D
darkeye^*
Vieras
Erosin miehestäni kesällä ja meillä on 2 lasta. Suhde oli toisin puolin ihana mutta toisin puolin yhtä helvettiä. Kun riitaa tuli, mies alkoi manipuloida minua mm. kieltämällä auton käyttöä vaikka olisin tarvinnut sitä esimerkiksi kaupassa käyntiä varten lasten vaippoja tms varten. En päässyt kovinkaan usein kauppaan ilman lapsia tai ainakaan ilman toista.Päiväkotiinkin olen vienyt ja hakenut lapset linja-autolla ja kävellen, kun itse sillä liikun ja mies autolla kulkenut töissä niin ei ole jaksanut hakea. Kaikki ollut minun kontollani kodin- ja lastenhoidosta lähtien. Jos olen vapaaillan halunnut niin pitänyt lapsenvahti hommata, mutta mies itse on voinut lähteä lyhyelläkin varoajalla minne haluaa.
Henkistä vittuilua olen kuullut vuosien ajan ja kuin paska akka olen vaikka kaikkeni tehnyt aina perheeni eteen ja yrittänyt muuttaa tiettyyn pisteeseen asti vikoja jotka mieheni minussa nähnyt mut mikään ei ole hänelle riittänyt ja aivan täysipäiväiseksi orjaksi en rupea.. vaikka orja kai tuota tuli oltuakin. mies on vaan voinut olla kun minä oon puunannu kaiket jäljet ja toiset vaan sotkee eikä huolehdi mistään.
Alkoi se henkinen väkivalta kaatumaan lievän fyysisenkin väkivallan puoleen. Ja kaikki on kuulemma ollut minun syytäni. Koska minä olen tällainen niin hänkin on ollut sitten millainen on ollut. Jännä juttu että tämmöistä vastaavaa ei ole missään aikaisemmissa suhteissani ollut, joten en usko niiden johtuvan pelkästään minusta. Tuntuu että mikään ei ollut herralle koskaan hyvin ja pinistäkin syistä oli kuin perseelle ammuttu karhu koko päivän..varsinki jos ei asiat menny hänen mukaansa.
No, olo kävi sietämättömäksi ja halusin erota. Kova paikka oli miehelle kun totuus iski päin näköä kun lähdettiin. Lupasi ja vannoi et tekee parhaansa asioiden muuttumiseksi ja minä lupasin samoin. Mutta epäilin ettei ihminen voisi muuttua niin paljon kuin tässä tilanteessa olisi pitänyt eikä muuttunut. Elämä meni entistä hullummaksi joten stoppi piti laittaa. Ihme säätöä meillä on silti ollut viime kuuhun asti.. kai jotenkin vaikea puolin jos toisinkin päästää vain irti.
Nyt sitten sekin säätö on ohi ja mies on heti löytänyt itselleen uuden naisystävän jonka lapsetkin on tavanneet ja hänen lapsensa. Tuntuu pahalta että toiselle on noin helppoa jatkaa elämää ja on jopa onnellinenkin vaikka vielä vähän aikaa sitten sanoi niin kovasti rakastavansa meitä kaikkia ja valittelevan että tämä on hänelle vaikeinta aikaa koskaan ja blaa blaa. Itse en voi mitään vakavampaa suhdetta itselleni kuvitellakaan ja epäilen etten kaiken paskan jälkeen mitä oli, siihen pystyisikään. Luottamus on totaalisesti menetetty ihmisiin. Mutta on vain niin paha olla tämän kaiken vuoksi ja toisella on jo aivan uusi elämä ja tuntuu olevan niin onnellista että huh huh! Kaikista hulluinta silti koko asiassa on että en tunne minkäänlaisia ikävän tunteita exää kohtaan.. en kaipaa häntä tänne meidän luo... välillä kaipaa niitä hyviä hetkiä ja aikoja mitä ollut. Ja ajattelee että onko hänellä nyt sitä tämän uuden kanssa ja väkisillä tulee mieleen että noi piti olla meillä.. Todella pettynyt ja epäonnistunut olo vaikka itse tätä halusinkin ja voi sanoa että normaali arki ja elämä on ollut näin tasaisempaa ja selkeämpää. Eikä lasten tarvitse nähdä miten isä kohtelee minua eikä kuunnella meidän tappeluita.
Mutta miksi tämän silti täytyy olla näin vaikeaa... En haluaisi ajatella näitä asioita vaan kun en saa niitä pois mielestänikään! Muutenkin kaikki on hankalaa kun olen aina lasten kanssa ja yritän opiskella samalla koulun ollessa aikas vaativaa. Tilannehan ei sinänsä ole muuttunut entisestä miksikään kun olen aina huolehtinut itse kaikista ja kaikesta, mutta kun tässä tilanteessa on niin paljon muutakin paskaa ja riitaa että olen todella väsynyt..tai ainakin voisin kuvitella olevani aivan äärirajoilla kaiken kanssa, mutta kun en tunnista itsessäni totaalista väsymystä ennen kuin on liian myöhäistä.. välillä tuntuu et mikäs tässä ihan jees, mutta sitten tulee romahdus ja ajattelen et kauan vielä kestän kaikkea... Tulipas pitkä teksti eikä kukaan varmaan jaksanut tätä edes lukea
mut ei se mitään...
