Toggle sidebar

Mikä auttaa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja annihelena30
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
A

annihelena30

Vieras
Hei!
Avomieheni (ollaan oltu yhdessä vuoden päivät) ei ole kovin hyvä ilmaisemaan tunteitaan. Ihan seurustelun alussa hän yritti, mutta kun yhdessä riidassa tulin sanoneeksi, etten halua jatkaa hänen kanssaan, niin mies lukkiutui täysin. Olen pyytänyt tuota typeryyttä tuhannesti anteeksi.

Mies kiusoittelee minua, kutsuu (ei ilkeästi) kaikenlaisilla nimillä, jne., mutta ei pysty sanomaan, että rakastaa minua ja haluaa elää kanssani tai sanomaan kohteliaisuuksia. Kun olen kysynyt syytä, mies sanoo, että hänen pitää työstää asioita, ts. tuo minun monen kuukauden takainen uhkaukseni, mikä sai miehen ihan lukkoon. Meillä on todella mukavaa yhdessä muuten, mutta tulevasta ei puhuta eikä rakkaudentunnustuksia tai kohteliaisuuksia jaella.

Mies on eronnut kahdesti, hänen lapsuudenkodissaan on ollut alkoholismia ja hän on tosi varovainen typpi - ei ota riskejä ja tavoittelee täydellisyyttä. Rakastan häntä, mutta miten kummassa saan miehen luottamaan minuun, tai avautumaan uudestaan? Pitääkö tässä vain odotella, että toinen jotenkin saisi asiat työstettyä? Miestä ei ole koskaan kannustettu tai kehuttu kotona ja kohteliaisuuksien vastaanottaminen on hänelle vaikeaa - ja kaikesta päätellen niiden antaminenkin.
 
taas, kun on mies raukka elänyt tunneköyhässä ja puhumattomassa kodissa.
Hienosti analysoitu ja toimii tilanteessa kuin tilanteessa.
Voi tsiisus näitä kehujen kerjääjiä!!!

Eikö teot ole useimmiten ne kaikkein luotettavimmat mittarit?
Naisilla on taipumus analysoida ja vaatia suhteet pilalle. Vaatia lemmentunnustuksia, vaikka miten valheellisia ja painostuksen alla annettujakin, kunhan jotain lätistään.

Anna miehesi olla ja elää rauhassa, jos muuten menee mukavasti. Tokihan sitä on kiva kuulla kaikenlaista kehua, mutta se ei ole mikään onnen ja tyytyväisyyden mittari. Tai jos on, niin aika ohuista aineksista on suhde ja itsetuntosi tehty.
 
Minulla on miehenäni juuri tuollainen mies, joka ei puhu tunteistaan, mutta tekee sitäkin enemmän: Huolehtii yhteisstä asioitamme, minunkin hyvinvoinnistani ja turvallisuudestani. Tekee arkisia puuhia, ostaa esim. konserttiliput kummallekin, pitää luonnollisena, että olemme yhdessä lomalla ja kysyy mielipidettäni. Pitää osata lukea toisesta ne tunteet ja asiat. Rakkauden teot puhuvat enemmän kuin sanat. Ujolle ihmiselle puhuminen tunteista on ongelmallista, mutta nuo arjen tekemiset kertovat todellisista tunteista.

Just niin, että ei pidä analysoida liikaa eikä varsinkaan vaatia ja odottaa julkitunnustuksia ihmiseltä, joka vierastaa sellaista. Loukattu itsetunto on arka, sitä ei saa tölviä.

Tee sinä itse siten kuin haluat; sanot "kulta/rakas", kosketat hellästi arjenkin keskellä, annat huolenpitoa, kysyt mielipidettä. Isoista asioista voi ja pitääkin puhua, vaikkapa istumalla alas ja keskustelemalla siitä, mitä pitää tärkeänä, mitä arvostaa ja mitkä ovat oman elämän peruskivet ja arvot. Rauhallisesti ja myös toisen mielipidettä kuunnellen sekä arvostaen.

Jos on kahteen kertaan joutunut käymään eron läpi, on luonnollista, että on tullut araksi ja varovaiseksi ihmissuhteissaan. Sen asian kanssa joudut tulemaan toimeen ja rakentamaan itse luotettavuutesi mieheen päin, mikäli hän on sinulle tärkeä ja arvokas. Se ihminen, jonka kanssa haluat elää. Jos niin on, sinun tulee kertoa se hänelle ensiksi. Mies kertoo itse sitten, kun uskaltaa luottaa sinuun niin paljon, että ei pelkää torjutuksi tulemista.
 
