Miksi en saa haluta harvoin?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Kiva tietää
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

Kiva tietää

Vieras
Joskus täällä näkee näitä kommentteja, että avioliitossa on oikeus saada seksiä niin usein kuin haluaa. Miten voi olla, että tämä pätee vain heihin, jotka haluavat sitä enemmän kuin se toinen osapuoli?

Miksi MINUN pitää aina haluta enemmän, miksi hänen ei tarvitse haluta vähemmän, vaan hän saa nostaa joka kerta mekkalan kun häntä huvittaisi ja minua ei? Miksi hänen halunsa on aina arvokkaampi kuin minun senhetkinen haluttomuuteni (huomio, kyse ei siis ole siitä että olisin ""patologisesti haluton"", yksinkertaisesti HALUAN VAIN HARVEMMIN. Mitä sekin kertoo, että tämän sanominen on niin vaikeaa?)?

Olkaa kilttejä älkääkä sanoko, että ""tee sen toisen mieliksi vain, kyllä siinä itsekin sitten lopulta innostuu"". Totta joskus, (ja voitte uskoa että teen sen toisen mieliksi, kun en jaksa puida asiaa monta kertaa viikossa!) mutta monesti tunnen itseni hölmöksi kun ""ostan"" itselleni rauhan pariksi päiväksi teeskentelemällä haluavaa. Ei sellainen tee kenenkään hyvinvoinnille hyvää. Tämä jatkuvan painostuksen alla eläminen on todella kuluttavaa.

On totta, että haluan keskimääräistä paljon harvemmin (ideaalitilanteessa ehkä parin kuukauden välein), mutta onko se minun syyni? Arvatkaa, haluaisinko haluta useammin?
 
Taisit osoittaa sanasi myös minulle? Minä en vuosien kuluessa jaksanut luottaa vaimon rakkauteen , kun seksi väheni... Sanat ovat tyhjiä. Minulla ainakin rakastelu on ainoa oikea tapa todistaa rakastavansa... pitkässä juoksussa.
 
Hyvä kirjoitus. Vähemmän haluava ei ole yhtään sen huonompi ihminen kuin usein haluava. Jokainen on yksilö.

Mä en myöskään ymmärrä miksi aina syyllinen on se joka ei halua. Kuten sanoit, aina täällä neuvotaan että ""anna toisen mieliksi"". Harvemmin enemmän haluavalle annetaan neuvoksi että ""jätä nyt hetkeksi se kumppani rauhaan ja koita ymmärtää että ihmisillä on erilaiset halut.""

Sitä paitsi jatkuva vonkaaminen, myös parisuhteessa, on säälittävää... Oma käsikin on keksitty. Jos on kumppaninsa omakseen ottanut niin luulisi hyväksyvän toisen erilaisuuden. Ketään ei voi pakottaa olemaan muuta kuin on.

Kompromissi tässäkin asiassa. Molemmat tulevat toisiaan vastaan. Toinen antaa joskus mieliksi ja toinen lopettaa iänikuisen painostamisen ja antaa toiselle tilaa hengittää. Näin meillä tilanne hoidettiin ja molemmat on olleet tyytyväisiä. Ja mikä kumminta, mulla on seksihalut lisääntyneet :)

 
En ainakaan tietoisesti, sillä olen uudehko tulokas palstalla enkä tunne vakikävijöitä.

Jos osui ja upposi, pitää kummankin ehkä miettiä. Omalta osaltani voin sanoa vuorenvarmasti että alhainen libidoni ei korreloi tunteideni määrään lainkaan, sillä tilanteeni on ollut tämä kaikkien miesten kanssa, joiden kanssa olen ollut - ja joista toisia olen rakastanut, toisia en. Nykyistä (ja viimeistä, olettaisin, ellei hän minua tämän vuoksi jätä) kuitenkin eniten.

Luulen, että mieheni hyväksyy muut tarjoamani todisteet rakkaudestani eikä epäile niitä. Kysymys on vain siitä, kauanko hänen fysiikkansa ja kanttinsa kestää tätä.
 
