Mietin eilen... Äitiydestä.

[mie]

Minusta äitiksi ja isäksi tullaan siinä vaiheessa, kun masukki on olemassa. Ja sitä ollaan sitten aina.

 

[siis väitän]

että enoni on paljon enemmän isä kuin oikea isäni, joka on narsisti, eikä kykene puhumaan kuin itsestään ja ajattelemaan kuin itseään. ei omaa kuuntelemisen taitoa tai empatiaa.

 

[siis]

ei biologinen vanhemmuus tee kenestäkään isää tai äitiä. näin se vaan on.

 

[Kamala]

Minusta äitiksi ja isäksi tullaan siinä vaiheessa, kun masukki on olemassa. Ja sitä ollaan sitten aina.

Mutta konkreettisesti äitiyteen/isyyteen moni kasvaa vasta sen jälkeen, kun vauva on syntynyt.

 

[ani]

Onhan siinä ne lapset Eli kai kaikilla on oma käsitys siitä roolista ja sen vaatimuksista. Niitähän alkaa pohtia jo siinä vaiheessa kun havaitsee olevansa raskaana. Loppu on sitten "vain" sen roolin toteuttamista. Jos lapsi poistuu, niin rooli jää mutta sitä ei vain voi sen kohdalla toteuttaa. Samalla tavoin kuin oikea lapsi pakottaa muuttamaan käsityksiä siitä, millainen äiti ihan oikeasti pystyy olemaan.

Eli siinä mielessä ei ole vain termi. Mutta ei se siis edellytä varsinaista synnyttämistä. Voihan joku alkaa valmistautua äidiksi silloinkin kun yrittää kovasti saada lasta. Sitä ei vain yhteiskunnan toimesta kutsuta äitiydeksi vaikka ihmisellä olisi kaikella tavalla valmistautunut äitiyteen ja miettinyt sitä kovastikin. Joillain lapsettomilla voi olla paljon paremmat käsitykset ns. oikeasta elämästä lapsen kanssa kuin jollain vahingossa raskaaksi tulleella.

Edes elämä lapsen kanssa ei tuo mitään suurta tietoa tai kokemusta, koska kaikilla sen oman lapsen kanssa asiat menee vähän eri lailla. Yhteistä on vain se, että jotenkin ja jossain määrin se syö, kakkaa ja nukkuu. Oma suhtautuminenkin vaihtelee: joillain äitiys on onni ja täyttymys, toisille se on sitä, että nyt jälkikasvu on sitten tehty ja voi keskittyä omaan uraan. Vaikka sitä kai harvemmin kukaan uskaltaa sanoa ääneen muille kuin hyvin läheisille ystäville, ettei leimaudu huonoksi äidiksi.

 

[Kamala]

ei biologinen vanhemmuus tee kenestäkään isää tai äitiä. näin se vaan on.

Samaa mieltä. Esim. adoptiovanhempien vanhemmuutta ei pitäisi ikinä aliarvioida ja väheksyä.

 

[siis]

On mielestäni äiti. Onhan niin erilaisia äitiyden malleja, joten miksi ei lapsensa varhain menettänyt olisi yhtä äiti kuin esim. adoptioäiti. Ystäväni menetti yhden lapsensa varhain kätkytkuolemalle ja ajattelen häntä kyllä kolmen lapsen äitinä, joista tosin yksi on kuollut. Enkä kyllä kahden lapsen äitinä jaksa uskoa siihen että syntymä mitenkään erityisesti synnyttää jotain äitiyttä. Pieni vauva pakottaa reagoimaan tarpeisiinsa ja isompi taas eri tavalla eri asioihin. Varmasti vaihtelee kovasti eri ihmisten ja elämäntilanteiden kohdalla, miten asian kokee.

just näin. joku olikin jo kirjoittanut saman. ei syntymä mitään vanhemmuutta automaattisesti synnytä ja adoptiovanhempi voi olla enemmän äiti kuin biologinen äiti.

 

[Blushing]

Onhan siinä ne lapset Eli kai kaikilla on oma käsitys siitä roolista ja sen vaatimuksista. Niitähän alkaa pohtia jo siinä vaiheessa kun havaitsee olevansa raskaana. Loppu on sitten "vain" sen roolin toteuttamista. Jos lapsi poistuu, niin rooli jää mutta sitä ei vain voi sen kohdalla toteuttaa. Samalla tavoin kuin oikea lapsi pakottaa muuttamaan käsityksiä siitä, millainen äiti ihan oikeasti pystyy olemaan.

