M
MymmyMyy
Vieras
Esimerkkejä tältä 3 vuoden ajalta (aika pienestä alkaen) ois lukemattomia mutta viime ajoilta äitinä mua on alkanut jo ärsyttää tää aikuisten (naisten, koulutettujen, lasten kanssa työskentelevien) asenteellisuus, esim:
Hain poikaa kerhosta, jossa heillä oli oma lelu-päivä. Pojan oma pikkuauto ei ollut kerhorepussa eikä hänellä kädessä ja oletin sen jääneen sinne leikkitilaan eikä poika itse osannut siinä sanoa, missä auto on. Hän yritti mennä ihan rauhallisesti ovesta hoitajan ohi leikkihuoneeseen hakemaan autoaan, kun tämä lähes tiuskaisi pojalleni, että "ethän sinä nyt enää sinne voi mennä!" Poika meni ihan hämilliseksi. Sanoin siihen, että poika menisi vain autoaan hakemaan. Täti tähän (edelleen kyllästyneen oloisena), että "no etkös sinä nyt muista, että se laitettiin sinne sun taskuus?" ja käänsi huomionsa pois lapsesta.
No sinällään tottakai harmiton juttu eikä kenenkään maailma tähän kaatunut mutta tämän(KIN) kerhotätin ASENTEESTA, äänensävystä ja "kommunikoinnista" lapseni kanssa paistoi läpi sellainen tietty "olet pieni pahansisuinen riiviö, syntipukki jne"-ajattelu. Siis isosti kärjistäen!!!
Lapselle ei annettu tilaisuutta kertoa itse, miksi olisi menossa sinne leikkitilaan (oletettiin automaattisesti, että on piruuttaan sinne ryntäämässä, vaikka on pukemisen ja poislähdön aika) eikä kerrottu auton taskussaolosta positiivisempaan tyyliin, esim "muistelepa, katsottiinkos me sille autolle jokin kiva paikka? Menikös se Matin taskuun jemmaan?" tms tms. Got the point? Kahteen pieneen tyttöön, joiden äidit ei siihen vielä olleet tulleet heitä hakemaan, hoitajat suhtautuivat ihan eri tavalla, kun he siinä "hortoilivat" jaloissa kuten poikani vähän aiemmin. Ystävälliseen ja leikilliseen sävyyn ehdotettiin, että "haluaisittekos tytöt vaikka istua tähän pikkupenkille äitiä oottamaan?"...
Esimerkki nro 2, avoimesta leikkikerhosta. Samassa huoneessa oli lisäksemme vauva lattialla äidin vieressä ja päiväkodin ohjaaja. Poikani käveli (ei riehunut, ei juossut) huoneen poikki katsoen samalla jotain (ikkunasta jotain tms) eikä seurannut jalkohinsa siinä kävellessään. Meinasi sitten törmätä siihen lattialla köllivään vauvaan (EI törmännyt, ei ollut itse asiassa lähelläkään törmätä), olin itsekin tilanteen tasalla ja sanoin, että varo vauvaa! Vauvan äiti sekä tämä ohjaaja olivat myös siinä tilanteen tasalla ja huudahtivat samat sanat. Poika meni ihan hämilleen ja tosi loukkaantuneen näköiseksi, juoksi syliini. Ohjaaja jatkoi moneen kertaan jankuttaen ja päivitellen, että "Ei saa kävellä vauvan päälle! Pitää varoa pienempiään!"jne äkäsen näkösenä vauvan äidin nyökytellessä kulmat kurtussa siinä vieressä.
