Millaista empatiaa mieheltä voi odottaa?

[nnnnnnnnnnnnn]

Olen miettinyt, että haaveilenko "mahdottomia", jos toivoisin miehen esim pystyvän lohduttaa empaattisesti. On jokin myötätuntoiseksi tarkoitettu äännähdys ja muodon vuoksi suoritettu ehkä vähän mekaaninen halauskin tietysti jotakin, mutta jos itsellä on paha olla, sitä kai haluaisi nähdä selvemmin, että tuo tilanne tuntuu toisestakin joltakin. Onko se vain miesten ja naisten ero, kun itseä esim toisen ihmisen itkeminen jotenkin sävähdyttää, ja tulee automaattinen tarve osoittaa myötätuntoa. Koskettaa, halata jne. Se tilanne TUNTUU joltakin. Sitä kai toivoisi saavansa jonkin selvän merkin siitä, että miehestäkin vastaava tilanne todella tuntuu joltakin, eikä sitä vain hoideta pois alta käyttäytymällä tietyllä tavalla. Vai onko edes syytä vaatia/odottaa tuollaista? Ja toisaalta, onko se vain omaa ylireagointiani, jos koen ettei miehellä herää tilanteessa sen kummempia tunteita. Muuten kyllä on fyysisesti läheistä ja hempeää, eli mistään pystyyn kuolleesta suhteesta ei ole kyse.

Onko vain niin, että miehet eivät ole sellaisia, ja on turhaa vaativuutta edes haikailla sellaista? Onko se jo oikeastaan hyvä, jos mies ylipäänsä (jossain vaiheessa) tajuaa sanoa "no voi" ja taputtaa olalle (tai jopa halata)? Itse kun eläydyn toisten tunteisiin ehkä liikaakin (ei sekään ole niin positiivinen ominaisuus), saatan kokea ehkä liioitellun empatiakyvyttömänä miehen kömpelöt myötätunnon osoitukset. Tai siis sehän tässä mietityttää, että onko se aidon myötätunnon osoitus vai vaan toimintamalli joka suoritetaan, koska niin on hyvä tehdä.

Tämän ei ole siis tarkoitus mollata miehiä vaan ihan vilpittömästi kysyä mielipiteitä siitä, että ovatko naiset ja miehet (jos nyt yleistetään) vain niin erilaisia tuossa asiassa. Eihän toista voi vaatia olemaan samanlainen kuin mitä itse on, mutta haluaisin ehkä jotain perspektiiviä siihen, miten yleistä/harvinaista tuollainen suhtautuminen miehillä on. (Toki tämä on yleistystä, tiedän että on olemassa erilaisia miehiä ja erilaisia naisia.)

Minulla on jonkinasteinen kammo siitä, että ihminen johon uskallan luottaa ja uskoa osoittautuukin sisältä kylmäksi. Siksi en tiedä, ylireagoinko vaan tuon pelon takia, kun asia välillä mietityttää ja pelottaakin vähän. Lisäksi olen välillä hieman masentuneessa/yliherkässäkin tilassa (hormonit...), mikä myös voi saada ylireagoimaan kaikkeen "uhkaavaan" tai negatiiviseen. Herkässä tilassa pienet epäkunnioittavat jutut saattavat tuntua maailman karmeammalta asialta, kun taas paremmalla mielellä en välttämättä edes juuri muista koko juttua.

Selkeämmin negatiivinen tapa miehellä on toisinaan kommentoida ivalliseen tai vähättelevään sävyyn jotain mitä sanon tai esim puhua porukassa melkein kuin olisi sinkku, esim jotain hivenen naista halventavaa juttua vaikka olisin vieressä. Pientä, huomaamatonta ja nopeasti ohimenevää kommentointia, jonka sävyn kuitenkin koen itseäni vähätteleväksi/pilkkaavaksi ja jonka vuoksi minulle tulee hetkellisesti epämukava olo. Huumoriin puettua harmitonta piikittelyä tms. Vastaankin kyllä voin jotain kommentoida ja sitten unohtaa koko jutun, mutta myöhemmin ikävät asiat usein palaavat uudelleen mieleen. Mainittakoon että useimmiten käytös on asiallista kuitenkin, toistaiseksi epäkunnioittavat elkeet ovat olleet enemmän poikkeus kuin sääntö, mutta ne tuntuvat lisääntyvän jos suhteessa on menossa tylsempi vaihe tms. (Eli mies jotenkin tyytymätön.) Mies ei siis mitenkään hyljeksi minua porukassakaan vaan koskettaa ja on lähellä ihan ongelmitta, ne pienet epäkunnioittavat jutut ovat ikään kuin hetkellisiä lipsahduksia, joita hän ei itsekään yleensä muista (?).

