E
epätoivoinen
Vieras
Mä en tiedä enää mitä tehdä, tiedän etten halua jatkaa näin. Enkä vain pelkästään halua, en vain pysty enkä kykene, muuten hajoaa jossain vaiheessa pää. Tiedän, että muutokset joita tarvitaan, on liikaa miehelle, hänen itsetunnolleen, itsenäisyydelleen tai vastaavalle.
Historiaa... tavattiin, mentiin yhteen nopeasti, muutto yhteen ja kihlat, esikoinenkin ilmoitti tulostaan. Suhteessa ongelmia ehkä juuri nopean toiminnan vuoksi. Viinaa, rahapelejä... Parin vuoden päästä asumuseroon, eli otimme aikalisän mun pyynnöstä. Vajaan vuoden erillään asuminen aikana saatiin suhde kuntoon, mies muuttui. Kaikki rullasi hyvin, syntyi toinen lapsi ja koin, että liittomme on vahvempi kuin koskaan. Kunnes... pelaaminen jälleen muuttui ongelmaksi, ei miehen, vaan minun mielestä. Se että hän pelasi meidän yhteisiä rahoja (asuntolainaa + muuta velkaa). Asia jota en hyväksy. Asiat käytiin läpi, sovittiin pelisäännöt, niissä pysyttiin kunnes... Kaikki taas alusta, pelaamista, riitelyä, sopimista, sopimuksia, yritystä.
Nykytilanne... suutuin kun taas pelaaminen meni sekä minun että lasten edelle ja jälleen lainarahalla. Itkin, anelin ja pyysin, ei... Sitten napsahti, uhkasin erolla. Sen jälkeen emme ole puhuneet, eropaperit mulla valmiiksi täytettyinä (mies tosin ei tiedä siitä), ilman allekirjoituksia. Mies ei käytä sormusta, ei suostu puhumaan, asia jolla tietää satuttavansa eniten. Aiemmin olen huutanut ja itkenyt ja vaatinut puhumaan, nyt en enää jaksa. En jaksa itkeä, en jaksa yrittää puhua, en jaksa enää jaksaa saada suhdettamme kuntoon. Minä kuitenkin joutuisin sen aloitteen tekemään ja loppuviimeksi mies taas kääntäisi tämän kaiken minun syykseni, kuten aina. Ennen siis pyytelin häneltä anteeksi sitä, miten oli reagoinut siihen ettei hän pitänyt sopimuksistamme kiinni. Enää en siihen jaksa, halua enkä kykene.
Tiedän, että jos oikein pyytäisin saisimme varmasti asiat sovittua ja sovinnon aikaiseksi, mutta tiedän myös sen, että tämä tilanne olisi taas jossain vaiheessa edessä, ennemmin tai myöhemmin. Mutta miksi tämä silti tuntuu niin äärettömän vaikealta. Kaikki käytännön asiat, ne pelottaa, hirvittää ja kauhistuttaa. Asunnon myyminen, vuokra-asunnon etsiminen. Miten lapset vastaanottavat (meillä erityislapsi, jolla mm. tunne-elämän ongelmia) miten he selviytyvät.
Ja silti, mä hartaasti toivon asiaa jota ei ikinä tule tapahtumaan, mies huomaisi rakastavansa, arvostavansa ja kunnioittavansa ja haluaisi muuttua, lopullisesti. En ole häntä kieltänyt, estänyt enkä muutakaan, todennut että hän aikuisena ihmisenä tekee omat päätöksensä, mutta hänen täytyy myös olla valmis kantamaan vastuu teoistaan. En hyväksy, että perheemme joutuu taloudellisesti tuuliajolle vain toisen hetken mielijohteesta.
On tää vaan niin pirun vaikeaa... Tavallaan tiedän mitä pitäisi tehdä, vaan en jaksa. Haluaisin turvautua tuttuun, vaikkakaan ei niin turvalliseen, vaikken tiedä onko siihen edes enää mitään mahdollisuuksia...
Miksi, miksi hän teki sopimuksia kanssasi, joita ei kuitenkaan kykene pitämään? Miksi minä uskoin ja toivoin, kerrasta toiseen? Miksi hän ei arvosta, ei kunnioita? MIKSI?
Paljon jäi uupumaan, oleellistakin, en vain jaksa... Hieman helpottaa kun mieltään saa purkaa, vaikka tilanne ei siitä miksikään muutu. Mistä saan voimia toimia. Mistä tiedän mikä on oikein, eli miten tästä eteenpäin. Miksi en ole minkään arvoinen, kohta enää edes itselleni, miksi. Miksi kukaan ei pysty eikä voi vastata... miksi...
