan nämä kiukkukohtaukset, koska en suostu antamaan lapselle sitä, mitä hän haluaa (piirtää juuri sillä hetkellä, kun olen laittamassa pyykkiä koneeseen, otan kynän pois, koska piirtää seinään, etc), ja lapsen isä ei ole tilannetta ratkaisemassa - eli antamassa lapselle juuri sillä hetkellä sitä, mitä haluaa.
Miehelle olen sanonut hänen lepsusta asenteestaan. Antaa lapsen jopa lyödä ilman minkäänlaista "rangaistusta" (esim. oman lapseni laitoin tuon ikäisenä jäähypenkille puoleksi minuutiksi, toruin kovasti, selitin, miksi ei saa lyödä, jne).
Mies ei ole (vielä?) puuttunut tilanteisiin, joihin lapsen kanssa joudun, kun en hänelle kaikkea haluamaansa anna. Mutta pitäisikö minun ns. kasvattaa lasta, kuten mies kasvattaa vai pitäytyä omissa periaatteissani?
Jos annan ns. periksi tälle lapselle, minkälaisen kuvan annan omalle lapselleni, joka silmät pyöreänä seuraa vierestä tämän lellityn kaksivuotiaan touhuja? Oppiiko hänkin, että kiukuttelemalla saa kaiken haluamansa ja tuntuisiko hänestä taas epäreilulta, jos oma tyttöni on taas periaatteellisen ja johdonmukaisen kasvatuksen alla?
Sitäkin pelkään, että jos homma jatkuu näin, niin minkälainen miehen tytöstä vanhempana kuoriutuu? Sellainen, jonka kanssa ei voi tehdä yhteisiä lomamatkoja, koska muuten matka on pilalla?
Olen myös huomannut sen hävettävän tosiasian, että juurikin tuon kiukuttelevan käytöksen takia, olen alkanut vihaamaan tätä lasta joiltain osin, vaikka hän on oikeasti todella suloinen tyttö. Eihän tyttöä voi syyttää kasvatuksen puutteesta, mutta en yksinkertaisesti voi sille mitään, että en vain pysty olemaan pitkiä aikoja tämän tytön kanssa, vaan mieluummin sitten häivyn oman lapseni kanssa omasta kodistani sukuloimaan, hoploppiin tai muualle, jotta saan hengähtää.
Näiden päivien jälkeen, kun tyttö on meillä, olen aivan kuoleman väsynyt ja miettinyt jopa sitä vaihtoehtoa, että nuoresta iästäni (26-vuotias) en enää lapsia halua.
Tiedän, että miehen kanssa pitäisi jutella, mutta kuinka edes aloittaa keskustelu, jotta hän ihan oikeasti ymmärtää tilanteen? Mies myöntänyt, että antaa periksi lapselleen ja kaikesta keskustelusta huolimatta ei ymmärrä tehdä asialle mitään.
Minun lastani hän kyllä osaa komentaa, mutta ei omaansa.
Miehen lapsi on meillä joka toinen viikonloppu ja miehen lomilla.
Miehen ex - lapsen äiti - on hankala, todella hankala. Luulin, että se olisi vaikeinta.
Vaikeimmaksi on nyt osoittautunut tämä uusperhe-elämä, johon en tunnu sopeutuvan omien periaatteitteni takia. Vasta ns. harjoittelemme, mutta haluaisin vahvistusta, olenko oikealla tiellä vai astunko vain varpaille.
Mies antaa tytölle kaikessa periksi. Siis aivan kaikessa. Kaksivuotias tyttö tällä hetkellä isänsä luona kasvattaa itse itseään. Valitsee mitä syö, milloin syö, milloin nukkuu ja missä nukkuu - ja mies kyselee tytöltä vain mielipiteitä. Tyttö oppinut, että kiukuttelulla saa kaiken.
Mies ja hänen exänsä ovat sitä mieltä, että tytöllä vain alkanut uhma. Itse taas en näe mitään uhmaa. Lapsi ei uhmaa käskyjä(ni). Jos lapsi ei saa jotain haluamaansa, lapsi heittäytyy maahan itkien ja tämä käy mooonta kertaa päivässä. Noissa tilanteissa mies käy lapsen nostamassa ja puhuu lässyttävällä äänellä, kun yrittää lohduttaa "itkevää" lastaan.
Useimmiten se olen minä, joka aiheutan nämä kiukkukohtaukset, koska en suostu antamaan lapselle sitä, mitä hän haluaa (piirtää juuri sillä hetkellä, kun olen laittamassa pyykkiä koneeseen, otan kynän pois, koska piirtää seinään, etc), ja lapsen isä ei ole tilannetta ratkaisemassa - eli antamassa lapselle juuri sillä hetkellä sitä, mitä haluaa.
Miehelle olen sanonut hänen lepsusta asenteestaan. Antaa lapsen jopa lyödä ilman minkäänlaista "rangaistusta" (esim. oman lapseni laitoin tuon ikäisenä jäähypenkille puoleksi minuutiksi, toruin kovasti, selitin, miksi ei saa lyödä, jne).
Mies ei ole (vielä?) puuttunut tilanteisiin, joihin lapsen kanssa joudun, kun en hänelle kaikkea haluamaansa anna. Mutta pitäisikö minun ns. kasvattaa lasta, kuten mies kasvattaa vai pitäytyä omissa periaatteissani?
Jos annan ns. periksi tälle lapselle, minkälaisen kuvan annan omalle lapselleni, joka silmät pyöreänä seuraa vierestä tämän lellityn kaksivuotiaan touhuja? Oppiiko hänkin, että kiukuttelemalla saa kaiken haluamansa ja tuntuisiko hänestä taas epäreilulta, jos oma tyttöni on taas periaatteellisen ja johdonmukaisen kasvatuksen alla?
Sitäkin pelkään, että jos homma jatkuu näin, niin minkälainen miehen tytöstä vanhempana kuoriutuu? Sellainen, jonka kanssa ei voi tehdä yhteisiä lomamatkoja, koska muuten matka on pilalla?
Olen myös huomannut sen hävettävän tosiasian, että juurikin tuon kiukuttelevan käytöksen takia, olen alkanut vihaamaan tätä lasta joiltain osin, vaikka hän on oikeasti todella suloinen tyttö. Eihän tyttöä voi syyttää kasvatuksen puutteesta, mutta en yksinkertaisesti voi sille mitään, että en vain pysty olemaan pitkiä aikoja tämän tytön kanssa, vaan mieluummin sitten häivyn oman lapseni kanssa omasta kodistani sukuloimaan, hoploppiin tai muualle, jotta saan hengähtää.
Näiden päivien jälkeen, kun tyttö on meillä, olen aivan kuoleman väsynyt ja miettinyt jopa sitä vaihtoehtoa, että nuoresta iästäni (26-vuotias) en enää lapsia halua.
Tiedän, että miehen kanssa pitäisi jutella, mutta kuinka edes aloittaa keskustelu, jotta hän ihan oikeasti ymmärtää tilanteen? Mies myöntänyt, että antaa periksi lapselleen ja kaikesta keskustelusta huolimatta ei ymmärrä tehdä asialle mitään.
Minun lastani hän kyllä osaa komentaa, mutta ei omaansa.