Mikä avuksi

["ahdistaa"]

Äitini kuoli syksyn alussa yllättäen. Meillä on kaksi pientä lasta joten en kerkeä kauheasti ajatella mitään kun koko ajan on tekemistä. Nyt vähän väliä mulle on alkanut tulemaan ihan hirveä olo, oon yrittänyt aikaisemmin työntää pois mielestäni sen ettei äitiä enää ole. Itkettää kamalasti mutta en jotenkin pysty itkeä, läheisiä kyllä on mutta kenenkään nähden en pysty jostain syystä nykyään itkemään. Mieheni on ainut jonka lähellä on "hyvä" itkeä mutta hänellä ei ole mulle aikaa. Ja yksin en myöskään usein itke.

Monesti tuntuu kauhealta myös katsoa jotain lastenohjelmia, jotka ovat tuttuja lapsuudestani (ja lapseni katselevat juuri niitä joita itsekin olen katsonut), tulee niin paljon muistoja mieleen ja jotenkin kamala olo enkä meinaa pystyä olla kuulemassa/näkemässä niitä ohjelmia. Välillä tuntuu etten muutenkaan jaksa kaikkea, olen hermostunut ja kiukkuinen varsinkin miehelleni koko ajan ja lapsillekin tulee ehkä turhan usein hermostuttua (siis tiuskittua, en tosiaankaan ole käynyt/aio käydä heihin käsiksi).

Millä vois helpottaa oloa?

 

["ahdistaa"]

Ai niin jos joku ehdottaa että puhuinen auttaa niin olen käynyt puhumassa ihan ammattilaisenkin kanssa ja ystävien kanssa puhun aika paljon mutta se puhuminen on sellaista mun kohdalla aina että en jotenkin "ajattele sitä mitä puhun... En keskity siihen ja tuntuu kuin kertoisin jonkun muun elämästä, ei se puhuminen liikuta mua..

 

[fifiia]

Lähtisin kyllä uudelleen hakemaan ammattiapua ja kertoisin sen että ahdistaa eikä surussa pääse eteenpäin. Usein puhuminen tai oikeatapa käsitellä asiaa on vain opeteltava, läheskään aina se ei tule itsestään.

 

["hei"]

läheisensä menettänyt sururyhmä voisi olla sulle hyvä, vertaistukea...osanottoni menetykseen.

 

[surutyö]

Itsellä sama kohtalo,tosin että isäni kuoli. Odotin silloin esikoistani ja työnsin suruni taakse jotta raskaus etenisi hyvin eikä tulisi mitään komplikaatioita yms.
Nyt vuoden päästä kuolemasta,iski suru kuin lekalla päähän. Mielettömällä voimalla. Kaikki asiat muistuttaa isästä. Ihan kaikki. Pyhäpäivät ovat pahimpia kun niitä vietettiin isäni kanssa. Joku musiikki muistuttaa hänestä ja silloin itken kuin Niagaran putois .
Olen myös miehelleni jatkuvasti kiukkuinen. Hän ei ymmärrä suruani. Varsinkaan kun se iski näin jälkikäteen.
Itseäni on auttanut ainakin että annna kyyneleiden tulla,annan itseni vapaati ajatella isääni ja keskustelen surusta ihmisten kanssa.

Voimia sinulle!

 

["ahdistaa"]

Kiitos vastauksistanne.. Käyn edelleenkin juttelemassa sen ammattihenkilön kanssa mutta ajattelin kysyä jos jollain on omia kokemuksia mikä auttaisi.. En tiedä johtuuko tästä vai jostain muusta mutta mulle on tullut myös muuta "ongelmaa" kuten pelkoa/ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa ja stressi/ahdistava tunne vähän väliä ilman että tiedä mistä syystä johtuu.