Miks mun elämä hajoaa palasiks...masennuslääkkeistä ei mitään apua...

[no help]

en ymmärrä, olen syönyt kahta eri masennuslääkettä vajaan vuoden aikana eikä kumpikaan näytä tehoavan. Suurin ongelma on päivittäin jaksaminen taaperon kanssa. Täyttä tuskaa yrittää jaksaa jankata asioita rauhallisesti ja hermo menee vähemmästäkin. Huudan ja tekis mieli heittää seinään, joskus olen jättänyt/lukinnut huoneen ovensa taakse ja itkenyt kurkku suorana toisena puolella ovea pahaa oloa ja sitä, miksi mun pitää olla lapselleni tällainen. Aggressiivisuus kasvanut ja sitä vaikea hillitä, samoin pitkäjänteisyys olematon, hermot kireällä vähän koko ajan.

Töissä on hyvä olla, siellä koen, että osaan ja onnistun eikä kukaan niskoittele vastaan.

Taustalla on lapsen "iso-oireinen" sairaus vastasyntyneisyyskaudella, joka verotti jaksamista. Hereillä oli mies tai minä lähes ympäri vuorokauden. Unet oli aivan minimissä ja epätoivo lähellä, kun yritettiin hakea apua lapsen oireisiin/sairauteen eikä sitä saatu. Jatkuva katkeruus siitä, miksi kävi näin. En pysty myöskään iloitsemaan lähipiiriin syntyneiden kavereiden, sukulaisten vauvoista vaan toivon, että raskaudet menisivät kesken tai heillekin syntyisi vauva, jonka kanssa on "vaikeaa". Taakka tuntuu kurjalta kantaa, sillä sisimmässäsi olen kuitenkin onnellinen heidän puolestaan.

Joskus vaan tuntuu siltä, että tekis mieli lähteä täältä ja jätää mies lapsen kanssa. Mihin mua tarvitaan? Mä en äitinä osaa tehdä mitään oikein vaikka kuinka yritän; olla ja leikkiä lapsen kanssa, olla läsnä ja kertoa, että rakastan kaikesta huolimatta. Mä en saa tätä lasta kuriin vaikka kaikkien muiden läheisten kanssa on "tottelevainen".

Mä en vaan tiedä enää mitä sanoa siellä psykiatrilla, että miten ne voi mua enää auttaa? Laittaako ne jonnekin suljetulle, jos sanon, että ei auta mikään. Eilenkin teki mieli vaan antaa lapsen juosta ulos ovesta ja lähteä itse autolla ja ajaa päin kalliota.

Auttakaa mua!! Auttakaa, joku..... Tää on tuskaa, kun tiedän, että olen "muuttunut" tällaiseksi parin vuoden aikana, hirveä ihminen olen.

 

[moi]

En osaa auttaa en neuvoa, mutta kovasti voimia ja jaksamista sulle.

 

[Mä]

En ole lääkäri, mutta jospa kyseessä ei ole masennus, vaan uupumus. Auttaako siihen masennuslääkkeet?
Tuskin ne sua suljetulle vie, jos et julkisesti käyttäydy aggressiivisesti ja puhu siitä. Apua sa ilman muuta tarviit. Olisiko neuvolasta mitään apua?? Onko sulla millaiset sukulaiset/ystävät, jotka hoitais lasta, jolloin saisit itselles aikaa.

 

[ninnu]

Tarvitset apua tuohon kiukunhallintaan ja sen sanot psykiatrilla, että tarvit tukea lapsen kanssa olemiseen ja että se kiukku tulee hänen kanssaan ja kohdistuu häneen. Perhetyöntekijä?

Et ole hirveä ihminen, olet vain maassa. Voimia voimia voimia!!!!

 

[jadal]

Sun varmaan on vaan kokeiltava taas eri lääkettä.
Tiedän muutamia, jotka ovat joutuneet kokeilemaan suurinpiirtein kaikki lääkkeet, ennen kuin sopiva on löytynyt.

Olisko sun mahdollista saada esim. perhetyöntekijää kotiin?

 

[vieras]

Voimia sinulle! Mikä lääke sinulla on?
Onko sinulla oikeasti diagn. masennus, ettei vaan normaali uupuminen?

 

[ap]

vakava-asteinen masennus on diagnoosi, jossa ilmeisesti myös synnytyksen jälkeinen masennus alkujaan (vauva-ajasta en pystynyt nauttaimaan) taustalla.