Meilläkin mies pihtaa noita sanallisia rakkauden tunnustuksia. Nuorempana se haittasi, kun muiden miehet kuulemma kertoivat, kuinka paljon naisiaan rakastavat. Mutta ei meillä. Meillä mies otti kainaloonsa ja piti hyvänä.

Jossakin vaiheessa tajusin, että joka päivähän mies tuon rakkautensa minulle osoittaa, omalla tavallaan.

Nyt kolmenkymmenen vuoden jälkeen, kun nuo naiset, jotka noilla saamillaan sanallisilla rakkauden tunnustuksilla kehuivat, ovat eronneet ja hakevat sitä "rakastaan", niin meillä mies vieläkin ottaa kainaloonsa ja osoittaa, että minä olen se hänen rakas.
 
No ei se aina ole niin että mies teoissaan osoittaa rakastavansa, miksi naisten pitää tyytyä aina vähempään? Miksei mies voi joskus kehua tai jopa sanoa ne maagiset sanat, mitä hemmetin ihmeellistä siinä on? Eikö nainen mukamas joka päivä teoillaan näytä rakastavansa miestään..? Pesee miehen pyykkiä, silittää kenties, tekee lempiruokaa jne. Onko liikaa vaadittu että mies edes joskus sanoo arvostavansa naistaan ja kehumalla tätä saa naisen onnelliseksi, tosiaan, onko paljon edes pyydetty? Miksi mennä uuteen suhteeseen jos edelliset epäonnistumiset ovat luurankoina kulkien varjona? Eikö niistä suhteistakaan ole opittu mitään, että ei ehkä kannata pitää ketään itsestäänselvänä ja kuvitella että "kyllä se tietää että rakastan kun sanoin sen silloin 10 vuotta sitten". Älytöntä!

Minä jaksan kehua miestäni, mutta kuinkas ollakaan, mies ei sano juuta eikä jaata. Ei kehuja, ei silloinkaan kun muut miehet huomioivat. Ei kukkia, ei lahjoja. Kiitoksenko saan kun mies kääntää selän sängyssä kun kosketan häntä hellästi. En vaan jaksa joka päivä kertoa että "kultaseni, voisitko ottaa syliin ja sanoa että rakastat". Ei, minun pitäisi tajuta se kun mies leikkaa nurmikon tai ajaa parran..? Että tosiaan. Ei nuo miehet sentään noin tyhmiä ole, ne ovat vaan välinpitämättömiä ja uhmakkaita pikkupoikia jotka saavat syyttää naista vaikka 10 vuotta jostain lipsahduksesta jonka nainen on vihaisena (ja ehkä loukkaantuneena kun ei ole saanut ansaittua huomiota) päästänyt suustaan. Ei sitä loputtomiin jaksa kertoa miehelle että ei itseasiassa ole vihainen siitä ettei ole auttanut taloudenhoidossa vaan siitä ettei ole saanut huomiota ja rakkautta.
 
Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa. Olen muutamien ystävieni kanssa pohtinut, miten vähällä miehet voisivat pitää naisensa tyytyväisenä ja varmasti vähentää "nalkuttamista" ja "mököttämistä". Se merkitsee niin paljon, että vaikka juuri ennen nukkumaan menoa tai herätessä otetaan edes minuutiksi syliin ja pidetään hyvänä. Että joskus kehutaan ja annetaan tuntea itsensä ihanaksi naiseksi. Että kuunnellaan ja ollaan kiinnostuneita. Ja että säännöllisesti sanotaan että välitetään ja rakastetaan. Minun ainakin pitää saada ns. perusvarmuus, että olen rakastettu ja tärkeä, myös sanallisesti. Kun on varmuus, ei tarvitse kitistä turhasta ja voi luottaa toiseen. Ja todellakaan ei tarvitse joka viikko kantaa kotiin ruusuja ja shampanjaa ja lausua rakkausrunoja, pelkkä arkinen huomioiminen riittäisi!
 
Avomieheni on totaalisen kyvytön puhumaan lämpimistä tunteistaan. Epäilen vahvasti, että syynä on se, että hänen lapsuudenkodissaan ei ole näytetty rakastavia tunteita, vaan ainoastaan vihaa, kiukkua yms. negatiivista on ollut lupa näyttää (varsinkin vanhemmat kännissä ovat tapelleet rajustikin). Olen saanut eräältä ulkopuoliselta kuulla, että mieheni ensirakkaus oli petollinen, jossa mies poltti siipensä pahasti.

