Miksi lapsia?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja EI tappeluketju
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
E

EI tappeluketju

Vieras
Haluaisin asiallista keskustelua lapsista ja siitä miksi heitä hankitaan. En tiedä, onko tämä paras palsta tälle keskustelulle, mutta yleensä lapsia hankitaan parisuhteessa ja tämä on puolueettomampi maaperä kuin velojen tai vauvallisten palsta. Haluan nimen omaan puhua lasten _hankkimisesta_, siis siitä, että päätetään tehdä lapsi ja sitten sellainen syntyy.

Toivoisin asiallista ja älyllistä keskustelua tästä aiheesta, en missään nimessä tappelua tai muiden haukkumista itsekkääksi tms. En kaipaa perusteluja kuten "lapset vaan on niin ihania" tai "lapset on ällöttäviä ja pilaa elämän". Ne ovat liian tunteellisia viestejä tähän. Haluaisin pohdiskelevia kommentteja. Oliko sinulla tai kumppanillasi vauvakuume kun hankitte lapsia? Miltä se tuntui, mistä se alkoi, miksi? Päätittekö hankkia lapsia "järkisyistä", kai niitä nyt vaan pitää olla ja kohta on liian myöhäistä, mitä jos vanhempana kaduttaa ettei niitä ole? Mietittekö lasten hankkimista? Miksi päädyitte olemaan hankkimatta? Onko lasten hankkiminen tai hankkimatta jättäminen kaduttanut myöhemmin?

Itse olen 29-vuotias, 30-vuotiaan miehen kanssa avioliitossa elävä nainen. Teininä ajattelin, että haluan useamman lapsen. Teini-iän jälkeen olin varma, etten halua ainuttakaan haisevaa ja vaativaa pentua. Katsellessani tuttavamme lasta kohdattuani nykyisen mieheni, ajattelin että ehkä sinun kanssasi haluaisinkin. Se ajatus liikutti minut kyyneliin. Aikaa kului ja asia unohtui. Nyt en tiedä enää mitä haluan ja miksi. Mies kai haluaisi lapsia, ainakin joskus. Mitä jos hän haluaa kovasti ja minusta ei olekaan siihen?

Minulla ei ole koskaan ollut mitään suurta paloa saada lasta. Ennen en voinut sietää pieniä lapsia, nykyään katselen niitä jo ihan mielelläni. En kuitenkaan ajattele, että olisipa minullakin tuollainen. Ennemminkin olen huojentunut, kun pääsen lasten luota pois. Kovat äänet stressaa minua. Onko minussa vikaa, kun en intoile lapsista... Onko minun parempi olla hankkimatta lapsia vai sittenkin ryhtyä äidiksi. Enkä tässä ajattele vain itseäni, vaan myös mahdollisia lapsiani, onko heidän parempi jäädä ajatuksen tasolle.

Menetänkö jotakin, jos en hanki lapsia? Ainakin vanhemmat tädit tuntuu mittaavan naisen arvoa sillä onko lapsia vai ei ja lapsia hankkineet pitävät itseään fiksumpina koska ovat isiä ja äitejä, ja isät ja äidit tietävät aina paremmin. Eivät tietenkään kaikki. En haluaisi ainakaan höyrähtää sillä tavalla ja alkaa puhua vain kakkapottajuttuja ravintolaillallisella kuten eräs äidiksi tullut ystäväni. Enkä missään nimessä haluaisi ainakaan väittää tietäväni paremmin ja olevani vähemmän itsekäs kuin lapsettomat. Pelottaa, kun jotkut muuttuvat niin paljon. Vaikka on minulla kavereina myös jalat maassa -äitejä. Yksi varsinkin. Hän on se sama ihminen kuin aina ennenkin. Hän kertoo rehellisesti äitiyden iloista mutta myös suruista ja vaikeuksista. Ihmisestä se on kaiketi kiinni. Tuntuu vain niin vaikealle ennustaa miten kukakin kaveri muuttuu lapsen saatuaan vai muuttuuko.

Olen aika harkitseva luonne ja haluan miettiä asiat tarkasti etukäteen etten ainakaan voi mennä katumaan jälkeenpäin. Olen elämääni tyytyväinen tällaisenaan, minulla on hyvä mies, hyvä työ, kiva koti, ystävät ja harrastukset. En kaipaa lasta elämäni sisällöksi tai siksi, että se toisi merkityksen elämälle. Elämälläni on jo merkitys ja sisältö. En myöskään ajattele, että lapsi pilaisi elämän, siitä vain tulisi erilainen sitten. Toisaalta ei elämä olisi pilalla myöskään jos lasta ei koskaan olisi. Päätä tässä nyt sitten ;D Kohta olisi pakko tietää, ja mitä pikemmin tietää, sen parempi.
 
