Pakko tulla purkautumaan tänne, jollekin, en jaksa yksin.
Tapasin nykyisen "miehen" reilu vuosi- puolitoista sitten.
Olin juuri eronnut muutaman vuoden kestäneestä rankasta suhteesta, jossa mies oli sairaan mustasukkainen ja väkivaltainenkin, eikä suhde toiminut enää millään tapaa, ainoastaan seksin suhteen, mutta sehän ei pitkälle kanna.
Jokatapauksessa olin tehnyt periaatepäätöksen pysyä sinkkuna ja keskittyä
vain lapsiin (4 & 7v).
Noh, kuinkas ollakaan, yksi kaunis ilta tapasin nykyisen miehen, joka vaikutti enkeliltä entiseen verrattuna, joka tuntui olevan MIES huomattavasti nuoremmasta iästään huolimatta. Hän työskentelee palomiehenä ja vaikutti todella huomaavaiselta, kiltiltä ja kaikin puolin kunnolliselta.
Hän kertoi menettäneensä raskaana olleen tyttöystävänsä auto-onnettomuudessa, ja joutuneensa työnsä takia onnettomuuspaikalle. Tunsin valtavaa myötä-tuntoa ja itkimme asiaa monet kerrat.
Aloimme tapailla, mutta selvitin hänelle heti alkuun haluavani pitää suhteen tapailu-tasolla ja hän sanoi ymmärtävänsä. Olinhan itse juuri eronnut ja hän menettänyt tyttöystävänsä.
Kuinkas ollakaan, pian se kuitenkin alkoi- "muutetaan yhteen"-vihjailu, tulemisten ja menemisten uteleminen, joka päivä kyläileminen.
Mies todentotta oli tunkemassa kotiimme ja elämäämme ihan tosissaan, vaikka kovasti vastaan pistin, en halunnut sitoutua, -taas.
Lopulta luovutin ja ajattelin, -miksi ei. Suhde toimi kaikin puolin, mies piti lapsista ja lapset hänestä, olimme todella rakastuneta ja ensi kertaa minusta todella tuntui siltä olin löytänyt etsimäni. Ihmisen jonka kanssa olin nauranut enemmän kuin kenenkään koskaan, joka osasi ottaa minut huomioon ja oli kaikkea sitä mitä olin toivonut. Olin onnellinen!
Muuttamalla yhteen näkisimme pian kuinka suhde tulisi toimimaan.
Hän siis muutti meille, tosin vain käytännön tasolla, papereilla asumme molemmat erillämme käytännön syistä. Hänellä kun on oma asunto-osake, jonka ilmeisesti tulee olla ostajan nimissä(ensiasunto).
Pari kuukautta muutosta olimmekin jo kihloissa ja siitä lähtivät myös vauva-haaveet, lähinnä miehen aloitteesta, hänellä kun niitä ei vielä ollut.
Tässä sitä nyt ollaan, kuudennella kuulla raskaana ja "onnelisesti" yhdessä edelleen, kaikki vain ei olekaan niin kaunista kuin minun annettiin ymmärtää.
Ensimmäinen yllätys tuli eteen, kun olimme lähdössä mieheni autolla hänen vanhempiensa luokse. Poliisit pysäyttivät meidät, ja rutiinitarkastuksen yhteydessä selvisi, ettei kullallani ollut voimassa olevaa ajo-oikeutta, auto oli katsastamaton, ollut sitä jo kolme viimeistä vuotta ja siitä oli verot maksamatta. Eli kilvet lähti ja minä pääsin rattiin.
Olin "hiukan" ymmälläni, olinhan pitänyt miestä tunnollisena ja asioitaan huolehtivana ihmisenä. Mies selitteli kaikkea inhimillisinä erehdyksinä, ja minä katsoin asioita läpi sormien ja uskoin. Ajokorttia ei ollu koska autokoulu oli hukannut paperit, ja auto oli vain unohtunut katsastaa. -No näitähän sattuu, ajattelin. Paljon katsoin läpi myös miehen kovien kokemusten vuoksi.
Seuraava järkytys olikin sitten vähän isompi. Olin tutustunut läheisesti miehen perheeseen ja tullut kyllä joskus ihmetelleeksi, miksi miehen menehtyneestä ex-puolisosta ei puhuttu koskaan. Alkuun ajattelin asian olevan vain niin kipeä ja arkaluontoinen, mutta kerran rohkaistuin kysymään hänen siskoltaan. Yllätyksekseni sisko ei ollut moisesta koskaan kuullutkaan, ja kun asiaa selviteltiin, ei ollut äiti, -isä eikä veljetkään.
