Jumala on ainoa johon voin luottaa, joka kuuntelee, lohduttaa, rakastaa. Eikä IKINÄ petä millään tasolla. Kuulee rukoukset hädän hetkellä ja auttaa vaikka mikä olisi. Joskus tuntuu että Hän on elämäni ainoa mies.
Siinä vaiheessa usko varmasti on vahva, jos esim. lapsen pitkäaikaista sairautta ja kärsimystä seuraa kuolema, ja senkin jälkeen jatkuvasti rukoillut vanhempi edelleen ajattelee näin. Tai oman runtelevan, lamauttavan taudin taistelun lomassa rukoilee apua, mutta päätyy silti täysin halvaantuneena makaamaan petiin kun aivot edelleen toimivat. Voiko sellaisessa tilanteessa oikeasti ajatella näin? Ääriesimerkkejä tiedän, mutta korostat niin ihanan provosoivasti tuota 'ikinä', että oli pakko "ääneen" miettiä