Nysvötän joka tapauksessa kaikki päivät kotona ellen ole töissä (paitsi että tällä hetkellä teen työtkin etänä kotona joten poistun kotoa kaupassakäynnin lisäksi lähinnä pari kertaa kuussa muutamaksi tunniksi tapaamaan jotakuta kaveria - nämäkin usein semmoisissa paikoissa ja tilanteissa jonne lapsen voisi ihan hyvin ottaa mukaan). Olisi kiva jos saisin tänne kotiin vähän elämää ympärille ja seuraakin. Lisäksi aikuiset ystäväni harvoin jaksavat innostua niistä jutuista joista minä innostun, joten olisi kiva jos olisi elämässä joku, jonka kanssa voisi olla tohkeissaan kaivurin näkemisestä tietyömaalla tai riitteestä lammikoiden pinnalla. En myöskään keksi hienompaa harrastusta kuin ensin tuntea sikiön kasvu vauvaksi ja sitten seurata vierestä lapsen kasvua itsenäiseksi aikuiseksi kaikkine tarpeellisine kehitysvaiheineen. Kyllä siihen verrattuna nykyinen harrastukseni huonekasvien hoito on aika tapahtumaköyhää.

Ainoa hidaste lastenhankinnalle on tällä hetkellä se, ettei ole miestä enkä oikein tiedä mistä semmoisen löytäisikään kun en tykkää baareissa käydä ja nettitreffit ovat niin kamalan vaivaannuttavia. Parisuhteeseen panostaminen tuntuu muutenkin vähän riskipeliltä kun miehet ovat semmoisia jahkailijoita lisääntymisasioissa ja itse taas olisin hedelmällisimmässä iässä juuri nyt, vaikka ei kai sitä voi voittaa jos ei veikkaa...
 
Olen 45v nainen, enkä koskaan ole halunnut lapsia, eikä minulla niitä ole. En pidä lapsista erikoisemmin, joten en tahtonut ottaa riskiä, että hankin ipanan ja sitten en jaksakaan sen kanssa peuhata. En ole mikään touhutäti. Kaipuuta jälkeläisiin ei ole ollut missään elämänvaiheessa. Kukin tyylillään.
 
Nyt kun olen sinkkuna niin en oikeastaan keksi yhtään syytä miksi hankkisin lapsen. En näe kyseisessä tilanteessa mitään haluttavaa tai hienoa, sen sijaan näen kyllä miten rankkaa lapsia hankkineilla kavereillani on. Suhteessa ollessani olen aina ajatellut että tietenkin teen lapsia, koska olen halunnut perheen kyseisen miehen kanssa. Halunnut nähdä minkälainen juuri meidän lapsestamme tulisi, kokea lapsen saannin yhdessä miehen kanssa. En keksi tälle ilmiölle muuta selitystä kuin sen että rakastuminen jotenkin saa hullaantumaan, unohtamaan kaiken rankan mitä lapsi tuo mukanaan ja näkemään vain ne puolet jotka lapsensaannissa olisivat ihania. Nyt kun ei ole rakastunut niin näkee ehkä asian jotenkin realistisemmin tai ainakaan ei vaaleanpunaisten lasien läpi.
 
Minua mietityttää, miten aikuinen ihminen jaksaa olla lasten kanssa, vaikka kuinka olisi oma lapsi kyseessä. En oikein voi käsittää, miten aikuinen voi haluta leikkiä, puuhastella ja lukea satuja lapselle. Minulla ne jäi sinne omaan lapsuuteen, enkä todellakaan halua palata takaisin lasten maailmaan loruineen ja lässytyksineen oman lapsen kautta enkä kaipaa niitä. Tykkään tosi paljon "aikuisten jutuista", mutten pidä itseäni "tylsänä aikuisena", minua kiehtovat kirjallisuus, runot, uusien asioiden opiskelu sekä henkevät keskustelut siitä, miten maailma makaa, eikä mikään bailaaminen tai viinanjuonti (joissa ei ole tietenkään mitään pahaa, jos joku sellaisesta tykkää). En myöskään koe olevani itsekäs, sillä en aiheuttane haittaa kenellekään, olen rehellinen ja suoraselkäinen, jopa ujo ja herkkä. Tämä vaan siksi, ettei tulisi sitä vanhaa tuttua "olet tylsä aikuinen, lapset tuovat iloa" tai "olet itsekäs ja kylmä" virttä. Ne olen jo kuullut sataan kertaan, joten ei tarvitse kertoa enää 101:ttä kertaa :)
 
Enpä tiedä tarkalleen. Niitä vaan tuli ja tuli viisin kappalein. Kaikkien kanssa pärjättiin ja kasvatettiin aikuisiksi. Silti heidän "hankkimiselleen" ei ollut mitään ertyistä syytä.

Sitten saatiin lopulta selville, mistä johtui, että niitä tuli. Sen jälkeen ei ole tullut lisää:).
 
Tuosta leikkimisestä vielä. Moni sanoo, että pikkulapsivaihe on loppujen lopuksi pieni aika elämässä, mutta onhan se lapsi pieni ainakin ensimmäiset 10 vuotta. Ajatus jo jostain kuukaudesta lasten juttujen parissa on aivan kauhea, saati sitten 10 vuotta. Ei se kyllä kovin lyhyt aika ole :o No onneksi ei ole pakko tehdä. Olen aina ollut sinkku ja ikä lähempänä 30 kuin 20. Ja monta ns. herra oikeaa on jäänyt platonisen rakkauden kohteiksi matkan varrelle, sitoutuminen ei kiinnosta.
 
