P
Palasina
Vieras
ja valtavaa perusturvattomuutta? Kahden lapseni isä oli alkoholisti ja omasi narsistisia piirteitä. Vuosikausia roikuin suhteessa, itkin, rukoilin, toivoin, yritin. Olin hukassa, kärsin. Haaveilin perheestä ja mies jauhoi minulle, että jos lapsia haluan, ovat ne häneltä, koska kenelleään en tule kelpaamaan koskaan. Uskoin häntä. Se oli minun maailmani, minun totuuteni.
Minä uurastin töissä. Mies käytti rahat ja harrasti valtavasti sivusuhteita. Hän huusi ja alisti, minä pelkäsin ja itkin.
Viimein hän jätti minut kun olin toisesta lapsestamme raskaana. Vajaan vuoden hän oli pitänyt toista naista rinnallani ja perusti sitten perheen hänen kanssaan. Nyttemmin hänellä on useamman naisen kanssa yhteensä kuusi lasta. Minulle hän luasi aina tulla kunnolliseksi perheen isäksi, kunhan minä vain osaan käyttäytyä oikein...
Viimein päästyäni hänestä jaloilleni nautin huudottomuudesta ja turvallisesta olosta. Oli tunne, että todella olin ollut väärässä elämässä ja aivan hakoteillä. Muutaman vuoden olin yksin ja menetin sinä aikana äitinikin. Yritin ehjäytyä vähitellen, mutta olin vasta prosessin alussa.
Tapasin netissä ihanan, turvallisen aikuisen miehen. Hän oli liian hyvä ollakseen totta. Itse olin avoin ja vilpitön. Uskoin hänen olleen samoin. Kyselin luurankojen ja salaisuuksien perään. Niitä ei kuulema ollut. Hän oli ahkera, kävi töissä, mikä oli minulle outoa sekin, ei juuri käyttänyt alkoholia, nousi aamuisin ylös, oli valtavan lapsirakas, huolehtivainen ja pitkäpinnainen.
Etenimme vauhdilla, koska olimme jo aikuisia ja hänkin yli 40-vuotias. Plussan testattuani kaikki muuttui. Työt jäivät. Huudot alkoivat. Painostus seksiin, mustasukkaisuus, rahan vaatiminen, syyllistäminen. Jäin valtavan yksin ja masennuin syvästi. Ensin syytin itseäni miehen pahoinvoinnista ja yritin kaikin tavoin muuttua. Sittemmin aloin vihata ja syyttää itseäni, koska olin toistanut virheeni. Jälleen pelkäsin huutoa, sitä, että vihaisena loukataan tahallaan syvästi, paetaan paikalta, kadotaan, laitetaan puhelin pois päältä ja vastataan, kun jaksetaan. Koskaan ei sovita, koskaan ei ole selityksiä, ei anteeksipyyntöjä ei -antoja.
Mikä minussa on vikana?? En koskaan ole haaveillut kuin rauhallisesta, yksinkertaisesta, perusturvallisesta perhe-elämästä, mutta aina päädyn perhehelvettiin, jossa mulle huudetaan, mies on työttömänä ja voi huonosti, mä olen syypää kaikkeen ja joudun kantamaan totaalisesti vastuut yksin. Mitä ihmettä teen väärin??
Tuntuu, että hajoan...
Minä uurastin töissä. Mies käytti rahat ja harrasti valtavasti sivusuhteita. Hän huusi ja alisti, minä pelkäsin ja itkin.
Viimein hän jätti minut kun olin toisesta lapsestamme raskaana. Vajaan vuoden hän oli pitänyt toista naista rinnallani ja perusti sitten perheen hänen kanssaan. Nyttemmin hänellä on useamman naisen kanssa yhteensä kuusi lasta. Minulle hän luasi aina tulla kunnolliseksi perheen isäksi, kunhan minä vain osaan käyttäytyä oikein...
Viimein päästyäni hänestä jaloilleni nautin huudottomuudesta ja turvallisesta olosta. Oli tunne, että todella olin ollut väärässä elämässä ja aivan hakoteillä. Muutaman vuoden olin yksin ja menetin sinä aikana äitinikin. Yritin ehjäytyä vähitellen, mutta olin vasta prosessin alussa.
Tapasin netissä ihanan, turvallisen aikuisen miehen. Hän oli liian hyvä ollakseen totta. Itse olin avoin ja vilpitön. Uskoin hänen olleen samoin. Kyselin luurankojen ja salaisuuksien perään. Niitä ei kuulema ollut. Hän oli ahkera, kävi töissä, mikä oli minulle outoa sekin, ei juuri käyttänyt alkoholia, nousi aamuisin ylös, oli valtavan lapsirakas, huolehtivainen ja pitkäpinnainen.
Etenimme vauhdilla, koska olimme jo aikuisia ja hänkin yli 40-vuotias. Plussan testattuani kaikki muuttui. Työt jäivät. Huudot alkoivat. Painostus seksiin, mustasukkaisuus, rahan vaatiminen, syyllistäminen. Jäin valtavan yksin ja masennuin syvästi. Ensin syytin itseäni miehen pahoinvoinnista ja yritin kaikin tavoin muuttua. Sittemmin aloin vihata ja syyttää itseäni, koska olin toistanut virheeni. Jälleen pelkäsin huutoa, sitä, että vihaisena loukataan tahallaan syvästi, paetaan paikalta, kadotaan, laitetaan puhelin pois päältä ja vastataan, kun jaksetaan. Koskaan ei sovita, koskaan ei ole selityksiä, ei anteeksipyyntöjä ei -antoja.
Mikä minussa on vikana?? En koskaan ole haaveillut kuin rauhallisesta, yksinkertaisesta, perusturvallisesta perhe-elämästä, mutta aina päädyn perhehelvettiin, jossa mulle huudetaan, mies on työttömänä ja voi huonosti, mä olen syypää kaikkeen ja joudun kantamaan totaalisesti vastuut yksin. Mitä ihmettä teen väärin??
Tuntuu, että hajoan...
