Muistelen sitä järkyttävää aikaa, kun jäin työttömäksi nuorena neitosena.
Olin muuttanut kotoa pois, jouduin uuteen kotiin ostamaan sängyn, johon meni rahaa niin, että vuokran jälkeen palkasta ei säästöön jäänyt. Jäin työttömäksi yllättäen, en ollut varautunut, olin ollut töissä pari kuukautta ja sitten sanottiin että ei tarvitse tulla enää..
Sain siihen aikaan kelan työttömyyspäivärahan, josta vuokran jälkeen jäi käteen niin vähän, ettei se edes yhden ihmisen ruokaan riittänyt. En käyttänyt alkoholia, en tupakoinut, en harrastanut, en tilannut lehtiä, en ostanut makeisia tms.
Sillä rahalla ei oikeasti ostettu enää mitään muuta kuin se vähäinen pakollinen ruoka, ettähengissä pysyi.
Siihen aikaan ei ollut leipäjonoja, ei EU-ruokaa eikä edes kirppareita.
Vaatteisiin ei rahaa todellakaan jäänyt.
Ne oli niitä vaatteita, joita kaapista löytyi: monta monta vuotta vanhoja.
Olin kasvanut ja naisistunut, esim. rinnat kasvaneet, ja olin lihonutkin, siitä ajasta kun ne vaatteet oli ostettu. Toppatakki oli niin rikki, että täytteet pursusti ulos.
Jokunen sopiva vaatekappale oli, mutta ei sillä pitkälle pötkitty, kun kaiken verhosi tuo vanua tursuava toppatakki ja silmille valuvat hiukset, kun en parturiin voinut mennä, ja risaksi menneet kengät.
Häpesin itseäni. En todellakaan halunnut olla sen näköinen, mutta mistä minä vaatetta repäisen, kun ei sitä rahaa ollut..
Jos silloin olisi nettipalstoja ollut, olisi minuakin kauhisteltu.
Pääsin sitten töihin, eka palkasta ostin uuden toppatakin, muuta vaatetta ei ollut varaa ostaa, että jäisi elämiseen rahaa.
eli köyhä uudistaa vaatekaappiaan vaate kerrallaan sitten kun sitä rahaa on. siihen asti mennään niissä, mitä kaapissa on.
Pahimmalta tuntui, kun entinen hyvä ystävä ei enää tervehtinyt, oli kuin ei olisi tuntenutkaan. Se loukkasi.
:kieh:
Näinpä. 