Meillä on neljä lasta ja oli kyllä päivänselvää, että niitä lapsia tehdään. Siinä omien lasten hoitamisen sivussa hoidin vieraittenkin lapsia ja kun omat lapset kasvoivat isoiski hoidin naapurini lapsia.
Meillä vauva-ajat olivat suhkot helppoja, kukaan ei valvottanut yökaupalla, kenelläkään ei ollut korvatulehduksia elikkä lääkärissä käytiin todella vähän.
Näin jälkikäteen en löydä mitään negatiivista.
Nyt sitten vanhin on naimisissa ja 7:kk tytön äiti on 24-v, 22-v tytöllä 4-v tyttö ja toinen tulossa vuodenvaihteessa ja nämä kaksi vanhinta ovat mitä parhaimpia ystäviä keskenään, joskus toki tapelleetkin vaikka tyttöjä ovatkin mutta se aika oli ja meni ajat sitten.
19-v tytöllä niinikään pieni tyttövauva elikkä kolme lastenlastakin on jo.
Kotona on vielä 13-v poika joka ei lainkaan mikään hankala tapaus, ainut haitta perinnöllinen näkövamma. On fiksu ja pärjää koulussakin aivan loistavasti. Oli kuusi vuotias kun luki, laski ja kirjoitti, ainut neljästä joka on lukenut ennen koulunalkua.
En ole mitenkään pitänyt kamalana vauva-aikaa enkä murrosikääkään, vanhin oli 16-v kun lähti kotoa ulkomaille ja on siitä asti ollut ulkomailla. On käynyt lukion ja yliopistoakin.
Meillä ainakin menee loistavasti kaikkien lasten kans ja lastenlapset ovat kaikkikaikkensa meillä.
 
Nuorena haaveilin aina, että kun olen 25 niin minulla on jo ainakin kaksi lasta, ihana mies ja oma koti. Vaan toisin kävi. Ei ole löytynyt sitä ihanaa miestä aikaisemmin,vasta kuin nyt kun ikää on 27. Ei ole lapsia, eikä ns. omaa kotia.

Minä olen aina ajatellut, että haluan lapsia, ainakin pari. Itse olen ainoa lapsi, ja ei, en todellakaan ole pilalle passattu ja hemmoteltu. Ja se ei ole vanhempieni oma valinta, että olen ainoa lapsi. Mitään fyysistä vikaa ei kummastakaan ole löytynyt, lisää ei vain tullut, hoidoista huolimatta.

Pelkään kyllä myös omalla kohdallani, että mitä jos en sitten koskaan lapsia saakkaan...minulla kun on jonkun verran epäsäännöllinen kierto ilman pillereitä, ja jotenkin tää elämä on nauranut mulle päin pärstää niin monesti, että en jaksais ihmetellä, vaikka lapsien hankintakin menisi päin persettä.

Mutta joo, en lapsia halua siksi, kun ne on niin ihkuja ja trallalaa, vaan olen aina halunnut ja kaivannut perhettä johon kuuluu isä, äiti ja lapsia. Ja olisihan se mukava omille vanhemmilekkin antaa niitä lasten lapsia, kun itse on ainokainen...

Olen kyllä nykyiseni kanssa seurustellut sen verran vähän aikaa, että vielä ei lapset ole ajankohtaisia, mutta joku päivä...
 
Alkuperäinen kirjoittaja kmmxdkmcd:
Minua mietityttää, miten aikuinen ihminen jaksaa olla lasten kanssa, vaikka kuinka olisi oma lapsi kyseessä. En oikein voi käsittää, miten aikuinen voi haluta leikkiä, puuhastella ja lukea satuja lapselle. Minulla ne jäi sinne omaan lapsuuteen, enkä todellakaan halua palata takaisin lasten maailmaan loruineen ja lässytyksineen oman lapsen kautta enkä kaipaa niitä. Tykkään tosi paljon "aikuisten jutuista", mutten pidä itseäni "tylsänä aikuisena", minua kiehtovat kirjallisuus, runot, uusien asioiden opiskelu sekä henkevät keskustelut siitä, miten maailma makaa, eikä mikään bailaaminen tai viinanjuonti (joissa ei ole tietenkään mitään pahaa, jos joku sellaisesta tykkää). En myöskään koe olevani itsekäs, sillä en aiheuttane haittaa kenellekään, olen rehellinen ja suoraselkäinen, jopa ujo ja herkkä. Tämä vaan siksi, ettei tulisi sitä vanhaa tuttua "olet tylsä aikuinen, lapset tuovat iloa" tai "olet itsekäs ja kylmä" virttä. Ne olen jo kuullut sataan kertaan, joten ei tarvitse kertoa enää 101:ttä kertaa :)

Eihän nämä kaksi asiaa sulje kuitenkaan toisiaan pois. Vaikka lasten kanssa jaksaa ja haluaa puuhastella, yhtälailla sitä haluaa jatkaa myös aikuisten juttuja, näin minä ainakin.
___________________________

Ei meillä sen kummemmin ihmetelty, että pitääkö lapsia hankkia vai ei, ne vain kuuluivat jotenkin itsestään selvästi parisuhteeseen ja perheenmuodostukseen. Halusin ja minulla oli mahdollisuus hoitaa lapseni itse kotona. Se myös antoi minulle runsaaasti aikaa keskittyä omiin juttuihini ja harrastuksiini.

Kuulostaa varmasti kliseeltä, mutta lapset myös täydensivät meillä parisuhteen. Mies on monesti myöhemmin sanonut, että ei hän tiedä, miksi olisi näin paljon puurtanut, ellei olisi sukua jatkanut, nyt on koko ajan ollut päämäärä, miksi ja kenen hyväksi kaiken tekee.