Minäkin aluksi sanoin miehelle, miten tärkeää minulle olisi se, että hän kertoisi, miten paljon hän minusta välittää. Mies sanoi, että siihen hän ei pysty, mutta hän teoillaan osoittaa, miten paljon hän minusta välittää.

Aluksi mies oli passiivinen, mutta patistin häntä heti alussa kotitöihin mukaan. Nykyään hän tekee mielellään esim. ruokaa. Kerroin myös heti alusta asti, millaisesta seksistä pidän, joten alun kangertelun jälkeen seksielämä on kehittynyt koko ajan parempaan suuntaan ja itsekkään seksin tilalle hän on opetellut minun huomioimistani. Mies ei ollut tottunut ostamaan lahjoja eikä halailemaan tai muutoin hellittelemään, mutta olen niistäkin sanonut, että ne ovat minulle tärkeitä. Nykyään mies saattaa omin päinkin ostaa jotain kivaa ja jollen halaa ja suukottele häntä, hän tulee luokseni halittavaksi.

Ehkä nuorempana olisin vaatinut ja kiristänyt miestä tunnustamaan rakkautensa. Näen hänen katseestaan, että hän rakastaa minua, vaikkei hän sitä uskalla sanoakaan. Minulle riittää tämä nykyinen tilanne. Mieluummin otan vastaan hellyyttä kuin pelkkiä sanoja. Meillä yhdessäoloa on takana kolmisen vuotta.
 
Kiitos vastauksista!

Olen miettinyt ja analysoinut asioita tosi paljon, pitäisi varmaan jättää vähemmälle.
Meillä mies sanoi aluksi rakastavansa minua. Tämä tapahtui kuitenkin niin, että hän halusi miellyttää minua. Miehen mielestä voi sanoa että rakastaa vasta pitkän ajan kuluttua, kun on ihan varma. Minusta taas rakastamista pitäisi ilmaista sanallisesti päivittäin ja sen voi sanoa heti kun siltä tuntuu - rakastuneenakin. Nyt tuo rakastamisen sanominen on jäänyt pois mieheltä kokonaan. Hellä hän kyllä on, sen olen tulkinnut rakkaudeksi.

Miehen mielestä meillä on hyvät edellytykset olla onnellisia ja hän sanoo että kertoisi heti jos haluaisi meidän eroavan tjms. Tilanne on minulle vaikea, ja siksi sitä täällä pohdin, koska en ole tottunut tällaiseen. Jos joskus suutun, hän ottaa sen valtavan suurena kritiikkinä (haavoittunut itsetunto?) eikä ymmärrä, että minun mielestäni joskus niin vain käy ja sitten sovitaan ja pyydetään anteeksi ja jatketaan eteenpäin. Hän siis ei kestä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä kovin hyvin ja vetäytyy.

Mies sanoi viimeksi keskustellessamme, että hän kyllä uskoo meihin, mutta silti on jotenkin vaikea "uskoa"/ uskaltaa. Väittäisin tässä myös, että lapsuudenkodin negatiivisuudella on jotain tekemistä asioiden kanssa.
 
Haluaisin vielä kysyä "hiljaisten miesten" kanssa eläviltä seuraavaa. Minä esim. lähetän silloin tällöin meilin tai tekstarin miehelle kesken päivää kertoen, että rakastan häntä. En koskaan saa vastausta, en edes "oli kiva kuulla" tjms. En todellakaan häiritse, vaan teen se sattumanvaraisesti silloin tällöin. Minulle tulee siitä todella paha mieli. Mitä ajattelette tästä?
 
Olen nainen. En ole kasvanut tunneköyhässä kodissa, mutta kylläkin sellaisessa, jossa ei paljon sanallisesti hellitellä. Eikä halata kuin puolisoa ja pikkulapsia. Kiusaannun kovin runsassanaista hellyyyden osoituksista. Mieheni taas on halailevasta suvusta. Kotona ollaan samoilla linjoilla, mutta kylillä ei. On joskus kiusallista, kun mieheni halaa kaikki ja minunkin pitäisi, jotten vaikuttaisi ihan oudolta...