Tällaista epäkunnioittavaa käytöstä ei ole tapahtunut kovin paljoa, ja kun olen asiasta sanonut mies on ottanut sen erittäin vakavasti ja korjannut käytöstään. Tästä on tullut todella lämmin ja hyvä olo, kun tuntuu että sillä mitä sanon on merkitystä ja että mies on tosissaan. Silti herää kysymys, onko tuossakin kyse lähinnä toivottuun käytökseen pyrkimisestä, ei todellisesta kunnioituksesta. (Kun ne pienet, suht harmittomat mutta kuitenkin hiukan epäkunnioittavat elkeet tuntuvat löytävän jonkin uuden olomuodon, jos olen jostain tietystä huonosta tavasta sanonut ja mies on sen karsinut käytöksestään.)

Ja sanotaan vielä että muuten on loistavaa, olemme hyvin samankaltaisia ja tulemme hyvin ja luontevasti toimeen keskenämme. Emme asu yhdessä, emmekä kyllä asukaan ennen kuin saan selkeän ja varmemman tunteen siitä, että saan häneltä aitoa kunnioitusta ja empatiaa. Useimmiten on mukavaa enkä edes mieti näitä juttuja, mutta aina välillä tämä asia kriisiytyy päässäni. Pari vuotta on seurusteltu.

 

[Niin]

Kyllä miehiltä empatiaa myös löytyy.

Yksi syy miksi sitä ei löydy on, jos mies ei tiedä mitä pitäisi tehdä silloin kun teidän itkukohtaus tulee.
Hän vaan ei tiedä mitä pitäisi tehdä, ja menee lukkoon.
Tuostakin kannattaisi jutella joskus hyvinäaikoina.
Kyllä hän tuonkin asian korjaisi varmaan, koska on muissakin asioissa korjannut tapojaan.

 

[Inhorealisti1]

Jos minulta kysytään, mikä on parasta vaimossani tai naisissa ylensäkin, niin se on empaattisuus. En ole moista pahemmin itsessäni enkä sen enempää miespuolisissa ystävissänikään havainnut.

Jos jonkun kaverini läheinen kuolee tai vaikka vaimo ottaa hatkat, niin olenhan minä toki pahoillani hänen puolestaan. Ei se silti minussa minkäänlaista tunnekuohua aiheuta. En tunne myötäsurua, niin kuin naiset tuntevat. Korkeintaan omaa ydinperhettäni kohtaan.

Toisaalta, kuten itsekin kirjoitit, naiset saattavat joskus tunteineen ylireagoida asiaan. Ehkäpä se on jotenkin sisäänrakennettu geeneihimme ja hormoneihimme. Empatia ja hoivavietti kulkevat käsikädessä kun taas miehiset tuntemukset hyödyttävät toisenlaisissa tilanteissa. Voisi olettaa, että vastaavasti tunnekuohu ei lamaannuta meitä niin helposti vaan teemme vaistomaisesti tilanteen vaatimia ratkaisuja.

Minusta tässä asiassa ei kannata lähteä vastakkainasettelun tielle. Molemmat reagoititavat ovat omalla tavallaan arvokkaita, kun vain osaisimme kunnioittaa toistemme erilaisuutta. Nainen kun ei kuitenkaan ole ihmisen täydellinen prototyyppi, josta mies olisi vain vajavainen kopio.

 

[M i e s]

Olen miettinyt, että haaveilenko "mahdottomia", jos toivoisin miehen esim pystyvän lohduttaa empaattisesti.

Et. Kyllä se on yksilöstä kiinni. Minä olen meidän parisuhteemme ämmä, joka itkeä vollottaa ja kiukkuaa ja elää vahvasti niin omat kuin muidenkin ilot ja surut. Vaimoni taas on tasainen ja varma kuin peruskallio.

