E
erilainen näkökanta
Vieras
Haluan kertoa oman tarinani liitostamme, jolla lopulta oli onnellinen loppu.
Olemme olleet yhdessä jo kauan. Jo alusta asti mies on ollut harvinaisen mölö tapaus. Jos en olisi ollut niin totaalisen rakastunut ja jos miehessä ei olisi ollut niin paljon hyviäkin puolia.
Mies ei koskaan huomioinut minua oikeastaan ollenkaan. Minun tehtäväni oli palvella häntä. Hyvä esimerkki ihan alkuajoilta: olin tehnyt todella pitkän työpäivän ja raahauduin väsyneenä kotiin. Mies makasi sohvalla ja katsoi telkkaria. Kämppä oli mullin mallin ja mies vaan totesi, että hänellä on kamala nälkä ja kysyi mitä tekisin ruoaksi.
Vuosiin mahtuu kaikkea. Liiallista alkoholinkäyttöä, syyttelyä seksittömyydestä, mutta totaalista haluttomuutta osallistua millään tavalla kodin- ja lastenhoitoon. Kyllä meillä silloin harvoin seksiä olikin. Olin niin täydellisen väsynyt pyörittäessäni ihan kaiken perheen arkeen liittyvän täydellisen yksin. Kannoin vastuun lasten neuvoloista, menoista, harrastuksista, vanhempainilloista, hoidosta jne.
Kävin yksin kaupassa aina, tein ruoat aina, maksoin todella paljon enemmän kaikesta kuin mieheni (suhteessa tuloihin), siivosin kaiken yksin, pesin pyykit. Tein siis aivan kaiken. Paitsi lumityöt talvella. Ne hoisi mies ja siitä pitikin kiitellä.
Meillä ei ollut läheisyyttä hiukkaakaan. Mies torjui jos yritin halata, pilkkasi jos yritin leperrellä. Hän myös usein ylenkatsoi minua, eikä vahingossakaan sanonut mitään positiivista minusta. Ei edes silloin kun yritin kerjätä kehua. Hänen käsityksensä huumorista oli minun pilkkaamiseni ja tämän asian huomasi myös mieheni lähiomaiset.
Viime keväänä totesin, että nyt on mitta oikeasti täynnä. Että en enää jaksa. Olimme monta kertaa puhuneet asioista. Olin pyytänyt, anellut, keskustellut, uhkaillut, itkenyt, huutanut... ilman että siitä olisi ollut mitään apua. Erinäisten syiden takia minä kuitenkin sain keväällä niin paljon itsevarmuutta, että päätin erota. Olin henkisesti jo lähtenyt, mutta mies lupasi muuttua. En tietenkään uskonut, mutta en halunnut rikkoa perhettä. Päätin yrittää vielä kerran.
Olimme avoimia kriisistämme. Mies oli puhunut työkaverilleen millainen on ollut suhteessamme. Tämä työkaveri oli ollut järkyttynyt. Sekin avasi mieheni silmiä. Myös läheiset ihmiset kertoivat miten ovat aina kauhistelleet mieheni tapaa puhua mulle ja ilkkua. Mies oli toisaalta järkyttynyt: miksei kukaan ollut puhunut hänelle aiemmin. Hän ei ollut ollut tarkoituksella ilkeä.
Toki oli alkuun vaikea uskoa, että mies on muuttunut oikeasti. Odotin koko ajan, että kohta kaikki palaa entiseen. Vaan ei ainakaan vielä ole palannut. Ja totesin, että olisin tyhmä jos nyt en nauttisi tästä muutoksesta ja "uudesta" suhteestamme.
Mies on tosiaan muuttunut täysin. Osallistuu kotitöihin, kantaa vastuuta lapsistamme, jaamme vastuuta kaikesta, hän tekee ruokaa, huomioi minua, kehuu, halaa, pussaa jne. Tuntuu, että hän arvostaa ja rakastaa minua. Ihan uusi tunne ja yhteisiä vuosia lähemmäs parikymmentä.
Enkä tietenkään ole millään tavalla miehen niskan päällä ja uhkailemassa, että lähden jos hän ei tee niin tai näin. Nyt olen aidosti onnellinen hänen kanssaan ja meillä on asiat hienosti. Seksikin maistuu ihan uudella tavalla
.
Halusin kirjoittaa tämän pitkän tarinan siksi, että näköjään miltei aina on toivoa paremmasta. Meidän suhde oli jo täydellisesti tuhoon tuomittu, mutta nyt olenkin yhtäkkiä rakastuneempi kuin vielä koskaan. Myös mieheni on onnellinen ja hyväntuulinen nykyään. Ei tämä tilanne ole häneltä mitään pois. Päinvastoin.
