Miksi lapset ovat yhä tottelemattompia ja vilkkaampia?

Vanhemmat eivät enään kasvata lapsiaan. Se tehtävä on ulkoistettu.
Lapset hoidossa 10h per päivä. Kotona syödään kiireellä ei einestä. Vauhdilla viemään lasta harrastukseen jotta vanhempi saa omaa aikaa.
Lapsi pesulle ja kiireesti nukkuu .
Tämä on pienen lapsen elämää nykyään.
 
Ongelmana on se, että elämme hermostunutta 2000-lukua juuri Suomessa, vapaan kasvatuksen luvatussa maassa, maassa jossa hankalaa uhma- ja murrosikää pidetään normaalina ja "ohimenevänä" ilmiönä. Meiltä puuttuvat napakat ja energiset vanhemmat sekä ammattikasvattajat, jotka kehtaavat ja SAAVAT pitää lapsensa aisoissa kaikissa julkisissa tilanteissa. Ette voi kieltää, etteikö seuraava tilanne olisi tuttu: sillä aikaa kun leikkipuistossa lapset opettelevat tönimään toisiaan, väsyneet vanhemmat puhuvat lakoniseen tyyliin keskenään tai puhelimeen ja ehkä ohimennen, yhtä lakonisesti, yrittävät moittia lastaan katu-uskottavan diplomaattisesti ja fiksunkuuloisesti, ilman tehoa. Kodin ulkopuolella sama sitten jatkuu esim. päivähoidossa : lasten leikkituokioissa vain yksi innokas tettiläinen leikkii lasten kanssa, kun vakiotädit istuvat mukavasti palleillaan ja tarkkailevat, yhtä lakonisesti. Täältä puuttuu aikuisilta kaiken näennäisen älyn keskeltä muutama olennainen ominaisuus: energia, nopea huomiokyky ja pokka, sekä koko maastamme toimiva kurinpidollinen lainsäädäntö. Olemme liian järkeileviä ja flegmaattisia kaikessa, mikä liittyy kasvatusvastuuseen. Se on valitettavasti kulttuurisidonnaista ja täysin kiinni kylmistä geeneistämme.
 
Ongelmana on se, että elämme hermostunutta 2000-lukua juuri Suomessa, vapaan kasvatuksen luvatussa maassa, maassa jossa hankalaa uhma- ja murrosikää pidetään normaalina ja "ohimenevänä" ilmiönä. Meiltä puuttuvat napakat ja energiset vanhemmat sekä ammattikasvattajat, jotka kehtaavat ja SAAVAT pitää lapsensa aisoissa kaikissa julkisissa tilanteissa. Ette voi kieltää, etteikö seuraava tilanne olisi tuttu: sillä aikaa kun leikkipuistossa lapset opettelevat tönimään toisiaan, väsyneet vanhemmat puhuvat lakoniseen tyyliin keskenään tai puhelimeen ja ehkä ohimennen, yhtä lakonisesti, yrittävät moittia lastaan katu-uskottavan diplomaattisesti ja fiksunkuuloisesti, ilman tehoa. Kodin ulkopuolella sama sitten jatkuu esim. päivähoidossa : lasten leikkituokioissa vain yksi innokas tettiläinen leikkii lasten kanssa, kun vakiotädit istuvat mukavasti palleillaan ja tarkkailevat, yhtä lakonisesti. Täältä puuttuu aikuisilta kaiken näennäisen älyn keskeltä muutama olennainen ominaisuus: energia, nopea huomiokyky ja pokka, sekä koko maastamme toimiva kurinpidollinen lainsäädäntö. Olemme liian järkeileviä ja flegmaattisia kaikessa, mikä liittyy kasvatusvastuuseen. Se on valitettavasti kulttuurisidonnaista ja täysin kiinni kylmistä geeneistämme.
hyvä!
paitsi että moni on kyllä aika napakkana kasvattamassa muiden kersoja, mutta se on totta, että suomessa lto:t eivät oikein ole enää soveliaita työhönsä, omat lapsensa yleensä ilkeimmästä ja kurittomimmasta päästä ja töissä annetaan aivanliikaa päsmäreiden päsmäröidä, ei edes yritetä pitää jämäkästi kuria, että kaikilla olisikivaa. _röyhkeät saavat tehdä mitä haluavat ja jatkuvasti omaa ääntä rakastavia ei edes yritetä laittaa hiljaiseksi että kaikilla olisi mahdollisuus.
 