Eli siinä mielessä ei ole vain termi. Mutta ei se siis edellytä varsinaista synnyttämistä. Voihan joku alkaa valmistautua äidiksi silloinkin kun yrittää kovasti saada lasta. Sitä ei vain yhteiskunnan toimesta kutsuta äitiydeksi vaikka ihmisellä olisi kaikella tavalla valmistautunut äitiyteen ja miettinyt sitä kovastikin. Joillain lapsettomilla voi olla paljon paremmat käsitykset ns. oikeasta elämästä lapsen kanssa kuin jollain vahingossa raskaaksi tulleella.

Edes elämä lapsen kanssa ei tuo mitään suurta tietoa tai kokemusta, koska kaikilla sen oman lapsen kanssa asiat menee vähän eri lailla. Yhteistä on vain se, että jotenkin ja jossain määrin se syö, kakkaa ja nukkuu. Oma suhtautuminenkin vaihtelee: joillain äitiys on onni ja täyttymys, toisille se on sitä, että nyt jälkikasvu on sitten tehty ja voi keskittyä omaan uraan. Vaikka sitä kai harvemmin kukaan uskaltaa sanoa ääneen muille kuin hyvin läheisille ystäville, ettei leimaudu huonoksi äidiksi.

No mulle tuo sana "syntymä" merkitsi joko ihan konkreettista synnytystä ja siitä seurannutta lasta, tai sitten esim. adoptiotilanteessa sitä kun lapsi ja vanhemmat yhdistyvät.

Pakko vielä kysyä tuosta asiasta josta viimeiseksi kirjoitit. Onko mielestäsi äiti riittävän hyvä vanhempi jos todella ajattelee lapsistaan, että nyt on tehty suvunjatketta ja ura menee sen edelle? Miten silloin voi olla sellainen vanhempi jota lapsi tarvitsee? Vanhempi joka jaksaa vaikeampinakin aikoina tukea lasta, olla empaattinen ja pitää perheensä puolia? Jos jokin muu asia kuin lapset/perhe on arvojärjestyksessä sen edellä?

Tenttimateriaalissa olikin mielenkiintoinen juttu sivuten aihetta; Yhä useammalle naiselle työ alkaa edustaa kotia; sitä mukavaa arkea jossa viihtyy ja josta saa voimaa, työkavereiden kanssa vietetään paljon myös vapaa- aikaa. Kodista tulee puolestaan "työpaikka", paikka jossa käydään suorittamassa velvollisuudet ja josta kaipaa äkkiä takaisin "kotiin".

 

[Kowalski]

Minusta äitiksi ja isäksi tullaan siinä vaiheessa, kun masukki on olemassa. Ja sitä ollaan sitten aina.

Mutta konkreettisesti äitiyteen/isyyteen moni kasvaa vasta sen jälkeen, kun vauva on syntynyt.

Ja koko ajan sen jälkeen, kun vauvasta kasvaa taapero, sitten leikki-ikäinen ja koululainen, ja hoitaminen vaihtuu pikkuhiljaa kasvattamiseksi.

 

[Blushing]

Minusta äitiksi ja isäksi tullaan siinä vaiheessa, kun masukki on olemassa. Ja sitä ollaan sitten aina.

Mutta konkreettisesti äitiyteen/isyyteen moni kasvaa vasta sen jälkeen, kun vauva on syntynyt.

Ja koko ajan sen jälkeen, kun vauvasta kasvaa taapero, sitten leikki-ikäinen ja koululainen, ja hoitaminen vaihtuu pikkuhiljaa kasvattamiseksi.

Saanko kysyä, että miten ajattelen että hoitaminen vaihtuu kasvattamiseksi? Eikö vanhemmuus ole näitä kumpaakin koko ajan?

 

[Kowalski]

Saanko kysyä, että miten ajattelen että hoitaminen vaihtuu kasvattamiseksi? Eikö vanhemmuus ole näitä kumpaakin koko ajan?

Ei vauvaikäistä tarvitse kasvattaa. Se on vaan perustarpeiden tyydyttämistä, hoitamista.
Kyllä mä koen, että varsinainen hoitaminen jää vähemmälle lasten kasvaessa, ja itse vanhemmuus monimutkaistuu ja vaikeutuu kun tulee eteen uusia tilanteita, joissa kasvattajantaidot joutuvat koetukselle.
Se on sellainen prosessi, jatkuvaa muutosta.

 

[Blushing]

Saanko kysyä, että miten ajattelen että hoitaminen vaihtuu kasvattamiseksi? Eikö vanhemmuus ole näitä kumpaakin koko ajan?

Ei vauvaikäistä tarvitse kasvattaa. Se on vaan perustarpeiden tyydyttämistä, hoitamista.
Kyllä mä koen, että varsinainen hoitaminen jää vähemmälle lasten kasvaessa, ja itse vanhemmuus monimutkaistuu ja vaikeutuu kun tulee eteen uusia tilanteita, joissa kasvattajantaidot joutuvat koetukselle.
Se on sellainen prosessi, jatkuvaa muutosta.

