se helpottaa kun saa valittaa. Jaksaa paremmin.
Hah, taas tuli todistettua, että isät (iskukki: isukki?) ne vasta viisaita onkin. Minusta on myös ihan selvä, että on normaalia, että väsyneellä äidillä on tarvetta purkautua ja valittaa aina silloin tällöin. Ihan OIKEASTI olo on parempi, kun saa sanoa, että on ihan helkutillisen rankkaa olla koko ajan sidottu lapseen.
Siinä ei ole mitään ihmeellistä eikä se tee kenestäkään huonoa äitiä. Päinvastoin, kuten iskukki-isukki kirjoitti, sitten jaksaa taas paremmin.
Että siinä mielessä noita valituksia ei sanota tosissaan, että jos valita pitäis, niin noikin äidit pitäisivät muksut itsellään ja kävisivät koko prosessin uudelleen läpi, mutta ihmisluonteeseen kuuluu valitus.
Objektiivisesti katsoen esim. meidän esikoisen vauva-aika oli ihan tajuttoman raskas, kun olin vailla tukiverkkoa todella huonosti nukkuvan (minimi 5 herätystä yössä, pahimmillaan 20...) vauvan kanssa ja mies reissutyössä, eli kaksi 4-5 päivää kerrallaan yötä päivää. Aloin kärsiä unettomuudesta, hoipuin hädin tuskin pystyssä ja mitä vielä. Mutta vaikka oli rankkaa, niin minusta nimenomaan vauva-aika oli ihanaa, koska nautin imetyksestä ja kantoliinassa kantamisesta. Sen sijaan aika 1,5-2,5 vuotta on tuntunut itsestä vaikeimmalta, vaikka lapsi jo nukkui paremmin. Mutta kun tuon ikäinen ei toisaalta enää ole vauva ja toisaalta ei ole leikki-ikäinenkään.
Sitten 2,5 vuoden tienoilla helpotti, kun lapsi alkoi kuunnella ääneenlukemista ja alkoi leikkiä ihan oikeastikin ja lyhyitä aikoja yksinkin. Mutta tuo taaperovuosi oli kyllä tooosi vaikea ja varmasti olen useampaan kertaan valittanut jollekin, että kuinka vaikeaa elämä on vaikkei oikeasti mitenkään katastrofaalista ollutkaan.