Pointtini on siinä, että väärinkäsityksiä tulee helposti, jos kynnys hellittelysanojen käyttöön on eri tasolla. Minulla on pari ystävätärtä, joille omien aviomiehien lisäksi kaikki muutkin ovat kultia, muruja jne.

"Nyt kolmenkymmenen vuoden jälkeen, kun nuo naiset, jotka noilla saamillaan sanallisilla rakkauden tunnustuksilla kehuivat, ovat eronneet ja hakevat sitä "rakastaan", niin meillä mies vieläkin ottaa kainaloonsa ja osoittaa, että minä olen se hänen rakas."

Ei sanat ole kaikki, kuten edellä lainaamani kirjoittaja toteaa.
 
Kiitos! Olen itse ollut kahdessa pidemmässä parisuhteessa, missä nimenomaan näytettiin ja sanottiin monella tapaa että rakastetaan. Siksi on ehkä aika vaikeaa sopeutua tähän ja uskoa kun mies sanoo, että haluaisi kovasti muttei pysty. Minulla on varmaan jokin hassu sanomisiin liittyvä "kiintiö" vielä mukana edellisistä suhteista. Olen tulkinnut (ja teen niin yhä) miehen vähäiset kohteliaisuudet jne. siten, että hän ei rakasta minua. Mutta kyllähän hän varmasti omalla tavallaan rakastaa, kun kuitenkin pystyy ilmaisemaan että olen hänelle tärkeä ja että hän haluaa olla kanssani.
 
opit kyllä lukemaan noita muita rakkauden viestejä. Sanotaan, että se, mitä suu sanoo, ei läheskään aina ole totta. Mutta se, mitä kehon kieli ja teot sanovat, niihin voi luottaa.

Miehesi on tosissaan, kun sanoo, että hänen on vaikea sanoa "niitä sanoja". Ei se tarkoita sitä, että hän ei rakasta. Ne sanat ovat hänelle niin vakava paikka, että vedet tulevat silmiin niitä lausuessa. Ja sellaistahan me suomalaiset emme halua näyttää.

Jos olisin jäänyt odottamaan mieheltäni tuota julkista rakkaudentunnustusta "minä rakastan sinua", odottaisin vieläkin. Yhdessä on eletty rakastaen jo 17 vuotta! Hänellekin niiden sanojen lausuminen on ylipääsemätön kynnys, mutta olen oppinut sen, mitä edellä olen sinulle yrittänyt kertoa. Sanoja tärkeämpiä ovat teot.
 
Palaan vielä asiaan, koska tarvitsisin vielä näkemyksenne yhdestä asiasta. Mies oli ihan alussa kovin avoin, mutta minä säikäytin hänet sitten kertaheitolla suuttumalla ja sanomalla asioita mitä en tarkoittanut. Tavallaan huoleni liittyy eniten tähän. Siis että onnistuukohan hänen koskaan enää olla minun kanssani niin avoin kuin alussa. Ymmärrän, että aiemmilla traumoilla on asiaan osuutta, minun sanomiseni olivat vain piste i:n päällä, mutta ne saivat hänet vetäytymään ja koen itseni kovin syylliseksi. Mitä ajattelette tästä?

Olen ajatellut sanoa miehelleni, että rakastan häntä ja osoittaa sen kaiken tavoin muutoinkin. Ja annan hänelle tilaa olla sellainen kuin hän on.
 
Saattoi siinä niinkin käydä, mutta siitä sinun ei pidä enää kantaa syyllisyyttä, olethan pyytänyt anteeksi.

Mies toimii niinkuin hänelle on luontevaa, anna todellakin hänelle tilaa siihen. Ole sinä oma itsesi ja näytä sekä sanoin että teoin omat tunteesi. Kivalta se miehestä tuntuu! Niin meillä tehdään ja kyllä mieheni ilme kertoo minulle ihan riittävän selvästi kaikki sanat, jotka ovat hänen sisällään.

Hyvässä suhteessa molemmat saavat olla omana itsenään. Silloin se on luontevaa ja kivaa. Luottamus kasvaa ajan kanssa, kun opitaan sopimaan riidatkin ja huomataan, että suhde kantaa riitojen yli. Väkisellä ei kannata tunnustuksia tinkiä. Kehitä omaa kykyäsi lukea kehonkieltä, siitä on paljon enemmän hyötyä.

Sinä sanoit, että aiemmat pitkähköt suhteesi olivat sanoja ja tunnustuksia - miksi ne eivät sitten kantaneetkaan? Mietipä sitä!!
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa