D
Desperate housewife
Vieras
Nyt on hyvät neuvot tarpeen.
Taustaa: 14v naimisissa, 3 lasta. Mies maahanmuuttaja. Sopeutunut muuten Suomeen ihan hyvin, mutta pimeys ja talvi aina hankalia. Tekee työtä raskaalla alalla pienyrittäjänä. Työ on hyvin stressaavaa, pienet katteet, lomaa ei ole juurikaan.
Taloudellisesti tullaan ihan hyvin toimeen - saadaan asuntolaina maksettua, perheessä on kaksi autoa (toinen oma, toinen mun työsuhdeauto), on toinen laina loma-asunnon hankkimista varten (ei olla siis hankittu) jne.
Lapsista vanhin on koulussa, pienin on vielä kotihoidossa, koska olemme eri aikoihin töissä.
Tuo miehen työ on niin stressaavaa - siihen liittyy aina jotain valituksia tai vaikeuksia, uusia asiakkaita on vaikea saada eikä korvaus ole suhteessa työn määrään. Lomalle ei olla päästy pitkään aikaan (ulkomaille siis) ja arki on sillä tavalla raskasta, että aina on jotain menoa johonkin suuntaan - lapsen harrastusta tmv.
Tukiverkot huonot. Miehen vanhemmat asuu tietty ulkomailla, mun perheestä ei ole juuri apua. Ystäviä, joilta saisi käytännön apua, ei oikein ole. Ei ole juuri keskusteluapuakaan, sillä ei kukaan ole samassa tilanteessa.
Mies on ihan poikki, ja minä olen ihan neuvoton. Tunteita on edelleen, enkä haluaisi lapsille rikkonaista perhettä, mutta tuo miehen stressi alkaa jo kaatua kaikkien päälle. Huomaan itse, että olen iloisempi kotona silloin kun mies on töissä, kaupassa tai oikeastaan ihan missä tahansa.
Olen yrittänyt kannustaa miestä omiin harrastuksiin tai vaikka baariin jos ei muuta keksi, mutta harvoin enää lähtee edes rakkaaseen urheiluharrastukseensa. Olen sanonut, että lopeta yritys, muutetaan vaikka vuokralle. En oikeasti pidä sitä järkevänä, mutta mielummin olisi vähemmällä rahalla ja pienemmällä stressillä.
Olen ehdottanut että menisi lomalle yksin tai vaikka vaan vanhimman lapsen kanssa.
Mutta kun mikään ei tunnu käyvän. Ymmärrän kyllä, että hänellä on vaikeaa Suomessa - paskaduuni, aina valitusta, paska ilmasto, avoin rasismi jne., mutta nyt on alkanut tuntua että en jaksa - tuntuu ettei itsekään voi iloita mistään.
Lapsille on hyvä isä, mutta pinnan kireys alkaa väkisin heijastua heihinkin.
Huomaan usein miettiväni millaista olisi elää yksin lasten kanssa. Toisaalta se tuntuu pelottavalle, toisaalta helpottavalle.
En kuitenkaan haluaisi erota. Ja eikö juuri vaikeuksissa rakkaus punnita. Mutta mitä teen? Kohta menee omakin mielenterveys.
Auttakaa.
Taustaa: 14v naimisissa, 3 lasta. Mies maahanmuuttaja. Sopeutunut muuten Suomeen ihan hyvin, mutta pimeys ja talvi aina hankalia. Tekee työtä raskaalla alalla pienyrittäjänä. Työ on hyvin stressaavaa, pienet katteet, lomaa ei ole juurikaan.
Taloudellisesti tullaan ihan hyvin toimeen - saadaan asuntolaina maksettua, perheessä on kaksi autoa (toinen oma, toinen mun työsuhdeauto), on toinen laina loma-asunnon hankkimista varten (ei olla siis hankittu) jne.
Lapsista vanhin on koulussa, pienin on vielä kotihoidossa, koska olemme eri aikoihin töissä.
Tuo miehen työ on niin stressaavaa - siihen liittyy aina jotain valituksia tai vaikeuksia, uusia asiakkaita on vaikea saada eikä korvaus ole suhteessa työn määrään. Lomalle ei olla päästy pitkään aikaan (ulkomaille siis) ja arki on sillä tavalla raskasta, että aina on jotain menoa johonkin suuntaan - lapsen harrastusta tmv.
Tukiverkot huonot. Miehen vanhemmat asuu tietty ulkomailla, mun perheestä ei ole juuri apua. Ystäviä, joilta saisi käytännön apua, ei oikein ole. Ei ole juuri keskusteluapuakaan, sillä ei kukaan ole samassa tilanteessa.
Mies on ihan poikki, ja minä olen ihan neuvoton. Tunteita on edelleen, enkä haluaisi lapsille rikkonaista perhettä, mutta tuo miehen stressi alkaa jo kaatua kaikkien päälle. Huomaan itse, että olen iloisempi kotona silloin kun mies on töissä, kaupassa tai oikeastaan ihan missä tahansa.
Olen yrittänyt kannustaa miestä omiin harrastuksiin tai vaikka baariin jos ei muuta keksi, mutta harvoin enää lähtee edes rakkaaseen urheiluharrastukseensa. Olen sanonut, että lopeta yritys, muutetaan vaikka vuokralle. En oikeasti pidä sitä järkevänä, mutta mielummin olisi vähemmällä rahalla ja pienemmällä stressillä.
Olen ehdottanut että menisi lomalle yksin tai vaikka vaan vanhimman lapsen kanssa.
Mutta kun mikään ei tunnu käyvän. Ymmärrän kyllä, että hänellä on vaikeaa Suomessa - paskaduuni, aina valitusta, paska ilmasto, avoin rasismi jne., mutta nyt on alkanut tuntua että en jaksa - tuntuu ettei itsekään voi iloita mistään.
Lapsille on hyvä isä, mutta pinnan kireys alkaa väkisin heijastua heihinkin.
Huomaan usein miettiväni millaista olisi elää yksin lasten kanssa. Toisaalta se tuntuu pelottavalle, toisaalta helpottavalle.
En kuitenkaan haluaisi erota. Ja eikö juuri vaikeuksissa rakkaus punnita. Mutta mitä teen? Kohta menee omakin mielenterveys.
Auttakaa.