Oletko lukenut lapsen psykologisesta kehityksestä? Pienen vauvan "hoitamiseen" sisältyy myös paljon kasvattamista, sellaista mitä ei toki tiedosta jos aihetta ei opiskele.
Suomessa on tälläkin hetkellä paljon vakavasti masentuneita pikkuvauvoja, joiden perustarpeista huolehditaan; he saavat ravintoa, vaipat vaihdetaan ja he saavat nukkua. Sosiaalinen kanssakäyminen vauvan kanssa on kuitenkin niin vähäistä, että vauva vajoaa omaan itseensä.

Nämä nyt on toki käsitteen määrittelemisjuttujakin, äläkä ajattele tätä kinasteluna tai vastaanväittämisenä On vaan kiva kuulla välillä muidenkin ajatuksia kuin vain opiskelukavereiden tai maikkojen. Avartaa ajatusmaailmaa ja auttaa ymmärtämään eri näkemyksiä

 

[Kowalski]

Oletko lukenut lapsen psykologisesta kehityksestä? Pienen vauvan "hoitamiseen" sisältyy myös paljon kasvattamista, sellaista mitä ei toki tiedosta jos aihetta ei opiskele.
Suomessa on tälläkin hetkellä paljon vakavasti masentuneita pikkuvauvoja, joiden perustarpeista huolehditaan; he saavat ravintoa, vaipat vaihdetaan ja he saavat nukkua. Sosiaalinen kanssakäyminen vauvan kanssa on kuitenkin niin vähäistä, että vauva vajoaa omaan itseensä.

Minä henk.koht. en kokenut sitä sosiaalista kanssakäymistä (eli vauvalle juttelua, ilmeilyä, lepertelyä yms) kasvattamisena. Ajattelen kasvattamisen sellaisena, missä on älyllistä haastetta, äidin tahto vs. lapsen tahto, konfliktitilanteita...

 

[ani]

Miksi ei voisi olla? Vähän kuin että rakastaa sekä miestä että lapsia yhtä paljon.. MIllainen sitten on riittävän hyvä vanhempi? Tämä ystävä, joka tuon asian tunnusti mietti sitä samaa mutta en oikein näe, miksi hän ei sitä olisi. Se, että lapset eivät ole elämän päätarkoitus, ei tarkoita sitä ettei niitä rakastaisi ja niistä pitäisi huolta. Itse ajattelen sen niin, että jos pystyy täyttämään lapsensa materiaaliset tarpeet sekä vastaamaan myös psyykkisiin tarpeisiin eli rakastamaan ja kuuntelemaan, niin on riittävän hyvä. Tuskin kukaan lapsilleen sitä kertoo, että rakasti työtään enemmän heidän ollessaan pieniä.

Ja on muistettava, että lapsilla voi olla myös heille omistautunut ja rakastava isä. Eli ei äitiys edes välttämättä ole sen lapsen kehityksen kannalta se ainoa kriittinen henkilö. Onhan myös lapsia, joiden äiti on kuollut synnytyksessä. Arvojen mukava ominaisuushan on se, että ne voivat myös muuttua. Ei kaikilla arvojen muutos tapahdu synnytyssalissa vaan esimerkiksi sitten jos elämässä tapahtuu muita muutoksia. Jotenkin vain oletetaan että se muutos tapahtuu silloin kun saa sen lapsen syliin vaikka miksi pitäisi? Evoluutio kai kehittyy siinäkin kun nykyään lapsi todella ei menehdy vaikka äidissä ei hoivareaktiota heti syttyisikään. On isä ja äidinmaidonkorvikkeet, jos nyt siis rankasti kärjistetään

Äitiydellä tuntuu vieläkin olevan tietty rankka määritelty rooli: jos et aseta lastasi kaiken edelle, niin olet huono äiti. Kuitenkin kun kerran asiaa pohdimme sen lapsensa menettäneen ystävän kanssa, todettiin että lastansa osaa ihan todella arvostaa vasta sitten kun sen on menettänyt tai ollut vaarassa menettää. Arjessa joutuu tekemään kompromisseja ja vaikka kuinka aikoo olla rakastava ja empaattinen äiti, havaitsee että ei ole esimerkiksi päivän aikana toista lasta hoitaessaan ehtinyt oikeasti kunnolla kuunnella esikoistaan tai osallistua tämän leikkeihin. Miten se sitten eroaa äidistä, joka ei tee samaa siksi että on kiinnostuneempi esimerkiksi työstään? Tai olisiko tälläinen äiti jopa sen lapsen mielestä parempi, jos olisi päivän töissä toteuttamassa itseään ja sitten jaksaisi kuunnella sekä keskittyä siihen lapseen edes sen pari tuntia täysillä? Tällaisia tulee itse aina välillä pohtineeksi..