En koe itseäni uupuneeksi, ainoastaan välillä kovin yksinäiseksi, kun ei ole työnulkopuolisia ystäviä ainuttakaan. Ei siis paikkaa edes mihin mennä tai jotain tavata lapsen kanssa. Neljän seinän sisällä ja ulkona ollaan toki paljon, mutta kotoa kulkuyhteydet "ulkomaailmaan" heikot. LIsäksi oma olotilani ja huono itsetuntoni eivät kestä menoa perhekahvilaan kuulemaan muiden täydellisistä lapsista. Vaikka tiedän ettei niin ole. Pelkään, että joku huomaa jotain outoa lapsessani, jotain, mistä tietää, että en ole hyvä äiti hänelle. Tiedän toki, että huono olen. Miettinyt olen myös psykiatristen testien tekemistä lapsellekin jollain tavalla perhekeskuksen kautta, jotta tietäisin olenko jo aiheuttanut käytökselläni jotain ongelmia hänelle. Pelottaa...

Perhentyöntekijää ei perheemme kuulemma tarvitse vaikka miehenikin tietää tilani ja olemme kertoneet siitä, kuinka tuo alkuaika koetteli parisuhdetta ja edelleen siis koettelee minua ja toki tätä kautta miestäni. Ainoa vaihtoehto on tukiperhe, mutta askarruttaa ottaa tähän vielä perhepäivähoitajan lisäksi uutta ihmistä/perhettä kuvioihin mukaan.

Yksi ongelma toki meidän perheen välinen, että vaikka mies on väsynyt, hän saa oman harrastuksensa kautta aikaa, ja pitää siitä kyllä huolen, itselleni ei niin aikaa jääkään...

 

[täällä vielä mökkihöperömpi]

Sanot, että ei ole paikkaa minne mennä. Oletko ajatellut, miten paljon semmoinen lisää ahdistustasi? Meinaan, olen itse kokenut vuosia samaa tunnetta, lisäksi työyhteisökin puuttuu, ja nyt olen raskaana... On muutama tuttava, mutta ei sellaisia, jotka uskaltaisin laskea ystäviksi. Jos on jotain muuta ahdistuksen aihetta, tunne varmasti ainakin kymmenkertaistuu justiinsa kun totean, että en tiedä kenelle soittaisin, saati sitten jos tulee olo, että nyt pitää päästä johonkin muualle! Miten huojentavaa olisi, jos silloin voisi mennä luotetun ystävän luo?! Voi silti olla, että jostain tuttavasta sellaisessa tilanteessa voisi olla apuakin, mutta jotenkin siinä tilassa ei tule edes ketään mieleen... Arrgh. Kun luen tilanteestasi, vilunväreet menevät pitkin selkää. En edes ole sosiaalisesti arka tai pidättyväinen (ainakaan alunperin), ehkä vain hiukan luottamusvajeinen. Nyt jo mietin, kenen puoleen käännyn jos lapsella on koliikki. Mitä ihmettä sitten teen jos on vielä jotain vakavaakin sairautta?!? Olen myötätunnosta kaksinkerroin, tai siis olisin jos mahtuisin

 

[ap]

Sanot, että ei ole paikkaa minne mennä. Oletko ajatellut, miten paljon semmoinen lisää ahdistustasi? Meinaan, olen itse kokenut vuosia samaa tunnetta, lisäksi työyhteisökin puuttuu, ja nyt olen raskaana... On muutama tuttava, mutta ei sellaisia, jotka uskaltaisin laskea ystäviksi. Jos on jotain muuta ahdistuksen aihetta, tunne varmasti ainakin kymmenkertaistuu justiinsa kun totean, että en tiedä kenelle soittaisin, saati sitten jos tulee olo, että nyt pitää päästä johonkin muualle! Miten huojentavaa olisi, jos silloin voisi mennä luotetun ystävän luo?! Voi silti olla, että jostain tuttavasta sellaisessa tilanteessa voisi olla apuakin, mutta jotenkin siinä tilassa ei tule edes ketään mieleen... Arrgh. Kun luen tilanteestasi, vilunväreet menevät pitkin selkää. En edes ole sosiaalisesti arka tai pidättyväinen (ainakaan alunperin), ehkä vain hiukan luottamusvajeinen. Nyt jo mietin, kenen puoleen käännyn jos lapsella on koliikki. Mitä ihmettä sitten teen jos on vielä jotain vakavaakin sairautta?!? Olen myötätunnosta kaksinkerroin, tai siis olisin jos mahtuisin

Hei ja kiitos vastauksesta.