Kompromissi tassa seksiasiassakin on paikallaan. Tosin jos nakemykset ovat liian kaukana toisistaan, on turha vakisin niinta yhteen sulattaa. Jos toinen haluaa kerran paivassa, luulee tekevansa kompromissin, kun ehdottaa vain joka toinen paiva. Jos sinusta joka toinen kuukausi olisi sopivasti, kompromissi kerran kuussa on viela aika kaukana miehen joka toinen paiva-kompromissista.

Parisuhteessahan tulisi huolehtia toisen tarpeista kykynsa mukaan. Aina se ei kuitenkaan riita, vaikka moni muu asia olisikin hyvin. Joku tuossa kirjoitti, etta pitaisihan haluttomuuskin hyvaksya, kun on yhteen paadytty. Tahtoo vain olla niin, etta sita seksia aina suhteen alussa on runsaasti. Kun se sitten vahitellen vahenee, enemman haluava tuntee itsensa huijatuksi. Eihan han haluttomaan kumppaniin ihastunut.

Kannattaisiko matalan libidon omaavan etsia kaltaisensa kumppani? Ei kai se ole sen vahapatoisempi valintakriteeri kuin mikaan muukaan.
 
Olen itse nainen ja minulle ainakin seksi ja rakastelu parisuhteessa on paitsi himojen tyydyttämistä niin myös tapa olla lähellä toista. Se on sitä läheisyyttä, jota ei muiden kanssa ole eikä pidäkään olla. Se on rakkauden ilmaisu, se mikä erottaa ystävyyssuhteen rakkaussuhteesta. Vaikka joskus seksi voi omankin puolison kanssa olla puhdasta naimista, se voi myös olla toisen intiimimpien paikkojen hellää hyväilyä. Oma mieheni nimenomaan pyrkii rakastelemaan, ei panemaan minua. Eli siis harrastamme seksiä niin, että näemme toistemme kasvot ja suutelemme paljon aktin aikana. Seksi ei edes ala mistään nyt vaatteet pois ja nussimaan asetelmasta vaan alamme vaan hitaasti silitellä ja riisua toisiamme. Koskettelemme muutenkin paljon eikä se ole aina seksuaalista vaan puhdasta hellyyttä. Mutta myös seksimme on usein hellää.
 
""Minulla ainakin rakastelu on ainoa oikea tapa todistaa rakastavansa... pitkässä juoksussa.""

Luulen, että rakastat vanhempiasi, sisaruksiasi ja lapsiasi. Et edellytä heiltäkään rakatelua rakkauden osoitukseksi.

Otetaanpa ääritilanne. Olet työtön ja sairas. vaimosi päättää muuttaa pois yhteisestä kodista, hoitaa taloutensa yksin ja irtisanoutua kaikista velvoitteista sinua kohtaan, mutta lupaa antaa silti niin paljon seksiä, kun satut tarvitsemaan (mikäli voinniltasi ja masennukseltasi nyt jaksat seksiä ajatella).

Toinen vaihtoehto, vaimosi (jonka seksihalut tässä vaihtoehdossa ovat sinun halujasi huomattavasti vähäisemmät) sitoutuu hoitamaan sinua, etsimään lisäansioita taloutenne tukemiseksi ja koettaa tehdä elämmästäsi muuten niin viihtyisän kuin suinkin. Mutta ei osaa pakottaa itseään haluamaan sen enempää kuin ennenkään.

Kumpi toimintamalli mielestäsi osoittaa suurempaa rakkautta sinua kohtaan?
 
Vaikka jotkut kommenttisi ovat briljantteja, saat ivallisen vastauksen. Yksinkertaiselle yksinkertaisesti , miehen ja naisen välinen suhde oli aihe... ei myöskään mikään hoitosuhde. Enkä jaksa analysoida rakkauden todellista merkitystä... Anteeksi , yli viikko selibaattia. Ajatus on kiharalla kuin pillun karva.
 
Parisuhteessa tulee harrastaa seksiä silloin kun se sopii MOLEMMILLE puolisoille. Säälipillu- /-mulkku-hommat tai armopanot eivät suhdetta paranna.
Se jolla on suuremmat himot, odottakoot kunnes toisellekin sopii. Odotuksen aikamäärällä ei ole merkitystä ( 1vrk - 1v. ihan sama!)

