E
en jaksa
Vieras
Lapset on maailman helppoimpia ihmisiä tulla toimeen kaikessa aitoudessaan vaikka kiukuttelisivat ym. Mutta mies ei tule toimeen kahden lapsemme kanssa, jotka osoittavat omaa tahtoa. Esikoinen on helppo tapaus, kiltti, alistuva, rauhallinen ja uskoo mitä sanotaan. Erittäin harvoin suutahtaa.
Mutta anna olla, nuorimman ja toiseksi nuorimman kanssa mies jatkuvasti väittelee, korottaa ääntään, puhuu rumasti, tönii, tukistaa jne. Mä joudun vähän väliä puolustamaan lapsia jos huomaan että taas mennään epäoikeudenmukaisuuden puolelle eikä miehen möykkäämisessä ole mitään järkeä. Se alentuu inttämään eikä osaa olla aikuinen lapselle joka kiukuttelee tai sanoo vastaan. Sitten heittäytyy marttyyriksi, kävelee pois paikalta ja sanoo että "ole sitten syömättä", "no älä tee". Ja lapsi jää (nuorin) lohduttomana itkemään ja kiukkuamaan yksin ja tietysti kiukustuu vielä enemmän kun iskä häippäsee paikalta kuin mikäkin munaton mies.
No minähän sen tilanteen sitten korjaan ja riennän lohduttamaan ja selvittämään tilannetta. Saan lapsen rauhoittumaan. Kunnes taas tulee seuraava konflikti ja mies saa lapsen kiukun partaalle.
Ei ole kysymys siitä että lapset saisi kaikin periksi. Järkevät rajat on asiaan kuin asiaan.
Mitä helvettiä tuollaisen miehen päässä oikein viiraa? Mikä siinä on niin vaikeaa keskustella normaalisti normaaliäänellä lapsen kanssa ja selvittää tilanne? Mikä siinä on niin vaikea tajuta että toinen on väsynyt ja ottaa se huomioon myös omassa käytöksessään?! Mikä helvetti siinä on niin vaikeaa yrittää mennä sen lapsen tasolle ja tajuta mistä kenkä puristaa tai edes viitsisi ottaa selvää?!
Että mä olen niin kypsä. Meillä tapellaan näistä asioista lähes päivittäin.
Sitten mies vielä yrittää usein kääntää vian mun syyksi tavalla tai toisella. Mä kyllä osaan itse olla johdonmukainen, keskustella ja perustella. Hyvin pian saan lapsen uskomaan ja rauhoittumaan. Ja kummasti miehen kykenemättömyys normaaliin ihmissuhteeseen on sekin MUN VIKA.!
Mutta anna olla, nuorimman ja toiseksi nuorimman kanssa mies jatkuvasti väittelee, korottaa ääntään, puhuu rumasti, tönii, tukistaa jne. Mä joudun vähän väliä puolustamaan lapsia jos huomaan että taas mennään epäoikeudenmukaisuuden puolelle eikä miehen möykkäämisessä ole mitään järkeä. Se alentuu inttämään eikä osaa olla aikuinen lapselle joka kiukuttelee tai sanoo vastaan. Sitten heittäytyy marttyyriksi, kävelee pois paikalta ja sanoo että "ole sitten syömättä", "no älä tee". Ja lapsi jää (nuorin) lohduttomana itkemään ja kiukkuamaan yksin ja tietysti kiukustuu vielä enemmän kun iskä häippäsee paikalta kuin mikäkin munaton mies.
No minähän sen tilanteen sitten korjaan ja riennän lohduttamaan ja selvittämään tilannetta. Saan lapsen rauhoittumaan. Kunnes taas tulee seuraava konflikti ja mies saa lapsen kiukun partaalle.
Ei ole kysymys siitä että lapset saisi kaikin periksi. Järkevät rajat on asiaan kuin asiaan.
Mitä helvettiä tuollaisen miehen päässä oikein viiraa? Mikä siinä on niin vaikeaa keskustella normaalisti normaaliäänellä lapsen kanssa ja selvittää tilanne? Mikä siinä on niin vaikea tajuta että toinen on väsynyt ja ottaa se huomioon myös omassa käytöksessään?! Mikä helvetti siinä on niin vaikeaa yrittää mennä sen lapsen tasolle ja tajuta mistä kenkä puristaa tai edes viitsisi ottaa selvää?!
Että mä olen niin kypsä. Meillä tapellaan näistä asioista lähes päivittäin.
Sitten mies vielä yrittää usein kääntää vian mun syyksi tavalla tai toisella. Mä kyllä osaan itse olla johdonmukainen, keskustella ja perustella. Hyvin pian saan lapsen uskomaan ja rauhoittumaan. Ja kummasti miehen kykenemättömyys normaaliin ihmissuhteeseen on sekin MUN VIKA.!