Ei sukupuoli määrää tunne-lämää. Se on enemmän persoonakysymys.

 

[ainokainen]

Minulle tuli ap:n kirjoituksesta mieleen, että hän hakee jotain terapeuttia tms. enemmän kuin miesystävää.
Joillakin ihmisillä on valitettavasti sellainen kuva parisuhteesta, että siinä sillä toisella osapuolella on tiettyjä velvoitteita, kuten "tukea" sitä toista (mitä ikinä tuo sitten tarkoittaakaan...) eli rumasti sanottuna sillä toisella ihmisellä on vain välinearvo. Kumppanin tehtävä on siis hoitaa sen toisen osapuolen mielenterveyttä.

On sanomattakin selvää että tuo ei ole terve lähtökohta millekään parisuhteelle. Minusta ap:n kannattaisi vielä nyt vähän pohtia ja mietiskellä, mitä varten hän oikeastaan sen parisuhteen haluaa. Onko se toinen ihminen siinä oikeasti tärkeä hänelle, vai onko tärkeintä se, että saa itse sitä "tukea".

 

[Nordic]

Miehenä on käsittämätöntä katsoa kun naisella on jokin ongelma elämässään ja toinen nainen lohduttaa häntä. Hetken kuluttua kaikki on pienen hetken hyvin, mutta ongelmaa ei ratkaista millään tavalla. Vähän ajan kuluttua lohdutellaan taas saman asian tiimoilta, mutta ratkaisua ei koskaan etsitä eikä toteuteta.

Syntyy loputon lohdutusten ketju joka ei johda ikinä ratkaisuun.

Lohdutan ja olen tukena mielelläni ensimmäisen kerran kun ongelma ilmenee, mutta jatkossa en jaksa lyhyttä elämääni käyttää asian loputtomaan murehtimiseen vaan ongelma pitää ratkaista tai unohtaa.

Olen saanut kritiikkiä suhtautumisestani, mutta en vain voi ryhtyä terapioimaan ja lohduttamaan toista aikuista ihmistä loppuelämäksi.

Ehkä olen epäempaattinen, mutta en näe tuon tason loputtomassa empatioinnissa mitään hyödyllistä lopputulosta.

 

[Miraliini]

Viestissäsi oli kohta, jota jäin miettimään:

"Tällaista epäkunnioittavaa käytöstä ei ole tapahtunut kovin paljoa, ja kun olen asiasta sanonut mies on ottanut sen erittäin vakavasti ja korjannut käytöstään. Tästä on tullut todella lämmin ja hyvä olo, kun tuntuu että sillä mitä sanon on merkitystä ja että mies on tosissaan. Silti herää kysymys, onko tuossakin kyse lähinnä toivottuun käytökseen pyrkimisestä, ei todellisesta kunnioituksesta."

Ja mietin siis sitä, että miksi sinä mietit ja analysoit niin hirveästi? Jos miehesi ei älyä muutoin kuin osoittamalla hänen virheitään ja hän ne joka kerta pyrkii korjaamaan, mutta ei älyä taas seuraavalla kerralla huomata samaa ja taas sanot siitä, niin miksei kyse ole vain hänen kyvyttömyydestään ymmärtää tarpeeksi ja kuitenkin hän tekee parhaansa saadakseen sinut voimaan hyvin hänen kanssaan? Jotkut yksinkertaisesti ovat sellaisia, etteivät oivalla kokonaisuutta ja tällaista ilmiötä sanotaan ihmisen ominaisuudeksi, persoonallisuuden piirteeksi, johon sinun kannattaisi joko 1. tottua 2. tehdä elämäsi hankalaksi ja koko ajan miettiä, miksei se tollo tajua yhtään mitä sinä haluat. (Ehdotan vaihtoehtoa yksi, koska täten saisit enemmän energiaa nauttia hänen hyvistä puolistaan.)