 

[Ultramariini]

Minusta äityiden synnyttää lapsi, oli hänen elämänkaarensa pituus sitten minkämittainen vaan.
Ja riippumatta siitä, onko tämä lapsi syntynyt tästä ihmisestä, josta hän synnyttää äidin.

 

[eri mieltä]

Onhan siinä ne lapset Eli kai kaikilla on oma käsitys siitä roolista ja sen vaatimuksista. Niitähän alkaa pohtia jo siinä vaiheessa kun havaitsee olevansa raskaana. Loppu on sitten "vain" sen roolin toteuttamista. Jos lapsi poistuu, niin rooli jää mutta sitä ei vain voi sen kohdalla toteuttaa. Samalla tavoin kuin oikea lapsi pakottaa muuttamaan käsityksiä siitä, millainen äiti ihan oikeasti pystyy olemaan.

Eli siinä mielessä ei ole vain termi. Mutta ei se siis edellytä varsinaista synnyttämistä. Voihan joku alkaa valmistautua äidiksi silloinkin kun yrittää kovasti saada lasta. Sitä ei vain yhteiskunnan toimesta kutsuta äitiydeksi vaikka ihmisellä olisi kaikella tavalla valmistautunut äitiyteen ja miettinyt sitä kovastikin. Joillain lapsettomilla voi olla paljon paremmat käsitykset ns. oikeasta elämästä lapsen kanssa kuin jollain vahingossa raskaaksi tulleella.

Edes elämä lapsen kanssa ei tuo mitään suurta tietoa tai kokemusta, koska kaikilla sen oman lapsen kanssa asiat menee vähän eri lailla. Yhteistä on vain se, että jotenkin ja jossain määrin se syö, kakkaa ja nukkuu. Oma suhtautuminenkin vaihtelee: joillain äitiys on onni ja täyttymys, toisille se on sitä, että nyt jälkikasvu on sitten tehty ja voi keskittyä omaan uraan. Vaikka sitä kai harvemmin kukaan uskaltaa sanoa ääneen muille kuin hyvin läheisille ystäville, ettei leimaudu huonoksi äidiksi.

No mulle tuo sana "syntymä" merkitsi joko ihan konkreettista synnytystä ja siitä seurannutta lasta, tai sitten esim. adoptiotilanteessa sitä kun lapsi ja vanhemmat yhdistyvät.

Pakko vielä kysyä tuosta asiasta josta viimeiseksi kirjoitit. Onko mielestäsi äiti riittävän hyvä vanhempi jos todella ajattelee lapsistaan, että nyt on tehty suvunjatketta ja ura menee sen edelle? Miten silloin voi olla sellainen vanhempi jota lapsi tarvitsee? Vanhempi joka jaksaa vaikeampinakin aikoina tukea lasta, olla empaattinen ja pitää perheensä puolia? Jos jokin muu asia kuin lapset/perhe on arvojärjestyksessä sen edellä?

Tenttimateriaalissa olikin mielenkiintoinen juttu sivuten aihetta; Yhä useammalle naiselle työ alkaa edustaa kotia; sitä mukavaa arkea jossa viihtyy ja josta saa voimaa, työkavereiden kanssa vietetään paljon myös vapaa- aikaa. Kodista tulee puolestaan "työpaikka", paikka jossa käydään suorittamassa velvollisuudet ja josta kaipaa äkkiä takaisin "kotiin".

mitä opiskelet? täyttä paskaa ja bullshittia luet. eiköhä se työpaikka ole se välttämätön paha, josta saa leipää lapsille.

Eiköhän naisten syyllistämistä, ja äitien varsinkin harjoiteta jo ihan tarpeeksi ilman opintoja siitä.
samoin se että synnytys synnyttää vanhemmuuden on bullshittia. se mitän synnytä.

 

[näin]

Saanko kysyä, että miten ajattelen että hoitaminen vaihtuu kasvattamiseksi? Eikö vanhemmuus ole näitä kumpaakin koko ajan?

Ei vauvaikäistä tarvitse kasvattaa. Se on vaan perustarpeiden tyydyttämistä, hoitamista.
Kyllä mä koen, että varsinainen hoitaminen jää vähemmälle lasten kasvaessa, ja itse vanhemmuus monimutkaistuu ja vaikeutuu kun tulee eteen uusia tilanteita, joissa kasvattajantaidot joutuvat koetukselle.
Se on sellainen prosessi, jatkuvaa muutosta.

tämä on totta. pientä vauvaa on helppo hoitaa mutta se mikä suomessa usein puuttuu, on isompien lasten kasvatus. suomessa laspet viettävät paljo vähemmän aikaa vanhempien kanssa ja enemmän lapsiseurassa kuin muualla.

