H
hullu mikä hullu
Vieras
Pahoja asioita tapahtuu koko ajan maailmassa, sen tiedän. Tällä kertaa olen todella pahasti järkyttynyt, enkä tiedä miksi. Tänään menin lukemaan jutun, jossa kerrottiin että oli lapset pakastanut ja sitten kun ei pakastinta ollut, laittanut jätesäkeissä kellarikomeroon.
Mulla on aivan järkyttävä olo, eikä tämä ole minulla mikään normaali reagointitapa tällaisiin uutisiin. Nyt olen ollut ahdistunut todella monta päivää. Ja lisäksi minulla on kummallinen tunne, sellainen niin kuin syyllinen olo, että minä olen yhtä kamala ja oksettava kuin tuo ihminen. En ymmärrä mistä se tulee?!
Onko tämä nyt vaan burnoutin viimeinen niitti vai mistä on kyse? Olen valvonut jo useamman yön, kun mietin niitä itselleni vieraan ihmisen jälkeläisiä ja sitä naista. Minulla on jopa sellainen vähän epätodellinen olo, ikään kuin minusta tuntuisi että minulle käy kohta niin. En tarkoita siis että tappaisin ketään tai pakastaisin ketään, vaan että ikään kuin kohta minun oma elämäni jotenkin sortuisi, vaikkei minulla ole mitään sellaisia kulisseja, paitsi tämä uupumus tavallaan. Muttei mitään sen kaltaista kuin tuossa tapauksessa. Silti koen voimakasta ahdistusta ja pelkoa, että kohta minun elämäni kulissit romahtavat. Eihän tässä ole mitään järkeä?!?
Samoin koen sellaisia samanlaisia reaktioita, kuin joskus voimakkaan surun yhteydessä, eli naurattaa aivan epäsopivat jutut. Niin kuin se, että päässä alkoi soida Risto Räppääjästä "pussitan, pussitan, pakastan"- laulu.
En edes kehtaa puhua tästä kenellekään, en ymmärrä miksi reagoin tällä tavalla. Ainoa syy minkä keksin on se, että nyt olen saavuttanut sen pisteen, jossa burnout on väistämätön, ja se vaan jotenkin projisoituu tähän tapaukseen
Mulla on aivan järkyttävä olo, eikä tämä ole minulla mikään normaali reagointitapa tällaisiin uutisiin. Nyt olen ollut ahdistunut todella monta päivää. Ja lisäksi minulla on kummallinen tunne, sellainen niin kuin syyllinen olo, että minä olen yhtä kamala ja oksettava kuin tuo ihminen. En ymmärrä mistä se tulee?!
Onko tämä nyt vaan burnoutin viimeinen niitti vai mistä on kyse? Olen valvonut jo useamman yön, kun mietin niitä itselleni vieraan ihmisen jälkeläisiä ja sitä naista. Minulla on jopa sellainen vähän epätodellinen olo, ikään kuin minusta tuntuisi että minulle käy kohta niin. En tarkoita siis että tappaisin ketään tai pakastaisin ketään, vaan että ikään kuin kohta minun oma elämäni jotenkin sortuisi, vaikkei minulla ole mitään sellaisia kulisseja, paitsi tämä uupumus tavallaan. Muttei mitään sen kaltaista kuin tuossa tapauksessa. Silti koen voimakasta ahdistusta ja pelkoa, että kohta minun elämäni kulissit romahtavat. Eihän tässä ole mitään järkeä?!?
Samoin koen sellaisia samanlaisia reaktioita, kuin joskus voimakkaan surun yhteydessä, eli naurattaa aivan epäsopivat jutut. Niin kuin se, että päässä alkoi soida Risto Räppääjästä "pussitan, pussitan, pakastan"- laulu.
En edes kehtaa puhua tästä kenellekään, en ymmärrä miksi reagoin tällä tavalla. Ainoa syy minkä keksin on se, että nyt olen saavuttanut sen pisteen, jossa burnout on väistämätön, ja se vaan jotenkin projisoituu tähän tapaukseen