J
juuu
Vieras
Olen aikaa sitten (avo)eronnut elämäni ainoasta suhteesta ja jotenkin en ymmärrä mihin sitä seurustelua ja kumppania oikein tarvitsee? Siis en kertakaikkiaan keksi miten siinä olisi enemmän hyvää kuin pahaa. 
Harva normaalissa suhteessa oleva pyyhkisi nykyisen, jo alkuhuuman ohittaneen suhteen pois jos voisi, kai sitä jotain hyvää juu on, vai onko suhteisiin niin helppo vaan jämähtää? Olen ihan ummikko näissä asioissa, mutten nyt jotenkin saa pieneen päähäni ajatusta IKINÄ uudesta suhteesta. Mikä minua vaivaa? Joku asia jota joku etsii ties kuinka kauan elämäänsä, en osaa itselleni kuvitella vaikka ympärillänikään kukaan ei villiä sinkkuelämää elä, enkä itse pahemmin.
En siis keksi mikä on sen kaiken paskan arvoista? Siis mikä? Hyvistä puolista kai harvemmin tulee mainittua mutta silti. Kaikki se riitely... huhhuh . Miksi haluaisin jonkun jonka kanssa riidellä? Ikuisuusongelmat varsinkin ovat uskomattomia enkä ymmärrä miten se pöntön kannen laskeminen, imurointi tai sukkien vienti ei oman puolison miellyttämiseksi edes 20v avioliiton aikana ala onnistumaan. Kultakalanikin oppii nopeammin.
Ja ihminen jota pitäisi joka päivä jaksaa kattella?? Joka päivä? ? Kuolemaan asti. Välillä ajatukset harhailee naapurin penassa mutta 70% mielessä on hyvässä ja pahassa se oma kulta. Tai vaan puoliso kun kulta sanaa ei ole alun jälkeen paljoa tarvinnut. Se ja se ja se asia ärsyttää ja kaiken lisäksi tunne on ihanasti molemmin puolinen.
Mutta onhan meissä ihmisissä hyvätkin puoleemme. .. vai onko. . Entä jos ne vitutuksen aiheet vaan ajan kanssa kasvaa kun toisen naamaa katselee enemmän. Missä on kerrottu että ajan kanssa myös ihania piirteitä tulee samalla? Aina vaan kerrotaan että alkuhuuma loppuu aikanaan ja toista ei sitten enää näe ruusunpunaisin lasein. Okei ei siinä mitään, mutta jos kerta niitä ärsyttäviä piirteitä tulee satavarmasti mm yhteen muuttaessa esiin, kuka lupaa että myös hyvää tulee? Jotenkin tuo suhteen syvällisyyden ym lisääntyminen kuulostaa juuri niiden keksimältä joilla tuli arki vastaan eikä muuta hyvää keksi.
En tietenkään ole itse täydellinen ja siitä tämä varmaan kumpuaakin. Kun ei rakasta itseään ei voi rakastaa toista. En ymmärrä miten tässä yhteiskunnassa löytäisin jonkun ihan kivan jolle ongelmani eivät olisi ongelmia. Olen äiti mutta kuten varmaan huomasitte, nuori.ei kukaan nuori sellaista halua. Olen myös rupsahtanut, kaikki roikkuu mikä ennen ei roikkunut.. ei ole aikaa näyttää naiselliselta tai näytellä sellaista. Miten antaa hyvä ensivaikutelma? Eikä ole aikaa söpöillä tvn ääressä iltaisin kun väsyttää päivän äitiys. Olen tottunut yh arkeen, en kestä sitä että joudun vielä sitä rengasta vessareissuilla laskemaan tai aina ostamaan erikseen maidot kun se toinen taas unohti ym ym. Nyt on siis todella huono elämäntilannekin mutta olenkin siksi ajatellut että no jos joskus mutta en kertakaikkiaan löydä järkevää syytä ottaa tähän ketään? ? Ei kai tarvikaanmutta oma ajattelu kkuulostaa ennen niin epätoivoiselle sinkulle niin vääristyneeltä. Eikä minulla ole mitään traumoja miehistä. Mielestäni olen ihan rrealistisen en tiedä kuka olisi niin ihana että onnistuisin/haluisin ketään sovitettua tähän arkeen, ikinä. Ja kuka haluaisi tämmöisen haisevan yhn elämäänsä?? Minua jonkin verran lähestytään ulkona mutta jotenkin menen nykyään ihan sekaisin tästä ristiriidasta. Miksi kaikki muut haluavat jotain mitä en voi käsittää? Joku jota halata-oma lapsi, joku joka pussaa- oma lapsi, joku jolle ostaa lahjoja-oma lapsi, joku jonka kanssa nauraa kippurassa-oma lapsi/ihanat ystävät, joku joka tukee ja kuuntelee-ystävät ja vanhemmat. Joku jonka kanssa jakaa arjen asiat-ystävät ja perhe tiettyyn pisteeseen asti, seksi-surrurr, vanhuuden päivät-sen ajan murhe+silloin ehkä muitakin murheita.