Henkistä vittuilua olen kuullut vuosien ajan ja kuin paska akka olen vaikka kaikkeni tehnyt aina perheeni eteen ja yrittänyt muuttaa tiettyyn pisteeseen asti vikoja jotka mieheni minussa nähnyt mut mikään ei ole hänelle riittänyt ja aivan täysipäiväiseksi orjaksi en rupea.. vaikka orja kai tuota tuli oltuakin. mies on vaan voinut olla kun minä oon puunannu kaiket jäljet ja toiset vaan sotkee eikä huolehdi mistään.
Alkoi se henkinen väkivalta kaatumaan lievän fyysisenkin väkivallan puoleen. Ja kaikki on kuulemma ollut minun syytäni. Koska minä olen tällainen niin hänkin on ollut sitten millainen on ollut. Jännä juttu että tämmöistä vastaavaa ei ole missään aikaisemmissa suhteissani ollut, joten en usko niiden johtuvan pelkästään minusta. Tuntuu että mikään ei ollut herralle koskaan hyvin ja pinistäkin syistä oli kuin perseelle ammuttu karhu koko päivän..varsinki jos ei asiat menny hänen mukaansa.
No, olo kävi sietämättömäksi ja halusin erota. Kova paikka oli miehelle kun totuus iski päin näköä kun lähdettiin. Lupasi ja vannoi et tekee parhaansa asioiden muuttumiseksi ja minä lupasin samoin. Mutta epäilin ettei ihminen voisi muuttua niin paljon kuin tässä tilanteessa olisi pitänyt eikä muuttunut. Elämä meni entistä hullummaksi joten stoppi piti laittaa. Ihme säätöä meillä on silti ollut viime kuuhun asti.. kai jotenkin vaikea puolin jos toisinkin päästää vain irti.
Nyt sitten sekin säätö on ohi ja mies on heti löytänyt itselleen uuden naisystävän jonka lapsetkin on tavanneet ja hänen lapsensa. Tuntuu pahalta että toiselle on noin helppoa jatkaa elämää ja on jopa onnellinenkin vaikka vielä vähän aikaa sitten sanoi niin kovasti rakastavansa meitä kaikkia ja valittelevan että tämä on hänelle vaikeinta aikaa koskaan ja blaa blaa. Itse en voi mitään vakavampaa suhdetta itselleni kuvitellakaan ja epäilen etten kaiken paskan jälkeen mitä oli, siihen pystyisikään. Luottamus on totaalisesti menetetty ihmisiin. Mutta on vain niin paha olla tämän kaiken vuoksi ja toisella on jo aivan uusi elämä ja tuntuu olevan niin onnellista että huh huh! Kaikista hulluinta silti koko asiassa on että en tunne minkäänlaisia ikävän tunteita exää kohtaan.. en kaipaa häntä tänne meidän luo... välillä kaipaa niitä hyviä hetkiä ja aikoja mitä ollut. Ja ajattelee että onko hänellä nyt sitä tämän uuden kanssa ja väkisillä tulee mieleen että noi piti olla meillä.. Todella pettynyt ja epäonnistunut olo vaikka itse tätä halusinkin ja voi sanoa että normaali arki ja elämä on ollut näin tasaisempaa ja selkeämpää. Eikä lasten tarvitse nähdä miten isä kohtelee minua eikä kuunnella meidän tappeluita.
Mutta miksi tämän silti täytyy olla näin vaikeaa... En haluaisi ajatella näitä asioita vaan kun en saa niitä pois mielestänikään! Muutenkin kaikki on hankalaa kun olen aina lasten kanssa ja yritän opiskella samalla koulun ollessa aikas vaativaa. Tilannehan ei sinänsä ole muuttunut entisestä miksikään kun olen aina huolehtinut itse kaikista ja kaikesta, mutta kun tässä tilanteessa on niin paljon muutakin paskaa ja riitaa että olen todella väsynyt..tai ainakin voisin kuvitella olevani aivan äärirajoilla kaiken kanssa, mutta kun en tunnista itsessäni totaalista väsymystä ennen kuin on liian myöhäistä.. välillä tuntuu et mikäs tässä ihan jees, mutta sitten tulee romahdus ja ajattelen et kauan vielä kestän kaikkea... Tulipas pitkä teksti eikä kukaan varmaan jaksanut tätä edes lukea
mut ei se mitään...