Koskaan en ole lasten hankkimista katunut, päinvastoin. Elämäni on ollut kaikin tavoin rikasta, lapset ovat ovat olleet yksi sen rikkauksista. Lapset ovat myös kasvattaneet ihmisenä; aina ei voi ajatella pelkästään omaa etuaan. Se on myös pannut huomaamaan, että on olemassa jotain, minkä vuoksi luopuisi vaikka omasta elämästään.
 
Tuli tuosta Ulkoellin kirjoituksesta mieleen (siis ei mitenkään Ulkoelliin sinänsä liittyen), että ehkä aiemmin asia oli nimenomaan niin, että lapset vain kuuluivat parisuhteeseen. Ehkei niitä sen enempää mietitty tai siis toisin sanoen, ehkei mietitty mahdollisuutta olla hankkimatta lapsia. Tiedä häntä.

Itse en ole koskaan ajatellut varmuudella hankkivani lapsia, joskin leikitellyt ajatuksella. Tosin entinen suhteeni oli jo luonteeltaan sellainen kahden, itsenäisen ihmisen suhde, jossa exäni suoraan ilmoitti, ettei hän halua lapsia. Tai no, en ehkä halusi, mutta jokin siinä kuitenkin tökki. :(
Havahduin omiin vauvahaaveisiini vasta, kun kyseinen suhde päättyi. Iski ajatus, että nyt lapsensaanti ei ole sitten enää teoriassakaan mahdollista, ja alkoi kaduttaa, ettei aikanaan ollut edes vahinkoa käynyt. Oikeesti. ;)
Nykyisessä suhteessani lapset ovat olleet itsestäänselvyys. Mieheni haluaisi kovasti lapsia ja teki heti alusta lähtien oman kantansa selville. Ja kun olin itsekin käsitellyt omat ajatukseni tuolloin eron jälkeen, niin olin valmis lapsen tuloon. Nyt vain odotellaan, että koska onnistaa. ;)

Mutta miksi sitten lapsia? Se onkin vaikeampi kysymys. "Kun mä nyt haluun" ei kuulosta oikein hyvin perustellulta syyltä. Miksi sitten ei lapsia? Niin miksipä ei. Ehkä omat pelot ovat pahimpia jarruttajia. Luottamus omaan itseen äitinä ja kasvattajana. Luottamus omiin voimavaroihin. Pelko lapsen tulevaisuudesta nykymaailmassa, jossa puhutaan paljon lasten pahasta olosta. Pelko taloudellisesta toimeentulosta. Mutta on sitä ennenkin pärjätty. Jokainen äiti tai isä on se ainut ja paras omalle lapselleen. Tulevaa ei voi ennustaa, joten turha kai sitä on lamaantumiseen saakka pelätäkään. Ja uskon vahvasti, että opin leikkimään, päivä päivältä, viikko viikolta. Kyllä se lapsi typerää aikuista opettaa. ;)
 
Niin, miksi hankimme lapset? Olimme yhdessä seitsemän vuotta ennen lapsia, viisi niistä naimisissa. Sukulaiset ja osa tuttavista alkoivat jo ihmettelemään, että missä jälkikasvu viipyy. Halusimme olla kahden, lapset olivat molemmilla kuitenkin sillä "halutaan" listalla. Odottelimme ja tutustuimme toisiimme rauhassa, ja sitten se ajatus vain alkoi tuntumaan molemmista siltä, että nyt on ehkä se hetki kun "katsotaan mitä tapahtuu" ja jätimme ehkäisyn. Saman tien sai eka lapsi alkunsa (olin alle 30v).

Miksi sitten? Olimmehan miehen kanssa jo perhe, mutta halusimme myös kokea toistemme kanssa vanhemmuuden. Ja jollain tavalla se halu on varmaan kirjoitettu meidän sisäämme, miten muuten ihmiskunta lisääntyisi. Missään nimessä päätökseen ei vaikuttanut se, että "elämä olisi ollut valmis". Omat opinnot oli vielä kesken, muutenkin elämän "valmiiksi" saattaminen ei kuulu ajattelutapaamme. Jotenkin vain meillä molemmilla on aina ollut ajatus siitä, että aika kutakin. Aika olla kaksin, aika olla pienten vanhempia ja nyt aika löytää toisemme taas vähän isompien lasten vanhempina. Samassa pisteessä loputtomasti pyörien tuntuisi jämähtämiseltä. Elämä itsessään vie, ottaa ja antaa jo niin paljon, että ei tarvitse keksiä oheistoimintaa.

Ymmärrän ja kunnioitan silti hyvän ystäväni päätöstä olla koskaan hankkimatta lapsia. Se ei minua kummastuta, enkä koe, että hän olisi jotenkin vajaampi kokematta äitiyttä tai synnytystä. Hänelle elämä on antanut paljon muuta sen sijaan. Itselleni äitiys on hirvittävän tärkeä ja iso asia. Olen kasvanut siihen, en syntynyt. Ja äitiys on tehnyt osaltaan minusta sellaisen joka nyt olen. Ja se äitiys on todellakin jotain aivan muuta kuin "ihku ihanat palleronaamat ja söpöt lastenvaatteet". Se on huolta, murhetta, omasta ajasta tinkimistä, parisuhteesta tinkimistä. Mutta silti se kaikesta huolimatta on elämäni paras asia. Sitä ei voi, eikä osaa selittää.
 
