Mieheni on lähdössä lähiaikoina mieskaverinsa kanssa Baltiaan lyhyelle matkalle. Myöhemmin keväällä hän lähtee toisen mieskaverinsa ja enonsa kanssa Venäjälle vähän pidemmälle reissulle.
En oikein tiedä, miten suhtautuisin mieheni kasvavaan matkusteluhaluun. Hän on usein aika ekstempore saattanut lähteä jollekin matkalle yksin johonkin kohteeseen, josta on pitkään haaveillut, Santiago de Compostelaan, Syyriaan ja lisäksi toisinaan Viipuriin, Tallinnaan. Tuntuu, että hänellä on koko ajan tuli p:n alla. Työ ei sido häntä ja perinnön takia ei hänellä ole rahasta pulaa.
Tunnen olevani jotenkin sivullinen hänen matkustushalujensa kanssa. Matkustamme myös yhdessä, kun voin olla lomalla töistä, eli yleensä yksi reilun viikon mittainen ulkomaanreissu ja joku pienempi matka vuodessa. Keväällä olemme menossa Välimerelle ja kesällä hän haluaisi mennä Kaliningragiin, jonne pyysi minua kanssaan. En ole vielä sanonut juuta tai jaata.
En tunne, että olisin mustasukkainen hänen matkustamisestaan, mutta jotenkin harmittaa. En oikein ymmärrä sitä polttavaa halua mennä. Tuntuu, että koti ja minä emme riitä miehelleni. Hän sanoo usein, että voisin lähteä jonkun ystäväni kanssa matkalle johonkin. Hän kannustaa minua myös matkustamaan yksin, mikä ei kiinnosta minua yhtään. Työreissuja on tullut tehtyä yksin ihan tarpeeksi. Ystäväni ovat yhtä vanhempaa naista lukuunottamatta perheellisiä tai tiiviisti parisuhteessaan.
Rivien välistä oli varmaan helppo lukea, että lapsia meillä ei ole. Lapsettomuushoidoissa ollaan.
En oikein tiedä, miten suhtautuisin mieheni kasvavaan matkusteluhaluun. Hän on usein aika ekstempore saattanut lähteä jollekin matkalle yksin johonkin kohteeseen, josta on pitkään haaveillut, Santiago de Compostelaan, Syyriaan ja lisäksi toisinaan Viipuriin, Tallinnaan. Tuntuu, että hänellä on koko ajan tuli p:n alla. Työ ei sido häntä ja perinnön takia ei hänellä ole rahasta pulaa.
Tunnen olevani jotenkin sivullinen hänen matkustushalujensa kanssa. Matkustamme myös yhdessä, kun voin olla lomalla töistä, eli yleensä yksi reilun viikon mittainen ulkomaanreissu ja joku pienempi matka vuodessa. Keväällä olemme menossa Välimerelle ja kesällä hän haluaisi mennä Kaliningragiin, jonne pyysi minua kanssaan. En ole vielä sanonut juuta tai jaata.
En tunne, että olisin mustasukkainen hänen matkustamisestaan, mutta jotenkin harmittaa. En oikein ymmärrä sitä polttavaa halua mennä. Tuntuu, että koti ja minä emme riitä miehelleni. Hän sanoo usein, että voisin lähteä jonkun ystäväni kanssa matkalle johonkin. Hän kannustaa minua myös matkustamaan yksin, mikä ei kiinnosta minua yhtään. Työreissuja on tullut tehtyä yksin ihan tarpeeksi. Ystäväni ovat yhtä vanhempaa naista lukuunottamatta perheellisiä tai tiiviisti parisuhteessaan.
Rivien välistä oli varmaan helppo lukea, että lapsia meillä ei ole. Lapsettomuushoidoissa ollaan.
, mutta sehän ei välttämättä johdu suhteesta mitenkään. Eikä kuulosta siltä että sun mies menee matkoille etsimään muita naisia tms. joten sitäkään ei tarvitse murehtia (ja sehän voi sattua kotonakin jos on sattuakseen, siksi en oo koskaan ymmärtänyt naisia jotka on mustasukkaisia toisen työmatkoista tms. Tällä en tarkoita sinua.)
Joku muukin juttu muuten saattaisi syödä miehen aikaa ja rahoja, vaikka hän pysyisi lähempänäkin, vaikka hurahtaminen golfiin/ratsastukseen/pyöräilyyn tms. ihan mihin tahansa harrastukseen. Ei se olisi niin paljon kummempi juttu sekään. Anna hänen vaan mennä ja mene seuraksi aina fiiliksen mukaan 
, miehelläkään kun ei näytä olevan mitään sitä vastaan että kuitenkin yhdessäkin matkustatte (jos hän olisi ehdottomasti sitä mieltä että haluaa mennä ilman sua, vaikka yhdessäreissaaminen ns. toimisikin, niin se olisi ehkä vähän epäilyttävää.) Mutta ilmeisesti matkustaa ihan matkustamisen ilosta eikä etsiäkseen vierasta seuraa tms., vaikka joskus tuntuu että tältä palstalta kun lukee että jos mies käy Siwassa niin se taatusti pettää jo silläkin välin. Mutta meitä uskollisiakin reissaajia on