Oiken näin punaista, kun joku viikko sitten Iltalehden keittiö-parisuhde-psykologi kirjoitti oikein valtakunnan lehdessä jotain siihen suuntaan että: ""Jos puolisoista toinen kieltäytyy seksistä suhteessa, hän sanoo samalla irti parisuhteen uskollisuuskäsitteen, jolloin seksuaalisesti aktiivisemmalla puolisolla on oikeus hakea seksiä suhteen ulkopuolelta."" PASKAPUHETTA! Purettakoon suhde ensin ja sitten vasta vieraaseen sänkyyn!

Jotain moraalia kehiin!
 
Joku tässä ketjussa totesikin, että ""vakan pitäisi valita kantensa"" eli tässä seksiasiassakin pitäisi valita sellainen kumppani, jonka kanssa mieltymykset osuvat suunnilleen yksiin. Ainakin minusta tuntuu siltä, että olisi aika kamalaa jos poikaystäväni haluaisi minua vain kerran viikossa tai 5 kertaa päivässä, kun itselleni sopiva määrä on jotain siltä väliltä.

Minusta kuitenkin naisen haluttomuus ei ole niin paha asia kuin miehen haluttomuus sikäli, että mies ei kykene seksiin haluttomana, mutta nainen kykenee. Tietenkin jos nainen kokee seksin haluttomana vastenmieliseksi, niin silloin ei pidä suostua.

Olen kuitenkin itse monia kertoja ""antanut"" miehelle, sillä saan vastineeksi kuitenkin hyväilyä, hellittelyä, suukottelua yms., vaikka tiedän jo aloittaessa, että en laukea, koska halut eivät ole tarpeeksi kovat. En koe siinä tilanteessa menettäväni mitään, mutta tiedän, että poikaystäväni on kuitenkin tyytyväinen, kun hänen tarpeensa on purettu.

Sinkkuaikana minulla oli eräs mies, joka oli taitava rakastelija. Heillä oli juuri AP:n mainitsema tilanne, että nainen ei halunnut seksiä kuin harvoin ja mies taas halusi lähes päivittäin. Lopulta muutoin hyvä suhde jatkui siten, että nainen käski miestä hoidattamaan himonsa muulla tavoin. Nainen salli pettämisen.
 
Ymmärrän ihan täysin ap. närkästymisen asialle samoin niitä joilla karva kihartaa himosta jo heti kun vähänkin naisen näköisen näkee mutta mutta.

Nykyisessä parissa seurustelusuhteessa olemme väliajoilla aina hellineet suuseksillä kun muuten ei ole kiinnostanut voinut toiselle tuottaa hyvää. Miksi se ylipäätään on vaikeeta toteuttaa teidän matalamman libidon omaavat miehet naiset. Tämä seksillä koskemattomuudella temppuilu minusta tuntuu henkisesti ainakin aina loukkaavalta jos siihen törmään. eihän silittäminen päivän murheista keskustelu voi olla näin vaikeeta. On oikeasti kuitenkin ollut. Ja jokaisen sellaisen miehen olen joutunut jättämään. En meinaan tunnista itseäni naiseksi jos en ole päivittäin haluttua seuraa.
 
Sääli ettei Johnin rakkaus viikon selibaattia kestä...
Kun aiheena on miehen ja naisen välinen suhde, niin sallithan arvon John sen, että toisille tämä suhde sisältää muitakin kuin seksuaalisen merkityksen. Jotkut ovat kykeneviä ja halukkaita rakastamaan myös punkan ulkopuolella ja joidenkin rakkaus ei määrity ainoastaan seksin mukaan.

Miehen ja naisen väliseen suhteeseen kuuluu olennaisesti seksi, mutta paljon muutakin sen lisäksi. Toisen ihmisen kunnioittaminen on avainasemassa. Parhaiten sen toteuttaa kompromissilla. Se taas tarkoittaa sitä, että molemmat osapuolet tulevat puolitiehen vastaan, molemmat tekevät jotain toisen hyväksi. Ei siis ainoastaan se haluttomampi osapuoli.