Ei vanhemman päätehtävä ole leikkiä lasten kanssa, vaan tarjota lapselle hänen henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistaan huolehtimalla semmoiset puitteet, että lapsi itse voi keskittyä täysipäiväisesti siihen lapsen työhön eli leikkiin. Vauvalle täytyy vielä pitää seuraa vaikka loruilemalla että hän viihtyisi, mutta tuota ikävaihetta ei terveellä lapsella kovin montaa vuotta kestä, isompi osaa kehittää leikkinsä itse ja kaipaa vanhempaa lähinnä katsojaksi. Oikeasti laadukkaat lastenkirjat puhuttelevat jollain tasolla myös aikuista, joten niiden lukemisesta voi itsekin saada jotain (ainakin ne 5 ensimmäistä lukukertaa...). Aikuisen tehtävä on käydä töissä että perheellä on katto pään päällä, huolehtia että lapsi saa vatsansa täyteen, päälleen puhtaat ja lämpimät vaatteet, rakastaa lasta ja tuoda tälle läsnäolollaan turvaa sekä tarjota ikätasoon nähden tarpeeksi muttei liikaa kehittäviä virikkeitä (joiden ei niidenkään kovin kummoisia tarvitse olla). Ei tuossa kiusaksi asti jää aikaa leikkiä lapsen kanssa vaikka leikkimisestä pitäisikin, ja jos ei pidä, niin ei se lapsi siitä kärsi. Riittää, että arvostaa lapsen leikkiä vaikkei siihen itse osallistuisikaan.

Itse vihaan lässyttämistä, en lässytä kellekään tuttujen lapsille ja tuskin tulen lässyttämään omillenikaan ellei päässä jostain syystä naksahda tosi pahasti. En ole huomannut mitenkään haittaavan vuorovaikutusta pientenkään lasten kanssa, vaikka puhunkin heille kuin täysjärkisille ihmisille, ehkä jopa päinvastoin.

Tykkään silti lapsista, minusta heidän kanssaan on kiinnostavaa jutella, saa vähän erilaista näkökulmaa kuin aikuisilta. Lastenkin kanssa pystyy puhumaan hyvin monenlaisista asioista, niistä itselleen tärkeistäkin. Vanhempi voi olla oman persoonallisuutensa mukaisella tavalla, vaikka pidättyväisesti ja pohdiskelevasti, ei tarvitse muuttua miksikään touhutädiksi. Lapsiakin on hyvin eriluonteisia, miksi siis lasten kanssa olevien aikuisten pitäisi olla samasta muotista.
 
AP:lle.

Itse olemme vajaat 40-v pariskunta, vapaaehtoisesti lapsettomia. Yksissä olemme olleet 15v. Kaikki tuttavat melkein ovat niitä tenavia rustanneet, ja vauvakuume ei ole tarttunut. Kumpaankaan. Päinvastoin, siinähän sitä näkee arjen realismia kun ystävillä on lapsia. Eli tämä on hyvä pitää mielessä jos tulee "kuume".

Koira ja kissa meillä on eli jotain hoivaviettiä löytyy.

Mitä tulee niihin täti-ihmisiin jotka arvottaa naisen sen mukaan montako tenavaa löytyy, unohda ne. Vai elätkö omaa vai muiden elämän kautta elämääsi muissakin asioissa?

Päätös on yksin teidän. Ottakaa huomioon jos olette kovin menevää porukkaa, mihin lapsen saa hoitoon kun menojen aika koittaa. Mummulat ja vaarilat ei ole tänä päivänä mitään automaatteja, no joillekin näyttää olevan kyllä.Monesti ne ovat joko niin meneviä itse (vihdoinkin kun voi taas elää) tai niin sairaita ettei sinne voi kipata tenaviaan.

Ei ole löytynyt yhtäkään syytä tehdä lapsia, joten olemme jättäneet sen asian kokonaan niille joilla siihen on vihkimystä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja kohta varmaan lentää kiviä niskaan...:
Nysvötän joka tapauksessa kaikki päivät kotona ellen ole töissä (paitsi että tällä hetkellä teen työtkin etänä kotona joten poistun kotoa kaupassakäynnin lisäksi lähinnä pari kertaa kuussa muutamaksi tunniksi tapaamaan jotakuta kaveria - nämäkin usein semmoisissa paikoissa ja tilanteissa jonne lapsen voisi ihan hyvin ottaa mukaan). Olisi kiva jos saisin tänne kotiin vähän elämää ympärille ja seuraakin. Lisäksi aikuiset ystäväni harvoin jaksavat innostua niistä jutuista joista minä innostun, joten olisi kiva jos olisi elämässä joku, jonka kanssa voisi olla tohkeissaan kaivurin näkemisestä tietyömaalla tai riitteestä lammikoiden pinnalla. En myöskään keksi hienompaa harrastusta kuin ensin tuntea sikiön kasvu vauvaksi ja sitten seurata vierestä lapsen kasvua itsenäiseksi aikuiseksi kaikkine tarpeellisine kehitysvaiheineen. Kyllä siihen verrattuna nykyinen harrastukseni huonekasvien hoito on aika tapahtumaköyhää.