En ole itsekään mitenkään sosiaalisesti rajoittunut, pikemminkin suurin osa ihmisistä sanoo iloiseiseksi ja myönteiseksi ja sosiaaliseksi. Tämä tietysti rajoittunut tämän "sairauden" myötä. En sano, että oli koliikki meidän lapsella, mutta vähän samaan sarjaan kuuluva, pahempi sairaus.

Raskasta on tosiaan ollut ja syystäkin olen osittian kateellinen näille "ystäviilleni", koska eivät koskana tulleet auttamaan, koskaan kysyneetkään kuinka voin/voidaan ja kun joskus yritin kertoa, kuinka haasteellista on, niin ei jaksettu kuunnella. Kyllä sitä nyt sitten soitellaan kun alkaa omia lapsia pukkaamaan ja tekis mieli kysyä vaikka. Tuntuu kovin yksipuoliselta yhteydenpidolta ja siltä, että musta revitään kyllä kaikki irti.

Toivon sinulle kaikkea hyvää, onnellista odotusta ja tervettä lasta. Jos kuitenkin arpa puuttuu jotenkin peliin, niin V A A D I ajoissa apua. Me vaadimme, mutta emme V A A T I N E E T, neuvolassa höpön höpö mitään perheitä auteta.

 

[mökkihöperö edelleen]

Vai myönteisenä pitävät sinua(kin)? Itsekin olen pirun iloista ihmistä kun muiden pariin pääsen, mutta eihän se koko totuus ole. Olen vain alkanut ihmetellä, että missä määrin se ilo on niin taitavaa naamiointia, että itsekin uskon asiaan, ilo meinaan tuntuu ihan aidolta? Sillä enhän minä mikään positiivinen ihminen kuitenkaan ole, välillä ihmettelen omaa negatiivisuuttani, kun omakuvani on kuitenkin jotenkin perusmyönteinen. Mutta viime vuosina olen alkanut kysellä, onko minun omakuvani missään tekemisissä todellisuuden kanssa. Olen alkanut tutkia muistojani jotenkin sivullisin silmin, ja kysellä minkälaisia nuo ihmiset tuossa tilanteessa oikeasti ehkä olivat.

Jotenkin tutulta vaikuttaa tuo, että suhde ns ystäviin on nimenomaan tällainen. Joku näistä tuttavistani ehkä peräti pitää itseään ystävänäni, mutta jotenkin koen, että suhteen luonne ei anna minulle tilaa antaa suoraa palautetta, niinkuin mielestäni ystävien täytyy voida keskenään toimia. Masennustaipumusta on itsellänikin - niinhän ne sanovat, että jos ihminen ei voi suunnata kiukkuaan sinne mihin se kuuluu, se kääntyy sisäänpäin ja iskee masennuksena...

Pitkään kuvittelin nämä ihmiset ystävikseni, se oli silloin kun en vielä ymmärtänyt, miten vähän tilaa minulla tosiasiassa oli. Välillä sitten mietin, missä vika eniten makaa. Useat näistä ystävistä ovat omasta mielestäänkin vajavaisia ihmisiä ja ongelmiakin piisaa kuin myös persoonallisuushäiriöitä, itse olen sentään pystynyt elämään ilman isompia riippuvuuksia ja taidan kaikesta huolimatta olla suhteellisen normaali psyykeltäni. Niin sitten ihmettelen, onko suurin pöljyyteni siinä, että olen kuitenkin sitonut energiaani ystävyyssuhteisiin, jonka toinen osapuoli ei mitenkään voi antaa puolestaan takaisin edes kohtuullista osaa siitä mitä tarvitsen, olivat toiveeni sitten normaaleja tai liiallisia.

Niin sitten mietin, että miksi en tunne semmoisia normaaleja ihmisiä, jotka kykenisivät antamaan jotain takaisinkin? Väistävätkö ne puolestaan minua vai olenko vain jonkunsortin valikoiva magneetti, ja miksi? Mietin sitäkin, tunnistanko edes normaalia ihmistä, täytyyhän niitä sentään olla valtaosa?!?

Ja sitten välillä mietin, että sama se miten hönttejä ihmisiä satun tuntemaan, niin eiväthän tässä tilanteessa selviytyisi ystävyyden vaatimuksista normaalitkaan ihmiset, jos eivät saisi minulta palautetta, että älä nyt ole noin helkkarin itsekeskeinen kun mulla on tässä nyt just iso hätä?!? Että tavallaan, enhän mä anna näille ihmisille mitään mahdollisuutta selvitä kunnialla musta. Ja sitten taas toisaalta... ja toisaalta... voivoi.