Mulla meni siinä säikähdyksessä hetki tajuta, että poikahan ei vaan kattonut jalkoihinsa ja ei suinkaan tahallaan yrittänyt kenenkään vauvaa mennä potkiskelemaan. Puhelin pojalle (takuula kuuluvaan ääneen), että "etkö sä muistanut katsoa jalkoihisi" ja "ei onneksi sattunut mitään, ei ole hätää" yms mutta tälle ohjaajalle ja vauvan äidille ei näköjään mahtunut kaaliin lainkaan ajatus, että poika olisi saattanut toimia täysin vailla ilkeitä taka-ajatuksia, ainakaan he eivät yhtään näyttäneet tajuavan pointtia mistä pojalle puhelin? Automaattinen olettamus vaan oli taas, että tottakai se tahallaan sen yritti tehdä :/
Miksi tällasesta nyt avaudun..? Pelkään vaan, että pojasta tulee se hoitopaikan/koululuokan ikuinen syntipukki ja kiusankappaleeksi leimattu, useimmiten täysin syyttään. Jokainen varmaan muistaa omasta kouluajastaan sen fiksun mutta vilkkaan Villen, joka aina joutui jälkkäriin, vaikkei ollutkaan syypää sattuneeseen? Ja aikuinen ei koskaan antanut tilaisuutta kertoa sitä omaa näkökulmaa asiaan. Itte olin tällanen "Viivi" pienenä ja jossain ala-asteen 2 tai 3 luokalla aloin "varoa" aiheuttamasta häverikkiä, kotona ja koulussa. Muutuin suoraan sanottuna näkymättömäksi, varjoksi omasta persoonastani. Omat vanhempani eivät ehtineet mun ongelmiin paneutua ja koenkin kärsiväni tästä vielä aikuisenakin, oon tosi varautunut ja kuoressani koko ajan :/ En missään nimessä halua samaa tapahtuvan omalle lapselleni.
En osannut odottaa,että tällainen aikuisten asenne alkaa jo ihan pienen lapsen kohdalla :/ Miten tuollainen vilkas mutta selkeesti teräväpäinen poikalapsi pitäisi kasvattaa, ettei se vetäytyisi loukattuna kuoreensa ja menettäisi itseluottamustaan?
Tulipa pitkä avautuminen. Toivottavasti se pointti kuitenkin välittyy? Eli kaipaan käytännön kasvatusvinkkejä vanhemmilta, jotka ovat onnistuneet kasvattamaan tällaisesta pojasta reippaan ja itseensä (+muihin) terveesti luottavan ihmisen
Hain poikaa kerhosta, jossa heillä oli oma lelu-päivä. Pojan oma pikkuauto ei ollut kerhorepussa eikä hänellä kädessä ja oletin sen jääneen sinne leikkitilaan eikä poika itse osannut siinä sanoa, missä auto on. Hän yritti mennä ihan rauhallisesti ovesta hoitajan ohi leikkihuoneeseen hakemaan autoaan, kun tämä lähes tiuskaisi pojalleni, että "ethän sinä nyt enää sinne voi mennä!" Poika meni ihan hämilliseksi. Sanoin siihen, että poika menisi vain autoaan hakemaan. Täti tähän (edelleen kyllästyneen oloisena), että "no etkös sinä nyt muista, että se laitettiin sinne sun taskuus?" ja käänsi huomionsa pois lapsesta.
No sinällään tottakai harmiton juttu eikä kenenkään maailma tähän kaatunut mutta tämän(KIN) kerhotätin ASENTEESTA, äänensävystä ja "kommunikoinnista" lapseni kanssa paistoi läpi sellainen tietty "olet pieni pahansisuinen riiviö, syntipukki jne"-ajattelu. Siis isosti kärjistäen!!!
Lapselle ei annettu tilaisuutta kertoa itse, miksi olisi menossa sinne leikkitilaan (oletettiin automaattisesti, että on piruuttaan sinne ryntäämässä, vaikka on pukemisen ja poislähdön aika) eikä kerrottu auton taskussaolosta positiivisempaan tyyliin, esim "muistelepa, katsottiinkos me sille autolle jokin kiva paikka? Menikös se Matin taskuun jemmaan?" tms tms. Got the point? Kahteen pieneen tyttöön, joiden äidit ei siihen vielä olleet tulleet heitä hakemaan, hoitajat suhtautuivat ihan eri tavalla, kun he siinä "hortoilivat" jaloissa kuten poikani vähän aiemmin. Ystävälliseen ja leikilliseen sävyyn ehdotettiin, että "haluaisittekos tytöt vaikka istua tähän pikkupenkille äitiä oottamaan?"...