Ainoa hidaste lastenhankinnalle on tällä hetkellä se, ettei ole miestä enkä oikein tiedä mistä semmoisen löytäisikään kun en tykkää baareissa käydä ja nettitreffit ovat niin kamalan vaivaannuttavia. Parisuhteeseen panostaminen tuntuu muutenkin vähän riskipeliltä kun miehet ovat semmoisia jahkailijoita lisääntymisasioissa ja itse taas olisin hedelmällisimmässä iässä juuri nyt, vaikka ei kai sitä voi voittaa jos ei veikkaa...

Hei kuuntele. Mun vilpitön neuvo on että hanki itsellesi ensin omaa sisältöä elämään, jonka jälkeen sitten on niiden lapsien vuoro. Muuten sulla ei ole paljoa annettavaa niille lapsille, katkeroidut vaan ja menetät hermosi, kenties masennut.

Virtaa! Ylös, ulos ja lenkille!!!
 
"EI tappeluketju"Olen elämääni tyytyväinen tällaisenaan, minulla on hyvä mies, hyvä työ, kiva koti, ystävät ja harrastukset. En kaipaa lasta elämäni sisällöksi tai siksi, että se toisi merkityksen elämälle. Elämälläni on jo merkitys ja sisältö. En myöskään ajattele, että lapsi pilaisi elämän, siitä vain tulisi erilainen sitten. Toisaalta ei elämä olisi pilalla myöskään jos lasta ei koskaan olisi. Päätä tässä nyt sitten ;D Kohta olisi pakko tietää, ja mitä pikemmin tietää, sen parempi.

Kuin minun ajatukseni olisi kirjoitettu tuohon. =) Eli siis en siinä mielessä ole se kohderyhmä keneltä hait vastausta, sillä painiskelen itse pitkälti aivan samoissa mietteissä.Mietin haluanko sitä lasta vaiko en.

Olen myös kysellyt paljon aiheesta, ystäviltäni tuttaviltani ja näiltä pasltoiltakin, paljon hyviä ajatuksia olen saanut aloittamastani ketjusta vauvanhoito palstalla, jos kiinnostaa niin poikkea lukemaan.

Yksi asia nousee ylitse kaikkien niiden pelkojen ja epäluulojeni mitä päässäni pyörii, sen olen kuullut "oikeassa elämässä" "oikeilta ihmisiltä" kuin myös täältä anonyymeiltä kirjoittajilta, että kai se sitten on totta...ainakin sen tiedostaminen ja oivaltaminen helpottaa paljon minun pelkojani ja voin jäsennellä tahtomistani ja tuntemattomaan hyppäämistäni paljon paremmin.Eli, vaikka en muiden lapsia pidääkkään suloisina, en edes millään lailla koe tuntevani "että minun pitää saada tuollainen".Mutta kuulema sitten se oma lapsi on rakas ja erilainen, tärkeä ja suloinen...vaikka onkin niitä huonoja hetkiä ja kiukkuakin. =) Eli älä sinäkään kanna siitä huolta, ettet tunne lapsia kohtaan sen erikoisempaa, se raskaus ja äitiys kuulemma opettaa ja kypsyttää meitä, tunnemme sitten sen kaiken sen oman lapsen kanssa.Mikäli päädymme siihen ratkaisuun että sen teemme.

Se onkin sitten aivan oma sarkansa pohditaa millä päädymme päätökseemme.Minä koen kaipaavani perhettä ympärilleni, en kuitenkaan niin paljon että suinpäin heittäytyisin vauvaa tekemään.Kypsyttelen ajatusta ja tunnustelen tunteitani...kun minullakin on vielä sitä kultaista vauvan teko aikaa vielä muutamia vuosia jäljellä.Olen nyt 32vuotias.
Sanotaan nyt sekin, etten koskaan ikinä ole pitänyt lapsista, enkä kokenut millään tavalla niitä itselleni haluavan, ensimmäistä kertaa näitä mietin ja tunnen vauvakuumeen kouristelevan.Oikeanlaisen miehen kohdalle sattuminen tämän taisi minulla laukaista. =)

Mukavaa vain huomata, että on muitakin ketkä painiskelevat näiden samaisten ongelmien ja mietteiden kanssa, emme todellakaan ole huolinemme yksin.Kaikkea hyvää sinulle ja jospa me osaisimme valita kohdallamme oikein. =)

 
Mun yks kaveri sanoi lasten teon perusteeksi: menee muuten kaikki viikonloput kännätessä ja baareissa, eli haluttiin muuta sisältöä elämään, tehtiin lapsi.

Eivät ole missään nimessä mitään "perhe-ihmisiä" hengeltään, no nyt niillä on 4v lapsi ja tuskailevat kun eivät koskaan pääse sinne baariin tai mihinkään, matkalle, risteilylle, mihinkään. Eivät raski maksaa lastenvahdista ja omat sukulaiset on kaukana tai sairaita tai ei muuten halua katsoa lapsia. Molemmat syövät masennuslääkkeitä ja unitabletteja että jaksavat arjen. Hermo menee riekaleiksi pienen pojan kanssa.

ikää näillä on tällä hetkellä 34 ja 37v. Siis vanhemilla. Miten musta tuntuu että olisi kannattanut jättää ne lapset tekemättä ja elää lapsettomana pariskuntana.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ei-mutsi:
Olen 45v nainen, enkä koskaan ole halunnut lapsia, eikä minulla niitä ole. En pidä lapsista erikoisemmin, joten en tahtonut ottaa riskiä, että hankin ipanan ja sitten en jaksakaan sen kanssa peuhata. En ole mikään touhutäti. Kaipuuta jälkeläisiin ei ole ollut missään elämänvaiheessa. Kukin tyylillään.