Ja näetkös, et sä kauhean ikävä ihminen taida olla, mullekin kykenet toivomaan onnea ja neuvomaankin vielä, vaikka sulla täytyy oikeesti olla tosi rankkaa! Meinaan, oon ite kokenut keskenmenon 12. ja 13. viikon vaihteessa, ja ymmärrän tasan tarkkaan sen ahdistuksen mitä kokee siitä, että toisilla kehtaa olla lapsia! Monien kanssa en kyennyt olemaan tekemisissä ihan siitä syystä vaan. Enkä edes ole mitenkään kateellisuuteen taipuvainen, sikäli kun nyt siis itseäni oikeesti tunnen...

Täytyy myöntää, että nyt kun vähitellen alan uskoa ettei tällä kertaa keskenmenoa välttämättä tulekaan, alkaa olla energiaa miettiä, että mitä sitten jos mä en olekaan se toisenlainen äiti kuin olen vakuuttunut voivani olla. Siinä tilanteessa tulee oleen kova paikka - oma äiti oli aggressiivinen ja myötätuntovammainen. En millään voisi uskoa että mä en kykenisi olemaan toisenlainen, mutta toisaalta kyllä tunnistan itsessäni äitini joitain reaktiotapoja. Toistaiseksi olen haudannut pääni pensaaseen, että ei tässä pääse tilanne menemään koskaan niin huonoksi että joutuisin pärjäämään stressireaktioiden aallokossa miten kuten. Olen esimerkiksi paneutunut vuosikausia hevosten kouluttamiseen taiteeksi asti nimenomaan kyetäkseni reagoimaan muuten kuin ärsyyntymällä, siinä toivossa että joskus äidiksi päädyn. Se on kasvattanut myötätuntokapasiteettiani todella paljon, ja opettanut näkemään asioita sen ärsyttävän olion kannalta joka ei tee niinkuin pitäisi.

Mutta nyt, kun luen mitä kirjoitat, ymmärrän miten paljon voi tapahtua sellaista suunnittelematonta, mikä vie ihmisen yli sietokyvyn kaikkien rajojen, ja sitten ollaan noidankehässä. Mutta toisaalta, kun on opetellut ymmärtämään eläimiä ja nähnyt että niissä on kaikissa äksyytensä ja lempeytensä ja laiskuutensa ja innokkuutensa, niin on alkanut nähdä ihmisetkin jotenkin monipuolisemmin, niin että kaikissa on ne huonotkin puolensa, eikä se tee ihmisestä hirveää. Varmasti kaikille iskee joskus väkivaltaisia mielikuvia lapsensa suhteen, eikä siinä mitään kummallista ole. Se on sitten tilanteen hirveyttä, jos ihminen ei saa apua riittävän helposti, ettei tarvitse jäädä yksin synkkenevään tilanteeseen. Se se on, mikä on väärin!!!!!

Eikö ole selvä, että tässä tilanteessa joka kerta kun mietit miten hirveä ihminen sä olet, niin käännyt itse itseäsi vastaan? Miksi tekisit niin? Kyllähän sä muutenkin tiedät että asiat pitäis saada toiseen malliin, ilman että sun tarttee ryhtyä omaksi viholliseksesi yhtään? Eli rohkeasti vaan, mene VAATIMAAN!!! (Ja ilmoita puoliskolle, mikä on sun oma ilta, ja ala järjestää... joo, tiedän, tyhjä olo ja mitä mä silloin sitten teen... en tiedä mitä, mutta tiedän että ensin tarttee tehdä päätös, muuten sitä tilaa ei tule ikinä. Niin se vaan menee.)

Voi että kun mua harmittaa tää sun tilanne, kaikella tapaa. Maailma, herätys!

 

[äskeinen mökkhöppänä]

Niin sanoin tossa kilometritolpassa yllä, että ymmärrän tasan tarkkaan sen ahdistuksen mitä kokee siitä, että toisilla kehtaa olla lapsia. Tarkennan: lapsia, tai asiat muuten hyvin. Varmasti sun tilanteessa ykkösärsyke on se, että niillä pirulaisilla on lapsia JA asiat hyvin, edes kohtuuhyvin. Ja vaikka olis vähän huonostikin, niin varmaan ärsyttää jo se, etteivät ne tajua että voisi olla paljon huonommin.

Ihmiset aina luulee olevansa jotenkin poikkeuksellisia tunne-elämältään, mutta aika harvoin se taitaa olla totta. Joku muu samassa tilanteessa sun kanssa varmaan kokisi asiat yllättävän samoin! Saati jos oletetaan vielä jotenkin yhteneväiset elämäntarinat.