Empaattisuutta on niin montaa lajia kuin on ihmisiäkin. Mieheni ei osaa itkeä kanssani kaulakkain ja keskustella syvällisesti seuraavat kolme viikkoa vastoinkäymisistäni, mutta hän koettaa toimia ja olla tukena muuten. Joten joskus ongelma voikin olla omissa odotuksissa, mitä olettaa toiselta saavansa ja näin ollen sokeutuu sille, mitä toinen yrittää antaa. Minusta kun parisuhteessa vaikeinta ja parasta on se, että joutuu muokkaamaan myös omaa ajatusmaailmaansa.

Voi olla, että maailmassa kaikilla muilla pareilla on täydellinen symbioosi keskenään, mutta jos mieheni täyttäisi kaikki toiveeni ihmisenä, en todellakaan nyt tuntisi ihania ystäviäni. Koen, että parisuhteessa toisen arvo on jaksamisessa arjessa ja yhdessä, eikä niinkään odottaa miehen olevan kaikessa tuki ja turva.

 

[Sanotaan]

nyt suoraan. Kun näkee nuoria suomalaisia naisia, mieluummin on ilman. Ovat sellaisia jätkän oloisia, kännääviä, vihainen ilme naamalla, kaikkine lävistyksineen.
Suomi-neito, outtttt!

 

[totta]

Olen miettinyt, että haaveilenko "mahdottomia", jos toivoisin miehen esim pystyvän lohduttaa empaattisesti.

Sanoisin että ainakin käsitteet menevät tässä sekaisin. Myöskään tilannetaju eli vuorovaikutuksen käsittäminen ei onnistu tyydyttävästi. Asiallisesti ottaen on kysymys tulkintavirheestä viestinnässä, mihin ei pitäisi sisältyä mitään henkilökohtaista, mutta virheestä johtuen siitä koituu vakavia eettisiä ongelmia ja siten kuvaamiasi rasittavia tunnereaktioiden hallintavaikeuksia.

On jokin myötätuntoiseksi tarkoitettu äännähdys ja muodon vuoksi suoritettu ehkä vähän mekaaninen halauskin tietysti jotakin, mutta jos itsellä on paha olla, sitä kai haluaisi nähdä selvemmin, että tuo tilanne tuntuu toisestakin joltakin.

Tilanne kyllä todella tuntuu! Ei teistä kumpikaan narsiti voi olla! Empatian edellytys on kykenevyys myötätuntoon, mutta empatia EI OLE myötätuntoa!!! Väärinkäsityksen vuoksi se tuntuu MOLEMMISTA PAHALTA! Ylimääräisen pahalta se tuntuu siksi että henkilö pystyy asettumaan toisen asemaan ja siksi ymmärtämään mitä tapahtuu, ja kauheita tässä tapahtuu.

Onko se vain miesten ja naisten ero, kun itseä esim toisen ihmisen itkeminen jotenkin sävähdyttää, ja tulee automaattinen tarve osoittaa myötätuntoa. Koskettaa, halata jne. Se tilanne TUNTUU joltakin. Sitä kai toivoisi saavansa jonkin selvän merkin siitä, että miehestäkin vastaava tilanne todella tuntuu joltakin, eikä sitä vain hoideta pois alta käyttäytymällä tietyllä tavalla. Vai onko edes syytä vaatia/odottaa tuollaista?

Suosittelen että ajattelet molempia sukupuolia lähtökohtaisesti tunne-elämältään ja sosiaalisilta taidoiltaan varsin taitaviksi ja lahjakkaiksi. Ylimielisyyteen ei ole ongelmatilanteissa todellakaan lainkaan varaa.

Jatkunee…

 

[totta]

Ja toisaalta, onko se vain omaa ylireagointiani, jos koen ettei miehellä herää tilanteessa sen kummempia tunteita. Muuten kyllä on fyysisesti läheistä ja hempeää, eli mistään pystyyn kuolleesta suhteesta ei ole kyse.

Se ei ole millään tapaa ylireagointia, se on ohireagointia. Tulkintavaikeus - ei osunut mutta upposi. Tapahtuman merkitys ja siitä aiheutuva toiminta ei voi vastata tarkoitustaan, koska vallitsee keskinänen ristiriita (riidansiemen).