En minäkään pidä lapsista, noin yleisesti, mutta omiani rakastan. Se on ihan eri juttu.
En pidä kaikista aikuisistakaan, tai oikeastaan aika harvoista.

Ap sanoi, että elämä lasten kanssa olisi erilaista. Se on totta, erilaista mutta yhtä täyttä.
Nyt kun oma vanhemmuuteni on jo tehty, olen taas vapaa. Ihmettelen mihin se aika meni ja ikävöinkin sitä menoa ja vauhtia, mikä heidän kanssaan oli aina päällä. Silti ehdin harrastaa itsekin kaikenlaista, en ole jäänyt mistään paitsi, päinvastoin saanut paljon.

Mutta hyväksyn toisenkin ratkaisun. Ei lapsia ole mikään pakko tehdä. Ihmissuhdeverkosto voi muodostua muistakin kuin jälkeläisistä ja sukulaisista.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ei-mutsi:
Olen 45v nainen, enkä koskaan ole halunnut lapsia, eikä minulla niitä ole. En pidä lapsista erikoisemmin, joten en tahtonut ottaa riskiä, että hankin ipanan ja sitten en jaksakaan sen kanssa peuhata. En ole mikään touhutäti. Kaipuuta jälkeläisiin ei ole ollut missään elämänvaiheessa. Kukin tyylillään.

En minäkään pidä lapsista, noin yleisesti, mutta omiani rakastan. Se on ihan eri juttu.
En pidä kaikista aikuisistakaan, tai oikeastaan aika harvoista.

Ap sanoi, että elämä lasten kanssa olisi erilaista. Se on totta, erilaista mutta yhtä täyttä.
Nyt kun oma vanhemmuuteni on jo tehty, olen taas vapaa. Ihmettelen mihin se aika meni ja ikävöinkin sitä menoa ja vauhtia, mikä heidän kanssaan oli aina päällä. Silti ehdin harrastaa itsekin kaikenlaista, en ole jäänyt mistään paitsi, päinvastoin saanut paljon.

Mutta hyväksyn toisenkin ratkaisun. Ei lapsia ole mikään pakko tehdä. Ihmissuhdeverkosto voi muodostua muistakin kuin jälkeläisistä ja sukulaisista.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ei-mutsi:
Olen 45v nainen, enkä koskaan ole halunnut lapsia, eikä minulla niitä ole. En pidä lapsista erikoisemmin, joten en tahtonut ottaa riskiä, että hankin ipanan ja sitten en jaksakaan sen kanssa peuhata. En ole mikään touhutäti. Kaipuuta jälkeläisiin ei ole ollut missään elämänvaiheessa. Kukin tyylillään.

En minäkään pidä lapsista, noin yleisesti, mutta omiani rakastan. Se on ihan eri juttu.
En pidä kaikista aikuisistakaan, tai oikeastaan aika harvoista.

Ap sanoi, että elämä lasten kanssa olisi erilaista. Se on totta, erilaista mutta yhtä täyttä.
Nyt kun oma vanhemmuuteni on jo tehty, olen taas vapaa. Ihmettelen mihin se aika meni ja ikävöinkin sitä menoa ja vauhtia, mikä heidän kanssaan oli aina päällä. Silti ehdin harrastaa itsekin kaikenlaista, en ole jäänyt mistään paitsi, päinvastoin saanut paljon.

Mutta hyväksyn toisenkin ratkaisun. Ei lapsia ole mikään pakko tehdä. Ihmissuhdeverkosto voi muodostua muistakin kuin jälkeläisistä ja sukulaisista.
 
Alkuperäinen kirjoittaja lapseton nainen +30vee:
Hei kuuntele. Mun vilpitön neuvo on että hanki itsellesi ensin omaa sisältöä elämään, jonka jälkeen sitten on niiden lapsien vuoro. Muuten sulla ei ole paljoa annettavaa niille lapsille, katkeroidut vaan ja menetät hermosi, kenties masennut.

Virtaa! Ylös, ulos ja lenkille!!!
Käyn mä lenkillä ja salillakin joskus, mutta eipä se nyt suuresti sisältöä elämääni tuo, mitä nyt vähän istumatyöstä jämähtäneitä lihaksia vetreyttää.

En ole tähän asti eläneeni vajaan 30 vuoden aikana keksinyt, mistä tuota "omaa sisältöä" elämään saisin. Päässäni kyllä liikkuu kaikenlaista, mutta ilmeisesti se ei riitä omaksi sisällöksi. Onko mulla yhtään enempää annettavaa kellekään reppureissattuani intiassa puoli vuotta (semminkinkään kun moinen ei yhtään itseäni kiinnosta), alettuani järjestämään hillittömiä teemabileitä (joissa emännäntaitoni ja ystäväpiirini tuntien vieraat vilkuilisivat kelloihinsa koska on soveliasta lähteä kotiin) tai hypättyäni benji-hypyn (kiinnostaa vielä vähemmän)?
 