 

[aivan]

Miksi ei voisi olla? Vähän kuin että rakastaa sekä miestä että lapsia yhtä paljon.. MIllainen sitten on riittävän hyvä vanhempi? Tämä ystävä, joka tuon asian tunnusti mietti sitä samaa mutta en oikein näe, miksi hän ei sitä olisi. Se, että lapset eivät ole elämän päätarkoitus, ei tarkoita sitä ettei niitä rakastaisi ja niistä pitäisi huolta. Itse ajattelen sen niin, että jos pystyy täyttämään lapsensa materiaaliset tarpeet sekä vastaamaan myös psyykkisiin tarpeisiin eli rakastamaan ja kuuntelemaan, niin on riittävän hyvä. Tuskin kukaan lapsilleen sitä kertoo, että rakasti työtään enemmän heidän ollessaan pieniä.

Ja on muistettava, että lapsilla voi olla myös heille omistautunut ja rakastava isä. Eli ei äitiys edes välttämättä ole sen lapsen kehityksen kannalta se ainoa kriittinen henkilö. Onhan myös lapsia, joiden äiti on kuollut synnytyksessä. Arvojen mukava ominaisuushan on se, että ne voivat myös muuttua. Ei kaikilla arvojen muutos tapahdu synnytyssalissa vaan esimerkiksi sitten jos elämässä tapahtuu muita muutoksia. Jotenkin vain oletetaan että se muutos tapahtuu silloin kun saa sen lapsen syliin vaikka miksi pitäisi? Evoluutio kai kehittyy siinäkin kun nykyään lapsi todella ei menehdy vaikka äidissä ei hoivareaktiota heti syttyisikään. On isä ja äidinmaidonkorvikkeet, jos nyt siis rankasti kärjistetään

Äitiydellä tuntuu vieläkin olevan tietty rankka määritelty rooli: jos et aseta lastasi kaiken edelle, niin olet huono äiti. Kuitenkin kun kerran asiaa pohdimme sen lapsensa menettäneen ystävän kanssa, todettiin että lastansa osaa ihan todella arvostaa vasta sitten kun sen on menettänyt tai ollut vaarassa menettää. Arjessa joutuu tekemään kompromisseja ja vaikka kuinka aikoo olla rakastava ja empaattinen äiti, havaitsee että ei ole esimerkiksi päivän aikana toista lasta hoitaessaan ehtinyt oikeasti kunnolla kuunnella esikoistaan tai osallistua tämän leikkeihin. Miten se sitten eroaa äidistä, joka ei tee samaa siksi että on kiinnostuneempi esimerkiksi työstään? Tai olisiko tälläinen äiti jopa sen lapsen mielestä parempi, jos olisi päivän töissä toteuttamassa itseään ja sitten jaksaisi kuunnella sekä keskittyä siihen lapseen edes sen pari tuntia täysillä? Tällaisia tulee itse aina välillä pohtineeksi..

aivan. paremmin tuntee rakastetuksi jos äiti on kaksi tuntia illassa läsnä sille ainokaiselle, kuin roikkua koko päivän kintereillä, eikä aikaa ole, koska pienempi ja kotityöt ja ruoanlaitto väsyttävät. hetkiä sieltä täältä jolloin miettii mitä pitiäsi tehdä.

 

[Blushing]

Miksi ei voisi olla? Vähän kuin että rakastaa sekä miestä että lapsia yhtä paljon.. MIllainen sitten on riittävän hyvä vanhempi? Tämä ystävä, joka tuon asian tunnusti mietti sitä samaa mutta en oikein näe, miksi hän ei sitä olisi. Se, että lapset eivät ole elämän päätarkoitus, ei tarkoita sitä ettei niitä rakastaisi ja niistä pitäisi huolta. Itse ajattelen sen niin, että jos pystyy täyttämään lapsensa materiaaliset tarpeet sekä vastaamaan myös psyykkisiin tarpeisiin eli rakastamaan ja kuuntelemaan, niin on riittävän hyvä. Tuskin kukaan lapsilleen sitä kertoo, että rakasti työtään enemmän heidän ollessaan pieniä.

