miehesi petti luottamuksen, jotenkin.
Mietipä vielä oliko tuo asia ison vain pienen suuttumisen arvoinen. Jos se oli ison suuttumuksen arvoinen, mieti voiko sen yli päästä vai ei.
Kerron konkreettisen esimerkin omalta kohdaltani.
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 28 vuotta. Keväällä 2013 sain tietää sairastavani rintasyöpää. Se tuli täysin puun takaa ja syöpä oli laadultaan hyvin agressiivinen. Minulla ei ollut minkäänlaisia oireita tuossa vaiheessa.
Mieheni on terveyden perikuva, ei sairasta koskaan. Hän ei tykkää sairaaloista eikä sairaista ihmisistä. Hän ei mene mielellään ketään katsomaan sairaalaan, ne ovat hänelle paikkoja jossa vain kuollaan. Hänen isänsä kuoli kun hän oli pieni, sairaalassa, hänen pikkuveljensä kuoli kun mieheni oli teini-ikäinen ja hänen äitinsä kuoli kun mieheni oli vajaa 30 vuotias. Hän ei todellakaan pidä sairaaloista, jos mieheni kuuli kenenkään joutuneen sairaalaan, häntä puistatti ja hän sanoi, että ei mene katsomaan.
En saanut mitenkään sanottua miehelleni, että minulla on 50/50 mahdollisuus selvitä hengissä. Kävin yksin rankat tutkimukset, olin vuorokauden sairaalassa, miehelle sanoin olevani työmatkalla. Leikkausaika tuli vajaan 3 viikon sisällä diagnoosista, en pystynyt sanomaan mitään. Vasta 2 päivää ennen leikkausta sain kerrottua miehelleni. Kertominen ei mennyt ollenkaan hyvin, mies järkyttyneenä huusi minulle vihaisena, sen takia kun en ollut kertonut aiemmin.
Hän lähti pois kotoa ja palasi vasta 3h päästä. Hän ei voinut ymmärtää miten en uskonut häneen ja hänen tukeen.
Kielsin häntä kertomasta sairaudestani lapsille ja iäkkäälle äidilleni. Kun heräsin leikkauksesta ja pystyin vastaanottamaan vieraita, sairaalan sängyn vieressä olivat kaikki. Vanhimman tyttäreni perhe ja äitini olivat lentäneet kahdella eri lennolla maailmalta käymään.
Nuorimmainen oli jättänyt koulunsa lähes 2000km päässä ja rientänyt paikalle.
Minulla meni kaikki voimat muiden järkytyksen tyynnyttelemiseen. En saanut olla potilas, se joka on sairas ja jonka identiteetti oli muuttunut radikaalisti. Olin rinnaton 46 vuotias jota haukuttiin joka puolelta, että mikset kertonut, ei tällaisia asioita saa pitää itsellään.
Kukaan ei tajunnut sitä kuoleman pelkoa ja luopumisen pelkoa joka minulla oli. He olivat vain loukkaantuneita omasta puolestaan, siitä miten itsekäs oli kun en halunnut järkyttää heitä.
Olin rehellisesti sanottuna todella vihainen miehelleni ja myös koko perheelleni, mutta en saanut sitä sanottua. Mieheni on varmaan vieläkin jollakin tasolla loukkaantunut minulle, siitä että luulin hänen kauhistuvan ja ottavan etäisyyttä minuun sairauteni takia. Vähättelin hänen kykyään ja rakkauttaan, lasten mielestä vähättelin myös heidän vahvuuttaan.
Itselläni oli täysi työ pysyä hengissä ja yrittää löytää oma identiteetti, jo se että pystyin edes itse katsomaan itseäni peilin kautta, oli minulle äärettömän vaikeaa. Paljon vaikeampaa kuin miehelleni. Miestäni rinnattomuuteni ei hetkauttanut suuntaan eikä toiseen. Hän totesi vaan että minä olen hänelle aina minä, tisseillä tai ilman. Eikä hän ole koskaan karttanut koskettamista eikä suoraan katsomista. Hänelle pääasia hänelle on, että olen elossa, viis tisseistä.
Mutta pointtini on tässä, minä oletan yhäkin vielä yli 30 vuoden tuntemisen jälkeen miehestäni erilaisia asioita ja odotan hänen toimivan jossakin tilanteessa jollakin tavalla.
Joskus olettamukseni menevät pieleen, mieheni ei reagoikaan niinkuin minä luulen hänen reagoivan. Minä olen erehtyväinen ihminen ja niin on miehenikin.
parisuhteessa pitäisi miettiä enemmän voinko antaa anteeksi toisen virheet ja erehdykset.
Pitää kysyä joskus, mitä välillämme on, tunnenko minä tuon ihminen, haluanko tuntea hänet, rakastanko häntä.