Olen Inhorealistin kanssa samoilla linjoilla. Joskus kompromissikaan ei onnistu, koska osapuolten tarpeet ja halut ovat niin kaukana toisistaan, että puolitiekin on liian vaikea saavuttaa. Silloin pitää keksiä muita ratkaisuja. Kaiketi ero on sellainen.

Mutta jos kyse on siitä, ettei viikkoa kestä selibaatissa harkitsematta eroa, niin kaiketi sopisi jo katsoa peiliin. Silloin voi jo miettiä, että onko tässä rakkaudesta kyse lainkaan. Voisiko itse opetella muitakin tapoja ilmaista rakkauttaan?

 
Ikävä tosiasia on se että se että ""tekee mieli"" on samalla tavalla fyysinen tarve kuin vaikka nälkä. Sitä on hankala säädellä, vähentää tai lisätä. Toisille ihmisillekin maistuu ruoka aina ja kaikialla, toiset syövät kuin linnut. Miten tämä sitten liitty seksin määrään? No siten että kovin erilaiset tarpeet seksin saralla ovat kuin pakottaisi toisen laihduttamaan tai ahtamaan itsensä ähkyyn toisen ihmisen tarpeiden mukaan. Siis jos vaimo laihduttaa niin miehenkin pitäisi olla nälässä ja taas jos mies ahmii niin vaimoinkin pitäisi. No jokainen voi itse päättää miten syo, mutta seksiä pitää harrastaa yhdessä. Erilaisuus on siis todella suuri ongelma, ja nimenomaan sen takia että teki kumman tahansa halun mukaan, aina toinen kärsii.
Siksi oikeastaan ainoa kestävä ratkaisu on että etsitään kultaista keskitietä jostain siitä halujen välimaastossa ja panostetaan laatuun. Siis vaikka niin että mies suostuu vähän pidempiin taukoihin kun vaimo lupaa sitten ottaa todella aikaa rakasteluun. Ja samalla mies lupaa lämmitellä pitkään ja hartaasti että vaimo syttyy vaikka ei muuten vielä olisikaan halunnut. Tai jotain siihen tapaan...
 
Kirjoitat paljolti asiaa kompromissista.

Takerruin tuohon ""Tahtoo vain olla niin, etta sita seksia aina suhteen alussa on runsaasti. Kun se sitten vahitellen vahenee, enemman haluava tuntee itsensa huijatuksi. Eihan han haluttomaan kumppaniin ihastunut.""

Monestihan asia on niin, että suhteen alussa on myös romanttisia kynttiläillallisia, pitkiä kuutamokävelyja, pikku yllätyksiä, jakamatonta huomiota ja herkkiä tekstiviestejä enemmän kuin suhteen jatkuessa. Siispä nainenkin joutuu kohtaamaan uudenlaisen kumppanin arjen melskeessä. Huijaustako?

Eiköhän uutta suhdetta aloittaessa sekä miehen että naisen kannattaisi pitää mielessä, että harva ihminen käyttäytyy vastarakastuneena samoin kuin pitkässä juoksussa. Monilta turhilta pettymyksen tunteilta vältyttäisiin, jos lakattaisiin kuvittelemasta, ettei puoliso muutu miksikään suhteen edetessä.

Turha kai viisastella, mutta suhteen alussa voisi olla hyvä kartoittaa näitä halukkuusasioitakin ihan rehellisesti keskustellen. Luulo (tai usko, toivo, rakkaus) kun ei ole tiedon väärti parisuhteessakaan.
 
""Turha kai viisastella, mutta suhteen alussa voisi olla hyvä kartoittaa näitä halukkuusasioitakin ihan rehellisesti keskustellen. Luulo (tai usko, toivo, rakkaus) kun ei ole tiedon väärti parisuhteessakaan.""

Jep. Siksipä naimisiin ei pidäkään mennä ensi hetken huumassa. Ja ennen papin aamenta pitää koeajaa - paljon.
 
Kiitos kaikille kirjoittaneille, on ollut todella mukavaa että tästä aiheesta on keskusteltu asiallisesti ja rakentavasti (lyhyt kokemukseni kertoo, että asia ei täällä aina ole näin.).