Historiaa... tavattiin, mentiin yhteen nopeasti, muutto yhteen ja kihlat, esikoinenkin ilmoitti tulostaan. Suhteessa ongelmia ehkä juuri nopean toiminnan vuoksi. Viinaa, rahapelejä... Parin vuoden päästä asumuseroon, eli otimme aikalisän mun pyynnöstä. Vajaan vuoden erillään asuminen aikana saatiin suhde kuntoon, mies muuttui. Kaikki rullasi hyvin, syntyi toinen lapsi ja koin, että liittomme on vahvempi kuin koskaan. Kunnes... pelaaminen jälleen muuttui ongelmaksi, ei miehen, vaan minun mielestä. Se että hän pelasi meidän yhteisiä rahoja (asuntolainaa + muuta velkaa). Asia jota en hyväksy. Asiat käytiin läpi, sovittiin pelisäännöt, niissä pysyttiin kunnes... Kaikki taas alusta, pelaamista, riitelyä, sopimista, sopimuksia, yritystä.
Nykytilanne... suutuin kun taas pelaaminen meni sekä minun että lasten edelle ja jälleen lainarahalla. Itkin, anelin ja pyysin, ei... Sitten napsahti, uhkasin erolla. Sen jälkeen emme ole puhuneet, eropaperit mulla valmiiksi täytettyinä (mies tosin ei tiedä siitä), ilman allekirjoituksia. Mies ei käytä sormusta, ei suostu puhumaan, asia jolla tietää satuttavansa eniten. Aiemmin olen huutanut ja itkenyt ja vaatinut puhumaan, nyt en enää jaksa. En jaksa itkeä, en jaksa yrittää puhua, en jaksa enää jaksaa saada suhdettamme kuntoon. Minä kuitenkin joutuisin sen aloitteen tekemään ja loppuviimeksi mies taas kääntäisi tämän kaiken minun syykseni, kuten aina. Ennen siis pyytelin häneltä anteeksi sitä, miten oli reagoinut siihen ettei hän pitänyt sopimuksistamme kiinni. Enää en siihen jaksa, halua enkä kykene.
Tiedän, että jos oikein pyytäisin saisimme varmasti asiat sovittua ja sovinnon aikaiseksi, mutta tiedän myös sen, että tämä tilanne olisi taas jossain vaiheessa edessä, ennemmin tai myöhemmin. Mutta miksi tämä silti tuntuu niin äärettömän vaikealta. Kaikki käytännön asiat, ne pelottaa, hirvittää ja kauhistuttaa. Asunnon myyminen, vuokra-asunnon etsiminen. Miten lapset vastaanottavat (meillä erityislapsi, jolla mm. tunne-elämän ongelmia) miten he selviytyvät.
Ja silti, mä hartaasti toivon asiaa jota ei ikinä tule tapahtumaan, mies huomaisi rakastavansa, arvostavansa ja kunnioittavansa ja haluaisi muuttua, lopullisesti. En ole häntä kieltänyt, estänyt enkä muutakaan, todennut että hän aikuisena ihmisenä tekee omat päätöksensä, mutta hänen täytyy myös olla valmis kantamaan vastuu teoistaan. En hyväksy, että perheemme joutuu taloudellisesti tuuliajolle vain toisen hetken mielijohteesta.
On tää vaan niin pirun vaikeaa... Tavallaan tiedän mitä pitäisi tehdä, vaan en jaksa. Haluaisin turvautua tuttuun, vaikkakaan ei niin turvalliseen, vaikken tiedä onko siihen edes enää mitään mahdollisuuksia...
Miksi, miksi hän teki sopimuksia kanssasi, joita ei kuitenkaan kykene pitämään? Miksi minä uskoin ja toivoin, kerrasta toiseen? Miksi hän ei arvosta, ei kunnioita? MIKSI?
Paljon jäi uupumaan, oleellistakin, en vain jaksa... Hieman helpottaa kun mieltään saa purkaa, vaikka tilanne ei siitä miksikään muutu. Mistä saan voimia toimia. Mistä tiedän mikä on oikein, eli miten tästä eteenpäin. Miksi en ole minkään arvoinen, kohta enää edes itselleni, miksi. Miksi kukaan ei pysty eikä voi vastata... miksi...
