Ja väännän nyt vaikka rautalangasta yhden esimerkin. Sanotaan, että lapsiperheellä tai yksinhuoltajalla on Helsingissä sukulaisia ja ystäviä, jotka voivat ja haluavat välillä antaa lastenhoitoapua. Jo tämä voi olla monelle riittävä syy pysyä siellä. Se voi olla ainoa tapa mahdollistaa itselleen välillä se, että voi tehdä omia juttujaan: käydä uimahallissa tai lenkillä, tavata ystäviä, yksinhuoltajana käydä vaikka treffeillä, tai mennä yksin kävelemään, leffaan, mitä vaan.
Ajatelkaas, kun joku muuttaisi kauas niistä turvaverkoista ja kirjoittaisi sen jälkeen palstalle arjen raskaudesta. Heti tulisi lukuisia viestejä, että "miksi pitää tehdä lapsia, jos kerran niitä turvaverkkoja ei ole". Tällainen on luettu niin monta kertaa, joten luulisi, että on vaan fiksua pysyä siellä, missä apua arkeen on saatavilla - oli se sitten Helsinki tai mikä vaan.
Ainahan perussosiaalinen ihminen saa uusia kavereita ja tuttuja uudeltakin paikkakunnalta, mutta saako aina sellaisia ns. tosiystäviä? Ei välttämättä. Tai jos saa, niiden ihmissuhteiden kehittyminen voi ottaa aikaa. Yksinäisyyskin on monelle iso ongelma vielä aikuisena. Ja toisaalta läheiset ihmiset tärkeä osa elämää. (Enkä tarkoita vain turvaverkkonäkökulmasta, vaan muutenkin.)