Alkuperäinen kirjoittaja kohta varmaan lentää kiviä niskaan:
En ole tähän asti eläneeni vajaan 30 vuoden aikana keksinyt, mistä tuota "omaa sisältöä" elämään saisin. Päässäni kyllä liikkuu kaikenlaista, mutta ilmeisesti se ei riitä omaksi sisällöksi. Onko mulla yhtään enempää annettavaa kellekään reppureissattuani intiassa puoli vuotta (semminkinkään kun moinen ei yhtään itseäni kiinnosta), alettuani järjestämään hillittömiä teemabileitä (joissa emännäntaitoni ja ystäväpiirini tuntien vieraat vilkuilisivat kelloihinsa koska on soveliasta lähteä kotiin) tai hypättyäni benji-hypyn (kiinnostaa vielä vähemmän)?

Oletko masentunut? Siltä ainakin tekstisi perusteella vaikuttaa... Siihen on apuja olemassa. Onko sinulla koskaan todella hauskaa? Niin hauskaa, että sukellat hetkeen ja unohdat kaiken muun? Sinun täytyy itse löytää oman elämäsi elämykset ja huippuhetket. Kyllä niitä kannattaa tavoitella. Lähde tutkimusmatkalle itseesi, ja onni löytyy lähempää kuin uskotkaan. Ja jos miestä kaipaat, niin tee jotain asian eteen. Mene vaikka niille vaivaannuttaville nettitreffeille. Jos nyhjäät vain kotona, niin mies jää löytämättä, niinhän itsekin totesit.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vinna vinner vann:
Alkuperäinen kirjoittaja kohta varmaan lentää kiviä niskaan:
En ole tähän asti eläneeni vajaan 30 vuoden aikana keksinyt, mistä tuota "omaa sisältöä" elämään saisin. Päässäni kyllä liikkuu kaikenlaista, mutta ilmeisesti se ei riitä omaksi sisällöksi. Onko mulla yhtään enempää annettavaa kellekään reppureissattuani intiassa puoli vuotta (semminkinkään kun moinen ei yhtään itseäni kiinnosta), alettuani järjestämään hillittömiä teemabileitä (joissa emännäntaitoni ja ystäväpiirini tuntien vieraat vilkuilisivat kelloihinsa koska on soveliasta lähteä kotiin) tai hypättyäni benji-hypyn (kiinnostaa vielä vähemmän)?

Oletko masentunut? Siltä ainakin tekstisi perusteella vaikuttaa... Siihen on apuja olemassa. Onko sinulla koskaan todella hauskaa? Niin hauskaa, että sukellat hetkeen ja unohdat kaiken muun? Sinun täytyy itse löytää oman elämäsi elämykset ja huippuhetket. Kyllä niitä kannattaa tavoitella. Lähde tutkimusmatkalle itseesi, ja onni löytyy lähempää kuin uskotkaan. Ja jos miestä kaipaat, niin tee jotain asian eteen. Mene vaikka niille vaivaannuttaville nettitreffeille. Jos nyhjäät vain kotona, niin mies jää löytämättä, niinhän itsekin totesit.


Jos on masentunut, millä saada itsensä liikkeelle. Älä ehdota pillereitä, ne vain passivoi ja väsyttää ja ennenkaikkea lihottaa lisää. Meneekin loppu tarmo ja elämänhalu.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vinna vinner vann:
Oletko masentunut? Siltä ainakin tekstisi perusteella vaikuttaa... Siihen on apuja olemassa. Onko sinulla koskaan todella hauskaa? Niin hauskaa, että sukellat hetkeen ja unohdat kaiken muun? Sinun täytyy itse löytää oman elämäsi elämykset ja huippuhetket. Kyllä niitä kannattaa tavoitella. Lähde tutkimusmatkalle itseesi, ja onni löytyy lähempää kuin uskotkaan. Ja jos miestä kaipaat, niin tee jotain asian eteen. Mene vaikka niille vaivaannuttaville nettitreffeille. Jos nyhjäät vain kotona, niin mies jää löytämättä, niinhän itsekin totesit.
On mulla välillä todella hauskaa, mutta ilonaiheeni liittyvät pieniin, arkisiin asioihin joita useimmat muut pitävät niin tylsinä ja jokapäiväisinä etteivät niitä edes huomaa saatika että tajuaisivat, mitä jaettavaa niissä on. Juuri nyt naureskelen toisilleen ikkunan takana ärhenteleville pikkulinnuille. On vain osoittautunut hyvin vaikeaksi löytää miestä, joka ei pitäisi tällaista ulkopuolelta nähtynä sekä aineellisesti että tapahtumallisesti varsin köyhää elämää (ja sen eläjää) liian tylsänä ja mitättömänä.

Edellinen mieheni tuli kyllä hakemaan kotoa, asuin maan tasalla silloin ja hän tuli koputtelemaan ikkunaan niin monena iltana, että yhteenhän siinä sitten päädyttiin, tosin muutamaksi vuodeksi vain, hän taisi olla minulle kuitenkin vähän liian menevä ja väsyin remuamiseensa. Nyt kylläkin asun niin korkealla, että ikkunasta kurkistelevat vain nuo talitintit :)
 

Yhteistyössä