Ja on muistettava, että lapsilla voi olla myös heille omistautunut ja rakastava isä. Eli ei äitiys edes välttämättä ole sen lapsen kehityksen kannalta se ainoa kriittinen henkilö. Onhan myös lapsia, joiden äiti on kuollut synnytyksessä. Arvojen mukava ominaisuushan on se, että ne voivat myös muuttua. Ei kaikilla arvojen muutos tapahdu synnytyssalissa vaan esimerkiksi sitten jos elämässä tapahtuu muita muutoksia. Jotenkin vain oletetaan että se muutos tapahtuu silloin kun saa sen lapsen syliin vaikka miksi pitäisi? Evoluutio kai kehittyy siinäkin kun nykyään lapsi todella ei menehdy vaikka äidissä ei hoivareaktiota heti syttyisikään. On isä ja äidinmaidonkorvikkeet, jos nyt siis rankasti kärjistetään

Äitiydellä tuntuu vieläkin olevan tietty rankka määritelty rooli: jos et aseta lastasi kaiken edelle, niin olet huono äiti. Kuitenkin kun kerran asiaa pohdimme sen lapsensa menettäneen ystävän kanssa, todettiin että lastansa osaa ihan todella arvostaa vasta sitten kun sen on menettänyt tai ollut vaarassa menettää. Arjessa joutuu tekemään kompromisseja ja vaikka kuinka aikoo olla rakastava ja empaattinen äiti, havaitsee että ei ole esimerkiksi päivän aikana toista lasta hoitaessaan ehtinyt oikeasti kunnolla kuunnella esikoistaan tai osallistua tämän leikkeihin. Miten se sitten eroaa äidistä, joka ei tee samaa siksi että on kiinnostuneempi esimerkiksi työstään? Tai olisiko tälläinen äiti jopa sen lapsen mielestä parempi, jos olisi päivän töissä toteuttamassa itseään ja sitten jaksaisi kuunnella sekä keskittyä siihen lapseen edes sen pari tuntia täysillä? Tällaisia tulee itse aina välillä pohtineeksi..

Niin, uskon kyllä, että voi olla riittävän hyvä vanhempi vaikka työ olisi tärkeämpää. Jotenkin vain... Se tuntuu ajatuksena niin vieraalta. Onhan mukana toki myös isä.

Mutta lapset huomaa ja vaistoaa monia asioita. Entä jos/kun tilanne lasten kanssa on hyvin vaikea esimerkiksi murrosiässä? On vaikea uskoa, ettei lapsi huomaisi työn olevan tärkeämpää kuin hän. Jos siis arjessa on tilanteita joissa on usein valittava joko lapselle tai työlle annettava aika.

Kuten sanoit, kompromisseja on tehtävä enkä näe sitä mitenkään esteenä hyvälle vanhemmuudelle. Sehän kuuluu toki arkeen. Mutta jos ei muuta teekään kuin kompromisseja lapsen edun kustannuksella, uskon, että ongelmilta on vaikea välttyä.
Tai jos perhe esimerkiksi muuttaa jatkuvasti paikkakunnalta toiselle. Useimpiin lapsiin se jättää jäljet, valitettavan usein negatiivisia sellaisia. Ei toki aina

"Evoluutio kai kehittyy siinäkin kun nykyään lapsi todella ei menehdy vaikka äidissä ei hoivareaktiota heti syttyisikään. On isä ja äidinmaidonkorvikkeet, jos nyt siis rankasti kärjistetään "

Itseasiassa, on todella paljon ongelmia liittyen tilanteeseen jossa äidin vaistot eivät "herää" tai niitä ei piile pinnan alla lainkaan. Valitettavan usein näissä tilanteissa myöskään isä ei osallistu lapsen elämään niin paljoa, että se voisi korvata äidin.
Lapsihan kyllä menehtyy jos vain hänen materialistiset tarpeensa tyydytetään. Kärjistän toki nyt itsekin, tarkoitan siis jos tilanne jatkuu pidempään kuin hetken synnytyksen jälkeen eikä lapselle ole tarjolla ainuttakaan läheistä vuorovaikutussuhdetta.

 

[Blushing]

Onhan siinä ne lapset Eli kai kaikilla on oma käsitys siitä roolista ja sen vaatimuksista. Niitähän alkaa pohtia jo siinä vaiheessa kun havaitsee olevansa raskaana. Loppu on sitten "vain" sen roolin toteuttamista. Jos lapsi poistuu, niin rooli jää mutta sitä ei vain voi sen kohdalla toteuttaa. Samalla tavoin kuin oikea lapsi pakottaa muuttamaan käsityksiä siitä, millainen äiti ihan oikeasti pystyy olemaan.

Eli siinä mielessä ei ole vain termi. Mutta ei se siis edellytä varsinaista synnyttämistä. Voihan joku alkaa valmistautua äidiksi silloinkin kun yrittää kovasti saada lasta. Sitä ei vain yhteiskunnan toimesta kutsuta äitiydeksi vaikka ihmisellä olisi kaikella tavalla valmistautunut äitiyteen ja miettinyt sitä kovastikin. Joillain lapsettomilla voi olla paljon paremmat käsitykset ns. oikeasta elämästä lapsen kanssa kuin jollain vahingossa raskaaksi tulleella.

