Keskenmeno on valtava suru, ja ihmiset käsittelevät surua eri tavoin.
Ensimmäinen raskauteni meni kesken viikon kuluttua plussasta ja siitä kunnes olimme julistaneet asian rinta riemusta rottingilla lähipiirille. Oli vaikea kestää hössötystä, että jospa se ei olisikaan keskenmeno, kun vuosin kuin härän kurkusta, ja koettaa lohduttaa läheisiä kun itse olimme aivan hajalla.
Kolmas raskauteni meni kesken viikolla 11, ja maatessani kotisohvalla ja synnyttäessäni sikiötä ulos (synnyttäneenä tunsin kyllä supistuskivut) kiitin viisauttamme, kun emme olleonet kertoneet asiasta kenellekään. Vasta seuraavan raskauden edettyä pitkälle pystyin puhumaan keskenmenoista avoimesti, sillä suru oli liian syvä toitotettavaksi puolitutuille tuosta vaan, ja edelleen keskenmenoista puhuminen tuntuu aiheuttavan sääliä, ja sitäkään en halua.
Entäs sitten jos ultrissa selviää vakava rakennepoikkeama? Ajatuskin, että tiedottaisin koko maailmalle että jouduimme tappamaan pienokaisemme, kylmää. Että siksikin raskauden voi haluta salata.