Onko vain niin, että miehet eivät ole sellaisia, ja on turhaa vaativuutta edes haikailla sellaista? Onko se jo oikeastaan hyvä, jos mies ylipäänsä (jossain vaiheessa) tajuaa sanoa "no voi" ja taputtaa olalle (tai jopa halata)?

Minkälaisessa tilanteessa itse sanoisit "no voi" ja taputtaisit olalle (tai jopa halaisit)?

Itse kun eläydyn toisten tunteisiin ehkä liikaakin (ei sekään ole niin positiivinen ominaisuus), saatan kokea ehkä liioitellun empatiakyvyttömänä miehen kömpelöt myötätunnon osoitukset.

Eläydytte oikein toistenne tunteisiin, MUTTA: sanoma, tieto, ajatus, asia on molempien kannalta väärä. Kokekemuksesta tulee EPÄAITO, kosa se ei vastaa sitä mitä todelisuudessa oikeasti tapahtuu (tunnetaan). Aavistatte ettette ymmärrä kunnolla toisianne.

Tai siis sehän tässä mietityttää, että onko se aidon myötätunnon osoitus vai vaan toimintamalli joka suoritetaan, koska niin on hyvä tehdä.

Silloin kun epäselvässä tilanteessa tosissaan mietityttää, ihminen tavallisesti esittää jonkin rauhoittavan eleen (erehtymisen tunneilmastossa niin hyvin kuin pystyy). Aivan oikein, se suoritetaan koska niin on hyvä tehdä, jottei tapahtuisi kamalampia! Kyseessä ei ole myötätunnon osoitus vaan empatian taju ja tekona sen mukainen hätävarjelu.

Myötätunto ei ole mahdollista ilman yhteisymmärrystä. Sinulla on tuntuma siitä että ette ymmärrä toisianne ts. ette kohtaa ajatustasolla. Ette sen takia onnistu samastumaan tunnetasolla toistenne kokemukseen. Intuitiosi on oikeassa. Aistit hänen käytöksensä selittämättömän kaukaiseksi, ikäänkuin välimatkaa välillänne, outoa vierautta.

Jatkunee…

 

[nnnnnnnnnnnnn]

No tuo nyt kyllä menee aika rankasti ylitulkinnan puolelle. Tiedän kyllä ihmistyypin, joka hoidattaa itseään kumppanillaan, enkä todella ole sellainen. Suhteemme on vallan normaalia olemista, ilman mitään epätasaisia rooleja. Vaikka mainitsin hormonien vaikuttavan joskus mielialaani, en tarkoittanut että kaataisin kyseistä asiaa miehen niskaan, vaan päinvastoin uskallan väittää käsitteleväni omat huonot oloni jopa keskimääräistä ahkerammin ihan omassa päässäni. Olen jopa ehkä vähän arkakin heittäytymään toisen tuettavaksi (siihen taas liittyy juuri se pelko kunnioituksen puutteesta), minä meistä ennemminkin olen se lohduttaja-hoivaaja-tukija eikä päinvastoin.

Tuo empatiaesimerkkini viittasi harvinaisiin, yksittäisiin tilanteisiin joissa minulla on ollut paha olla, ja joissa miehen käytös on tuntunut kylmältä. Tiedostan, että voi olla kyse vain minun kokemuksestani (tuo kylmyys siis) eikä siitä että mies ei oikeasti kokisi myötätuntoa. Siksi oikeastaan erityisesti miehiltä haluaisin vastauksia, siis ikään kuin saada käsitystä siitä, mitä mahtaa miehen päässä liikkua tuon kaltaisissa tilanteissa.

Lisäksi oikeastaan tuo lohduttamisen vaikeus on pienempi ongelma minulle kuin vähättelyn tarve. Lohduttamisen vaikeus menee vielä kömpelyyden tai muuten vain erilaisuuden piikkiin, vähätteleminen taas on jo jotain ihan muuta (ja mielestäni myös huolestuttavampaa).

Minulle tuli ap:n kirjoituksesta mieleen, että hän hakee jotain terapeuttia tms. enemmän kuin miesystävää.
Joillakin ihmisillä on valitettavasti sellainen kuva parisuhteesta, että siinä sillä toisella osapuolella on tiettyjä velvoitteita, kuten "tukea" sitä toista (mitä ikinä tuo sitten tarkoittaakaan...) eli rumasti sanottuna sillä toisella ihmisellä on vain välinearvo. Kumppanin tehtävä on siis hoitaa sen toisen osapuolen mielenterveyttä.