enkä muutenkaan koe että yksinäisyys ym olisi tietenkään kellään syy seurusteluun, niitäkin on mutta että usein kaikki on ihanaa sattumaa. Minun on kuitenkin vaikea ymmärtää pitkää elinikäistä sitoutumishalua kehenkään . Asia joka päätetään liian usein rakkauden huumassa vaikuttaa koko elämään? Mitä kun sille viimeisimmälle alamäelle ei näykään loppua? Mitä sitten? Ei edelleenkään helpotusta? Ero vai jatkoa paskassa? No onneksi on joku jonka kainalossa nukkua niinkö? Joku joka tasaa kauppalaskun. . Mutta mihin sitä tasaajaa tarvitsee kun yksin syö? Ei tarvitse laittautua ketään varten tai riidellä jos toinen ei sitä edes huomaa. Mummokalsareissa saa painaa kesät talvet ja riidellä karkkipäivistä lasten kanssa eikä naapurin penan ällöttävistä katseista. Lasten kanssa SE TOINEN on oiva apu, mutta lapsilleni on edelleen ihana isä joka auttaa.
Kertokaa miksi se on sen arvoista? Rakkaus? Eikö se ole vähän ylimainostettua ja muutenkin. Mitä enää alkuhuuman jälkeen on? Sitä arkea? Onhan minulla nytkin arkea? Kun kaikki se hiipuu mitä alussa mainostetaan. Mitä alun jälkeen mainostetaan? En halua olla typerä kyyninen sinkku mutten osaa kuvitella toista puolikasta tähän koska sitten se olisi 1,5 koska mielestäni olen kokonainen eikä onnellisuuteni riipu kenestäkään yhdestä. Siksi minulla esim on muutama hyvä ystävää mikä on ihana rikkaus, osa ihan pitkäaikaisiakin. En silti asuisi heidän kanssaan ja jaksaisi heitä tässä aina. Mikä minua vaivaa ja ei kai tämä asenne jää päälle? Jotenkin mahdottomalta silti kuulostaa löytää itselleni täydellinen kumppani (siis ei oikeasti täydellinen, ymmärrän kyllä ihmisten vajavaiauuden ja se on ok) mutta sellainen jota haluaisi hyvinä hetkinä, eikä heti irrottaisi huonona tai jäisi kun ei uskalla olla yksin?? Hetki sitten olin tavallinen kiilusilmäinen sinkku..nyt mummo.
sori sekavuus
Harva normaalissa suhteessa oleva pyyhkisi nykyisen, jo alkuhuuman ohittaneen suhteen pois jos voisi, kai sitä jotain hyvää juu on, vai onko suhteisiin niin helppo vaan jämähtää? Olen ihan ummikko näissä asioissa, mutten nyt jotenkin saa pieneen päähäni ajatusta IKINÄ uudesta suhteesta. Mikä minua vaivaa? Joku asia jota joku etsii ties kuinka kauan elämäänsä, en osaa itselleni kuvitella vaikka ympärillänikään kukaan ei villiä sinkkuelämää elä, enkä itse pahemmin.
En siis keksi mikä on sen kaiken paskan arvoista? Siis mikä? Hyvistä puolista kai harvemmin tulee mainittua mutta silti. Kaikki se riitely... huhhuh . Miksi haluaisin jonkun jonka kanssa riidellä? Ikuisuusongelmat varsinkin ovat uskomattomia enkä ymmärrä miten se pöntön kannen laskeminen, imurointi tai sukkien vienti ei oman puolison miellyttämiseksi edes 20v avioliiton aikana ala onnistumaan. Kultakalanikin oppii nopeammin.
Ja ihminen jota pitäisi joka päivä jaksaa kattella?? Joka päivä? ? Kuolemaan asti. Välillä ajatukset harhailee naapurin penassa mutta 70% mielessä on hyvässä ja pahassa se oma kulta. Tai vaan puoliso kun kulta sanaa ei ole alun jälkeen paljoa tarvinnut. Se ja se ja se asia ärsyttää ja kaiken lisäksi tunne on ihanasti molemmin puolinen.
Mutta onhan meissä ihmisissä hyvätkin puoleemme. .. vai onko. . Entä jos ne vitutuksen aiheet vaan ajan kanssa kasvaa kun toisen naamaa katselee enemmän. Missä on kerrottu että ajan kanssa myös ihania piirteitä tulee samalla? Aina vaan kerrotaan että alkuhuuma loppuu aikanaan ja toista ei sitten enää näe ruusunpunaisin lasein. Okei ei siinä mitään, mutta jos kerta niitä ärsyttäviä piirteitä tulee satavarmasti mm yhteen muuttaessa esiin, kuka lupaa että myös hyvää tulee? Jotenkin tuo suhteen syvällisyyden ym lisääntyminen kuulostaa juuri niiden keksimältä joilla tuli arki vastaan eikä muuta hyvää keksi.