Edes elämä lapsen kanssa ei tuo mitään suurta tietoa tai kokemusta, koska kaikilla sen oman lapsen kanssa asiat menee vähän eri lailla. Yhteistä on vain se, että jotenkin ja jossain määrin se syö, kakkaa ja nukkuu. Oma suhtautuminenkin vaihtelee: joillain äitiys on onni ja täyttymys, toisille se on sitä, että nyt jälkikasvu on sitten tehty ja voi keskittyä omaan uraan. Vaikka sitä kai harvemmin kukaan uskaltaa sanoa ääneen muille kuin hyvin läheisille ystäville, ettei leimaudu huonoksi äidiksi.

No mulle tuo sana "syntymä" merkitsi joko ihan konkreettista synnytystä ja siitä seurannutta lasta, tai sitten esim. adoptiotilanteessa sitä kun lapsi ja vanhemmat yhdistyvät.

Pakko vielä kysyä tuosta asiasta josta viimeiseksi kirjoitit. Onko mielestäsi äiti riittävän hyvä vanhempi jos todella ajattelee lapsistaan, että nyt on tehty suvunjatketta ja ura menee sen edelle? Miten silloin voi olla sellainen vanhempi jota lapsi tarvitsee? Vanhempi joka jaksaa vaikeampinakin aikoina tukea lasta, olla empaattinen ja pitää perheensä puolia? Jos jokin muu asia kuin lapset/perhe on arvojärjestyksessä sen edellä?

Tenttimateriaalissa olikin mielenkiintoinen juttu sivuten aihetta; Yhä useammalle naiselle työ alkaa edustaa kotia; sitä mukavaa arkea jossa viihtyy ja josta saa voimaa, työkavereiden kanssa vietetään paljon myös vapaa- aikaa. Kodista tulee puolestaan "työpaikka", paikka jossa käydään suorittamassa velvollisuudet ja josta kaipaa äkkiä takaisin "kotiin".

mitä opiskelet? täyttä paskaa ja bullshittia luet. eiköhä se työpaikka ole se välttämätön paha, josta saa leipää lapsille.

Eiköhän naisten syyllistämistä, ja äitien varsinkin harjoiteta jo ihan tarpeeksi ilman opintoja siitä.
samoin se että synnytys synnyttää vanhemmuuden on bullshittia. se mitän synnytä.

En ole toki varma, mutta luulen, että ymmärsit kirjoittamani vähän väärin. En ole missään vaiheessa sanonut, että työpaikka on huono juttu. Päin vastoin. Mutta epäilen, onko hyvä juttu jos ura on tärkeämpi kuin lapsi. Siis todella tärkeämpi.

En ymmärrä miksi tämä on äitien syyllistämistä? Opiskelen ja pohdin jatkuvasti sitä ristiriitaa joka tässä yhteiskunnassa vallitsee: äitiä kritisoidaan jos hän ei käy töissä ja toisaalta äitiä kritisoidaan mikäli lapsi laitetaan liian aikaisin hoitoon.
En kuitenkaan näe asiassa kiistaa työn ja lapsen arvon välillä?

Kai siihen vanhemmuuden syntymään jokin syntymä tarvitaan? Oli se sitten biologinen tai henkinen.

 

[ani]

Lapsen etu on yhtä hankala määriteltävä kuin hyvä äitiyskin. Kaipa suurin osa ihmisistä haluaa lapsilleen parasta mutta sen sisältö sitten eroaakin aika lailla. Lapset ovat kieltämättä hyvin herkkävaistoisia mutta olisi aika mustavalkoista väittää että ihminen, joka rakastaa uraansa, ei rakastaisi lapsiaan. Kyse on aste-eroista ja arjen valinnoista. Joku voi kuvitella rakastavansa lapsiaan ja jäädä kotiin hoitamaan heitä hampaat irvessä vaikka olisi itse asiassa parempi äiti jos vaan menisi töihin ja antaisi aikaansa sen jälkeen. Kaikkiinhan lapsuus jättää jäljet mutta toisaalta myös lapsen oma persoonallisuus vaikuttaa. Toiset lapset ovat riippuvaisempia äidistään ja toiset itsenäisempiä jo pienestä pitäen. Eli hyvään vanhemmuuteen pitäisi sitten ottaa tekijäksi myös se, miten sen lapsen omaan persoonaan ja temperamenttiin vastaa. Koska aika harva on riittävän asiantuntija lapsen persoonallisuuden ja kehityksen suhteen, niin oletan että ne päätökset tehdään aika intuitiivisesti. Ja koska traumatisoituneita lapsia ei ole enemmistö ihmisistä, niin ilmeisesti myös aika oikein