Nykyajan lapsi on aika yksin ja turvaton loppujen lopuksi. Heihin panostetaan valtavasti rahaa ja huolenpitoa, mutta he eivät kuulu mihinkään tai kenellekään.

Montakohan kertaa sitä itse jaksaisi rakentaa uudet ihmissuhteet, kiintyä, luottaa, sopeutua kun kaikki kuitenkin aina otetaan pois? Missä vaiheessa alkaisi vältellä pettymyksiä ja kieltäytyisi enää sopeutumasta, kiintymästä, tarvitsemasta ketään?

Mietin vaan.
 
Nykyajan lapsi on aika yksin ja turvaton loppujen lopuksi. Heihin panostetaan valtavasti rahaa ja huolenpitoa, mutta he eivät kuulu mihinkään tai kenellekään.

Montakohan kertaa sitä itse jaksaisi rakentaa uudet ihmissuhteet, kiintyä, luottaa, sopeutua kun kaikki kuitenkin aina otetaan pois? Missä vaiheessa alkaisi vältellä pettymyksiä ja kieltäytyisi enää sopeutumasta, kiintymästä, tarvitsemasta ketään?

Mietin vaan.
voisitko perustellal?

Miten ennen kuului enemän johonkin yhteisöön?
oli isot perheet ja kaikilla työtä paljon. myös lapsilla.
ja kuului yhteisöön.

myös nykyään jotkut jäävät sukulaistensa kanssa samoille sijoille, mummot lähellä. paapovat ja hoitavat.
mielenkiintoinen näkökulma, mutta ei mielestäni perustele riehumista, koska nämä mummojen paapomat ovat yleensä pahempia ja itsekkäämpiä kuin ne, joilta isovanhemmat kaukana tai eroa ei ole.
 
En suinkaan väitä että ajatelmani on mikään absoluuttinen totuus. Mutta kun mietitään että kodin ulkopuolella nykyajan lapsi joutuu noin kerran vuodessa vaihtamaan päiväkotiryhmää, hoitajia, opettajaa, luokkatilaa, ystäviä jne vaikkei perhe edes muuttaisi, niin minusta olisi vähintäänkin outoa ettei se millään tavalla vaikuttaisi.

Pisin aika jonka nyt 9-vuotias esikoiseni on saanut viettää suunnilleen samojen aikuisten kanssa kotihoidon päätyttyä on 1,5 vuotta. Vaikka olen tehnyt paljonkin turvatakseni hänelle pitkäaikaisia ihmissuhteita kodin ulkopuolisessa elämässä, lapsen "töissä". Tässä ajassa, nykymaailmassa, olisimme helposti voineet muuttaa useita kertoja vielä lisäksi.

On helppoa ajatella, että lapset sopeutuvat kaikkeen, koska niinhän he tekevät. Sopeutuminen ei vaan aina ole välttämättä hyvä asia. On outoa ajatella että lapsi ei mitenkään kärsisi menettäessään ihmisiä joihin on kiintynyt. Ehkä olen jotenkin heikko yksilö, mutta kyllä uskoakseni itsekin kärsisin aika paljon jos minulta kerta toisensa jälkeen otettaisiin pois kaikki tutut asiat ja ihmissuhteet. Voi olla, että jossain vaiheessa en enää pystyisi edes yrittämään?

Ylipäätään en usko että nykyinen jatkuva kaiken muuttuminen on ihmiselle hyväksi. Mutta se on varmaan jo toisen ketjun aihe se.
 

Yhteistyössä