En tietenkään ole itse täydellinen ja siitä tämä varmaan kumpuaakin. Kun ei rakasta itseään ei voi rakastaa toista. En ymmärrä miten tässä yhteiskunnassa löytäisin jonkun ihan kivan jolle ongelmani eivät olisi ongelmia. Olen äiti mutta kuten varmaan huomasitte, nuori.ei kukaan nuori sellaista halua. Olen myös rupsahtanut, kaikki roikkuu mikä ennen ei roikkunut.. ei ole aikaa näyttää naiselliselta tai näytellä sellaista. Miten antaa hyvä ensivaikutelma? Eikä ole aikaa söpöillä tvn ääressä iltaisin kun väsyttää päivän äitiys. Olen tottunut yh arkeen, en kestä sitä että joudun vielä sitä rengasta vessareissuilla laskemaan tai aina ostamaan erikseen maidot kun se toinen taas unohti ym ym. Nyt on siis todella huono elämäntilannekin mutta olenkin siksi ajatellut että no jos joskus mutta en kertakaikkiaan löydä järkevää syytä ottaa tähän ketään? ? Ei kai tarvikaan
mutta oma ajattelu kkuulostaa ennen niin epätoivoiselle sinkulle niin vääristyneeltä. Eikä minulla ole mitään traumoja miehistä. Mielestäni olen ihan rrealistisen en tiedä kuka olisi niin ihana että onnistuisin/haluisin ketään sovitettua tähän arkeen, ikinä. Ja kuka haluaisi tämmöisen haisevan yhn elämäänsä?? Minua jonkin verran lähestytään ulkona mutta jotenkin menen nykyään ihan sekaisin tästä ristiriidasta. Miksi kaikki muut haluavat jotain mitä en voi käsittää? Joku jota halata-oma lapsi, joku joka pussaa- oma lapsi, joku jolle ostaa lahjoja-oma lapsi, joku jonka kanssa nauraa kippurassa-oma lapsi/ihanat ystävät, joku joka tukee ja kuuntelee-ystävät ja vanhemmat. Joku jonka kanssa jakaa arjen asiat-ystävät ja perhe tiettyyn pisteeseen asti, seksi-surrurr, vanhuuden päivät-sen ajan murhe+silloin ehkä muitakin murheita.enkä muutenkaan koe että yksinäisyys ym olisi tietenkään kellään syy seurusteluun, niitäkin on mutta että usein kaikki on ihanaa sattumaa. Minun on kuitenkin vaikea ymmärtää pitkää elinikäistä sitoutumishalua kehenkään . Asia joka päätetään liian usein rakkauden huumassa vaikuttaa koko elämään? Mitä kun sille viimeisimmälle alamäelle ei näykään loppua? Mitä sitten? Ei edelleenkään helpotusta? Ero vai jatkoa paskassa? No onneksi on joku jonka kainalossa nukkua niinkö? Joku joka tasaa kauppalaskun. . Mutta mihin sitä tasaajaa tarvitsee kun yksin syö? Ei tarvitse laittautua ketään varten tai riidellä jos toinen ei sitä edes huomaa. Mummokalsareissa saa painaa kesät talvet ja riidellä karkkipäivistä lasten kanssa eikä naapurin penan ällöttävistä katseista. Lasten kanssa SE TOINEN on oiva apu, mutta lapsilleni on edelleen ihana isä joka auttaa.
Kertokaa miksi se on sen arvoista? Rakkaus? Eikö se ole vähän ylimainostettua ja muutenkin. Mitä enää alkuhuuman jälkeen on? Sitä arkea? Onhan minulla nytkin arkea? Kun kaikki se hiipuu mitä alussa mainostetaan. Mitä alun jälkeen mainostetaan? En halua olla typerä kyyninen sinkku mutten osaa kuvitella toista puolikasta tähän koska sitten se olisi 1,5 koska mielestäni olen kokonainen eikä onnellisuuteni riipu kenestäkään yhdestä. Siksi minulla esim on muutama hyvä ystävää mikä on ihana rikkaus, osa ihan pitkäaikaisiakin. En silti asuisi heidän kanssaan ja jaksaisi heitä tässä aina. Mikä minua vaivaa ja ei kai tämä asenne jää päälle? Jotenkin mahdottomalta silti kuulostaa löytää itselleni täydellinen kumppani (siis ei oikeasti täydellinen, ymmärrän kyllä ihmisten vajavaiauuden ja se on ok) mutta sellainen jota haluaisi hyvinä hetkinä, eikä heti irrottaisi huonona tai jäisi kun ei uskalla olla yksin?? Hetki sitten olin tavallinen kiilusilmäinen sinkku..nyt mummo.
sori sekavuus
Lapsi onneksi jäi tekemättä siinä vaiheessa koska hänestä olisi tullut syytön osallinen mun itseni löytämsi projektissa.