Lapsihan tarvitsee todella sen tärkeän ja pysyvän ihmissuhteen, joka voi olla isä tai äiti. Tai adoptioäiti tai vaikka isovanhempi mutta pääasia on että se on paikalla jo varhaisessa vaiheessa. Käsittääkseni näissä tapauksissa, joissa "äidin vaistot" eivät herää, on kai vähän muutakin sitten pielessä kun ei ole isää tai muuta tukiverkkoa. Ihan vastasyntyneelle kun on ihan sama, onko se hoitava henkilö äiti vai sosiaaliviraston täti kunhan se vain on sama tyyppi koko ajan. Sen jälkeen kysymys onkin, traumatisoituuko lapsi automaattisesti jos vakituinen hoitaja esim. äiti vaihtuu? Vai johtuuko traumatisoituminen vielä muistakin olosuhteista..

Itsekin luin psykologiaa ja muistan kyllä ne onnettomat apinakokeet, joilla todistettiin että apinakaan ei selviä hengissä ilman sosiaalista kontaktia ja hoivasuhdetta. Samoin kun sen, että ne olosuhteet, joissa tottuu elämään, tuntuvat luonnollisilta ja oikeilta. Eli alkoholistinkin lapsi usein kuvittelee pahoinpitelevän äitinsä olevan hyvän äidin koska ei tiedä paremmasta. Ei se mielestäni tosin tee tästä hyvää äitiä mutta osoittaa että asiat harvoin ovat kovin yksinkertaisia. Hyvillä aikomuksilla voi tulla kaameita lopputuloksia ja toisinpäin. Loppukädessä sitä kai tietää menestyneensä äitinä vasta sitten kun lapset saavat omia lapsia ja miettivät, mitä pitivät omassa lapsuudessaan tärkeänä ja hyvänä. Teorioiden huono puoli on siinä, että ne ovat teorioita joiden tarkoituskin on kestää siihen asti kunnes ne saavat lisätukea tai kumotaan. Siksi olen havainnut, että vaikka on opiskellut psykologiaa ja kognitiotiedettä, ei niistä loppukädessä ole kauheasti hyötyä vaikka oman lapsen kehityksen seuraamisen vertaaminen ns. normaalitasoon onkin ihan hauskaa huvia.. Ja että ainakin omien lasten kohdalla paras kasvatusteoria on terve järki sekä vanhempien opit Mutta tsemppiä tenttiin!

 

[Blushing]

^En lainaa kun tulee muutenkin niin pitkiä lainauksia...

En näekään ongelmaa siinä, että menee töihin. Sanoit vaan, että tutullesi työ on tärkeämpää kuin lapset. En ymmärtänytkään asiaa niin, etteikö hän myös rakastaisi lapsiaan. Ihmettelin sitä, miten jollekin lapset eivät ole elämän tärkein asia ja hän silti on hyvä äiti, siis vuosien ajan. On näitä "riittävän hyviä" vanhempia ja ei- riittävän hyviä vanhempia jotka eivät osaa antaa lapselle hänen tarvitsemaansa. Silti heille lapsi on aina kaikki kaikessa. Se kaikkein rakkain ja tärkein.
On toki myös niitä joille lapsi ei ole tärkein ja useimmiten silloin niitä ongelmia tuleekin. Siksi tuntuu erikoiselta, että voi olla hyvä ja jaksaa niin vaativassa tehtävässä kuin vanhemmuus jos lapset ei ole elämässä se tärkein. Ei tämä kuitenkaan sitä tarkoita, että olisin sitä mieltä ettei vanhemmalla saisi olla muuta elämää! Eihän nämä asiat; lapset ja muu, ole toisiaan poissulkevia asioita.
Kuten jotkut tuntuvat kuvittelevan minun ajattelevan.

Täytyy vielä sanoa, että itse koen psykan opiskelusta olleen todella paljon hyötyä itselleni. Olen ymmärtänyt niin itsestäni kuin monista muistakin ihmisistä asioita, jotka muuten olisivat edelleen epämääräisiä, pelottavia möykkyjä jossain sisälläni.
Uskon myös, että jokaisen vanhemmaksi tulevan olisi hyvä perehtyä edes vähän lapsen psykologiseen kehitykseen.
Ei kaikkea tartte niellä pureskelematta, mutta kyllä niitä asioita voi ajatellakin ihan itse.
Sama asia kuin niiden vanhempienkin oppien kanssa... Jotkut yrittää tietoisesti irti niistä jäljistä joista lapsuus on jättänyt. Tai ainakin jotkut haluavat tehdä toisin.

Niin ja kiitos, saas nähä millasia esseitä sitä pitäis taas taikoa parissa tunnissa...