Palaisin vielä muutaman teistä viittaamaan näkökulmaan, että alussa koko ongelmaa ei ole, kunnes arki sitten astuu peliin. Tilanne oli meillä juuri näin: alkuun minäkin kävin oikeasta seksipedosta (osin aidostikin, osin siksi että olin päättänyt muuttua, jotta tilanne ei tässä ihmissuhteessa päätyisi samaan kuin aikasemmissa. Arvatkaa onnistuiko.) ja kumppanini oikein kiitteli hyvää onneaan. Vaan eipä aikaakaan, kun. Tunnen siis todella, että olen - vaikkakin tahtomattani - huijannut hänet vakavaan suhteeseen, ilman että hän saattoi tehdä asiasta täysin informoitua päätöstä. Hän puolestaan ei minun silmissäni ole olennaisilta osiltaan paljastunut miksikään muuksi, kuin mitä jo tiesin alkuhuumasta asti, mikä tekee asiasta entistä kivuliaamman.

Oletteko lukeneet Kari Heusalan kirjan Naisen seksuaalisuus? (Mielestäni se on hyvä ja valaiseva perusteos paitsi miehille, myös naisille itselleen) Sen lopussa Heusala esittelee joitakin naisen ""seksuaalisuustyyppejä"". Muita en muista, mutta omani kolahti täysillä: ""romanttinen nainen"", joka alkuun on intohimoinen ja kiihkeä, mutta jonka halut laskevat jo alle vuodessa normaalitason (jos sellaista nyt on) alapuolelle. Ongelma on se, että Heusalan mukaan romanttisen naisen haluja on käytännössä lähes mahdoton nostaa ylöspäin ainakaan pysyvästi (muilla tyypeillä hän sentään piti sitä muistaakseni mahdollisena). - Jotain kuitenkin voisi kuulemma saada aikaan juuri sillä, että ""rekonstruoisi"" sen alkuhuuman, johon täällä joku viittasikin: että olisi sitä yllätystä, herkkuateriaa ja kukkapuskaa joka kulman takana.

Jutussa on ehkä perää: silloin harvakseltaan, kun kumppanini jotain sen sorttista järjestää, minulla on rakastettu (ja rakastava!), lämmin ja suopea olo häntä kohtaan. Tuntuu vain, että hemmottelu loppuu liian aikaisin, jotta se ehtisi vaikuttaa haluihini asti.

Ennen kuin turvaudun eroon viimeisenä ratkaisuna, aion siis säästää pennoseni ja smuglata hänet TARPEEKSI PITKÄLLE lemmenlomalle. Ehkä alun into löytyy, kuka tietää!
 
Mitäpä jos aviovaimosi rupeaisi syömään ihan tolkuttomasti ja lihoisi sen seurauksena runsaasti? Toivottavasti et tuosta pahastuisi, hänhän söisi nälkäänsä? Vai katsoisitko kenties oikeudeksesi pyytää, että hän opettelisi pienenpiruokaiseksi, mikä kenties edellyttää ainakin alkuvaiheessaan sitä, että sietää hiukan näläntunnetta?

 
Luepas R.I.P. Maslowin tarvehierarkiasta kertovia opuksia ja selvitä itsellesi onko seksi ihmiselle välttämätön primääritarve. (Huomaat että ehei, ei lähellekään!)
 
Älä sitten tule tälle palstalle naukumaan, kun ukkosi alkaa viihtyä netin pornosivustoilla, vuokrailla ""hydrauliikkavideoita"" alan liikkeistä ja kuolata teinien perään kadulla.

Tälläkin palstalla on ollut varmaan satoja aloituksia aiheesta: ""Mies katsoo pornoa (teinejä, tissejä, aanuksia, bimboja! Help me, mitä teen?""
 
Tiira,

minä tiedän että hän tekee ainakin osaa noista mainitsemistasi asioista - enkä nau'u. Oli aika, jolloin hän ""ei kehdannut"" hoidella tarpeitaan omin neuvoin, ja oli siksi lähes aina kärttyinen. Nykyään hän on paljon mukavampaa seuraa.
 

Similar threads

Yhteistyössä