Esimerkki nro 2, avoimesta leikkikerhosta. Samassa huoneessa oli lisäksemme vauva lattialla äidin vieressä ja päiväkodin ohjaaja. Poikani käveli (ei riehunut, ei juossut) huoneen poikki katsoen samalla jotain (ikkunasta jotain tms) eikä seurannut jalkohinsa siinä kävellessään. Meinasi sitten törmätä siihen lattialla köllivään vauvaan (EI törmännyt, ei ollut itse asiassa lähelläkään törmätä), olin itsekin tilanteen tasalla ja sanoin, että varo vauvaa! Vauvan äiti sekä tämä ohjaaja olivat myös siinä tilanteen tasalla ja huudahtivat samat sanat. Poika meni ihan hämilleen ja tosi loukkaantuneen näköiseksi, juoksi syliini. Ohjaaja jatkoi moneen kertaan jankuttaen ja päivitellen, että "Ei saa kävellä vauvan päälle! Pitää varoa pienempiään!"jne äkäsen näkösenä vauvan äidin nyökytellessä kulmat kurtussa siinä vieressä.
Mulla meni siinä säikähdyksessä hetki tajuta, että poikahan ei vaan kattonut jalkoihinsa ja ei suinkaan tahallaan yrittänyt kenenkään vauvaa mennä potkiskelemaan. Puhelin pojalle (takuula kuuluvaan ääneen), että "etkö sä muistanut katsoa jalkoihisi" ja "ei onneksi sattunut mitään, ei ole hätää" yms mutta tälle ohjaajalle ja vauvan äidille ei näköjään mahtunut kaaliin lainkaan ajatus, että poika olisi saattanut toimia täysin vailla ilkeitä taka-ajatuksia, ainakaan he eivät yhtään näyttäneet tajuavan pointtia mistä pojalle puhelin? Automaattinen olettamus vaan oli taas, että tottakai se tahallaan sen yritti tehdä :/
Miksi tällasesta nyt avaudun..? Pelkään vaan, että pojasta tulee se hoitopaikan/koululuokan ikuinen syntipukki ja kiusankappaleeksi leimattu, useimmiten täysin syyttään. Jokainen varmaan muistaa omasta kouluajastaan sen fiksun mutta vilkkaan Villen, joka aina joutui jälkkäriin, vaikkei ollutkaan syypää sattuneeseen? Ja aikuinen ei koskaan antanut tilaisuutta kertoa sitä omaa näkökulmaa asiaan. Itte olin tällanen "Viivi" pienenä ja jossain ala-asteen 2 tai 3 luokalla aloin "varoa" aiheuttamasta häverikkiä, kotona ja koulussa. Muutuin suoraan sanottuna näkymättömäksi, varjoksi omasta persoonastani. Omat vanhempani eivät ehtineet mun ongelmiin paneutua ja koenkin kärsiväni tästä vielä aikuisenakin, oon tosi varautunut ja kuoressani koko ajan :/ En missään nimessä halua samaa tapahtuvan omalle lapselleni.
En osannut odottaa,että tällainen aikuisten asenne alkaa jo ihan pienen lapsen kohdalla :/ Miten tuollainen vilkas mutta selkeesti teräväpäinen poikalapsi pitäisi kasvattaa, ettei se vetäytyisi loukattuna kuoreensa ja menettäisi itseluottamustaan?
Tulipa pitkä avautuminen. Toivottavasti se pointti kuitenkin välittyy? Eli kaipaan käytännön kasvatusvinkkejä vanhemmilta, jotka ovat onnistuneet kasvattamaan tällaisesta pojasta reippaan ja itseensä (+muihin) terveesti luottavan ihmisen