Olemme olleet yhdessä jo kauan. Jo alusta asti mies on ollut harvinaisen mölö tapaus. Jos en olisi ollut niin totaalisen rakastunut ja jos miehessä ei olisi ollut niin paljon hyviäkin puolia.
Mies ei koskaan huomioinut minua oikeastaan ollenkaan. Minun tehtäväni oli palvella häntä. Hyvä esimerkki ihan alkuajoilta: olin tehnyt todella pitkän työpäivän ja raahauduin väsyneenä kotiin. Mies makasi sohvalla ja katsoi telkkaria. Kämppä oli mullin mallin ja mies vaan totesi, että hänellä on kamala nälkä ja kysyi mitä tekisin ruoaksi.
Vuosiin mahtuu kaikkea. Liiallista alkoholinkäyttöä, syyttelyä seksittömyydestä, mutta totaalista haluttomuutta osallistua millään tavalla kodin- ja lastenhoitoon. Kyllä meillä silloin harvoin seksiä olikin. Olin niin täydellisen väsynyt pyörittäessäni ihan kaiken perheen arkeen liittyvän täydellisen yksin. Kannoin vastuun lasten neuvoloista, menoista, harrastuksista, vanhempainilloista, hoidosta jne.
Kävin yksin kaupassa aina, tein ruoat aina, maksoin todella paljon enemmän kaikesta kuin mieheni (suhteessa tuloihin), siivosin kaiken yksin, pesin pyykit. Tein siis aivan kaiken. Paitsi lumityöt talvella. Ne hoisi mies ja siitä pitikin kiitellä.
Meillä ei ollut läheisyyttä hiukkaakaan. Mies torjui jos yritin halata, pilkkasi jos yritin leperrellä. Hän myös usein ylenkatsoi minua, eikä vahingossakaan sanonut mitään positiivista minusta. Ei edes silloin kun yritin kerjätä kehua. Hänen käsityksensä huumorista oli minun pilkkaamiseni ja tämän asian huomasi myös mieheni lähiomaiset.
Viime keväänä totesin, että nyt on mitta oikeasti täynnä. Että en enää jaksa. Olimme monta kertaa puhuneet asioista. Olin pyytänyt, anellut, keskustellut, uhkaillut, itkenyt, huutanut... ilman että siitä olisi ollut mitään apua. Erinäisten syiden takia minä kuitenkin sain keväällä niin paljon itsevarmuutta, että päätin erota. Olin henkisesti jo lähtenyt, mutta mies lupasi muuttua. En tietenkään uskonut, mutta en halunnut rikkoa perhettä. Päätin yrittää vielä kerran.
Olimme avoimia kriisistämme. Mies oli puhunut työkaverilleen millainen on ollut suhteessamme. Tämä työkaveri oli ollut järkyttynyt. Sekin avasi mieheni silmiä. Myös läheiset ihmiset kertoivat miten ovat aina kauhistelleet mieheni tapaa puhua mulle ja ilkkua. Mies oli toisaalta järkyttynyt: miksei kukaan ollut puhunut hänelle aiemmin. Hän ei ollut ollut tarkoituksella ilkeä.
Toki oli alkuun vaikea uskoa, että mies on muuttunut oikeasti. Odotin koko ajan, että kohta kaikki palaa entiseen. Vaan ei ainakaan vielä ole palannut. Ja totesin, että olisin tyhmä jos nyt en nauttisi tästä muutoksesta ja "uudesta" suhteestamme.
Mies on tosiaan muuttunut täysin. Osallistuu kotitöihin, kantaa vastuuta lapsistamme, jaamme vastuuta kaikesta, hän tekee ruokaa, huomioi minua, kehuu, halaa, pussaa jne. Tuntuu, että hän arvostaa ja rakastaa minua. Ihan uusi tunne ja yhteisiä vuosia lähemmäs parikymmentä.
Enkä tietenkään ole millään tavalla miehen niskan päällä ja uhkailemassa, että lähden jos hän ei tee niin tai näin. Nyt olen aidosti onnellinen hänen kanssaan ja meillä on asiat hienosti. Seksikin maistuu ihan uudella tavalla
. Halusin kirjoittaa tämän pitkän tarinan siksi, että näköjään miltei aina on toivoa paremmasta. Meidän suhde oli jo täydellisesti tuhoon tuomittu, mutta nyt olenkin yhtäkkiä rakastuneempi kuin vielä koskaan. Myös mieheni on onnellinen ja hyväntuulinen nykyään. Ei tämä tilanne ole häneltä mitään pois. Päinvastoin.