Totuus oli, ettei koko onnettomuutta ja raskaana ollutta tyttöystäävääkään ollut olemassakaan. Kysyttyäni asiasta mieheltäni, tämä yritti ensin keksiä jotain, mutta lopulta kierrellen myönsi asian. Vastausta kysymykseen -miksi en ole silti saanut vieläkään.
Olin vihainen ja olen sitä ajoittain yhä. Kuinka hullu ihminen on keksiäkseen jotakin tuollaista?! Huvitavaa sekin, että joskus riidellessämme mies on vetäny tämän "kuolleen exän" ja kehunut kuinka täydellinen hän oli, kuinka häntä rakasti ja rakastaisi vieläkin jos onnettomuutta ei olisi tapahtunut.
Miten pahalta se minusta silloin tuntui ja miten surkeaksi se oloni saikaan, monetko kerrat itkin kun olen "vain" minä, jonkun korvike.
No, nämä jutut onneksi loppuivat tuohon, mutta kaikki se muu mitä tilalle on tullut, -ei paljon lupaa. Olen antanut anteeksi sen, että miehen asunnon remontti on seisonut jo vuoden, asunto on tyhjillään mutta kulut juoksevat koko ajan. Olen antanut hammasta purren anteeksi sen, että mies asuu luonani maksamatta senttiäkään, ostamatta ruokaa, maksamatta mistään. Olen yrittänyt ymmärtää, että hänellä on omatkin menonsa.
Yhteen muuton jälkeen selvisi muuten, että mies on allerginen koirille ja kissoille, ja minulla on ne molemmat. Koira vuosien haaveilun tulos, ulkomailta haettu metsästyskoira ja tulevaisuuden harrastuskumppani, minulle siis kovin rakas. Miehen tultua taloon alkoi sääntöjen latelu, -koira ei saisi nukku sohvalla, ei sängyssä, lopulta ei koko makuuhuoneessa. Minä hyväksyin tämän hänen astmansa takia.
Nyt mies jo inttää, että minun pitäisi myydä koira, säästyisi "joka aamuiselta vitutukselta kusettamisien kanssa" ja saisihan siitä rahaakin. Aamulla ulkona käyttäminen kun olisi ainoa asia, jonka häneltä pyydän, minun kun herättävä kaksi tuntia aiemmin töihin ja huolehdittava lapset hoitoon ja kouluun, ja hän ehtisi varsin hyvin. Mutta sekös "vituttaa" ja on jo ilmeisen liikaa pyydetty!?
Tästä asiasta on käyty jo sen tuhannen riitaa, olen jopa suoraan kysynyt, miksei jätkä ottanut astmaansa puheeksi tapailuvaiheessa, vaan väitti silloin "rakastavansa" koiria ja haluavansa omankin. Nyt kellossa on toinen ääni, hän ei ole koiraihminen koskaan ollutkaan.
Olen myös tehnyt selväksi mielipiteeni, että hänen muuttaessaan ulkopuolisena perheesemme, oletin hänen hyväksyvän perheemme säännöt ja tavat, mutta ilmeisesti ajattelin väärin?
Niin, nyt tilanne on se, että tarvitsimme auton, ja mies ostatteli farkkua tuttavaltaan luvaten maksaa sen tämän kuun loppuun, kun se auto, josta kilvet oli viety, saataisiin katsastetuksi ja myytyä. Asiaa vaikeuttaa kuitenkin se, että veroja ja vakuutuksia on maksamatta satojen, liki tuhannen euron edestä eikä sellaisi rahoja saa tähän hätään mistään. Pahoin pelkään, että tuo auto lähtee meiltä alta. Viimesin yllätys oli kun löysin tänään auton hanskalokerosta miehen nimellä haastemiehen jättämän yhteydenottovaatimuksen.. -mitä sieltä seuraa?
Olen alkanut ahdistumaan tästä kaikesta, mies ei puhu eikä kerro minulle ongelmistaan, niitä kun ei kysyttäessä ole, pelkään kuka hänestä tulee kun saamme lapsen, kuka hän on edes nyt? Valheita tuntuu tulevan yhtä soittoa, eikä hän tunnu haluavan tehdä asioille/ ongelmille mitään. Hänen rahansakin vain katoavat jonnekin pari päivää palkkapäivästä niitä ei ole.. Kuinka selviämme taloudellisesti lapsen synnyttyä ja kuinka hankimme kaiken tarvittavan? Huh. Anteeksi kirjoitusvirheet, tämän väsymyksen keskellä ei sormet tahdo löytää paikoilleen. Mitä mieltä muut, kuinka jaksaa tällaista elämää?