On sanomattakin selvää että tuo ei ole terve lähtökohta millekään parisuhteelle. Minusta ap:n kannattaisi vielä nyt vähän pohtia ja mietiskellä, mitä varten hän oikeastaan sen parisuhteen haluaa. Onko se toinen ihminen siinä oikeasti tärkeä hänelle, vai onko tärkeintä se, että saa itse sitä "tukea".

 

[nnnnnnnnnnnnn]

Olen ihan samaa mieltä, että on aika hedelmätöntä itkeä aina uudelleen ja uudelleen samaa asiaa yrittämättä kuitenkaan tehdä asialle mitään. Kuitenkin molempia tarvitaan: on hyvin tärkeää tulla kuulluksi ja hyväksytyksi tunnetasolla, kun on paha olla niin on tärkeää, että toinen noteeraa pahan olon ja osoittaa sitä myötätuntoa. Yleensä sen jälkeen, kun on tullut tunnetasolla kuulluksi on myös vastaanottavaisempi käytännön ratkaisumallien pohtimiselle. Jos taas suorastaan "haluaa" vain roikkua siinä tunteessa ja lohdutettuna olemisessa, se on ihan eri juttu ja ongelmallinen sellainen.

Tässä minun tapauksessani ei ole kysymys mistään jonkin asian loputtomasta empatioinnista vaan ihan yksittäisistä tilanteista (joita on ollut varsin vähän, siis tilanteita joissa olisin kaivannut lämmintä halausta mekaanisen olalle taputuksen sijaan).

Miehenä on käsittämätöntä katsoa kun naisella on jokin ongelma elämässään ja toinen nainen lohduttaa häntä. Hetken kuluttua kaikki on pienen hetken hyvin, mutta ongelmaa ei ratkaista millään tavalla. Vähän ajan kuluttua lohdutellaan taas saman asian tiimoilta, mutta ratkaisua ei koskaan etsitä eikä toteuteta.

Syntyy loputon lohdutusten ketju joka ei johda ikinä ratkaisuun.

Lohdutan ja olen tukena mielelläni ensimmäisen kerran kun ongelma ilmenee, mutta jatkossa en jaksa lyhyttä elämääni käyttää asian loputtomaan murehtimiseen vaan ongelma pitää ratkaista tai unohtaa.

Olen saanut kritiikkiä suhtautumisestani, mutta en vain voi ryhtyä terapioimaan ja lohduttamaan toista aikuista ihmistä loppuelämäksi.

Ehkä olen epäempaattinen, mutta en näe tuon tason loputtomassa empatioinnissa mitään hyödyllistä lopputulosta.

 

[nnnnnnnnnnnnn]

"Joten joskus ongelma voikin olla omissa odotuksissa, mitä olettaa toiselta saavansa ja näin ollen sokeutuu sille, mitä toinen yrittää antaa."

Aivan, juuri tuotahan tässä itsekin olen kartoittamassa, sitä siis että miten paljon tässä on kyse juuri omista odotuksistani. Pystyn suhteuttaa omia odotuksiani paremmin, kun kuulen a) miesten kokemuksia vastaavista tilanteista b) naisten kokemuksia siitä miten heidän miehensä käyttäytyvät. Toisen kunnioittaminen on mielestäni kuitenkin suhteen perusasia, jos se ei ole kunnossa niin ei ole mikään. Siksi on mielestäni ihan fiksua ottaa vakavasti sellaiset kokemukset joissa en tunne tulevani kunnioitetuksi (puhun nyt siis enemmän tuosta vähättelytaipumuksesta). Analysoin, koska kunnioitus on se asia josta en tahdo tinkiä. Kirjoitin tämän aloituksen peilatakseni muiden ajatuksia ja kokemuksia asiasta ja saadakseni siten juuri tätä mahdollisesti uutta näkökulmaa asiaan.

Viestissäsi oli kohta, jota jäin miettimään:

"Tällaista epäkunnioittavaa käytöstä ei ole tapahtunut kovin paljoa, ja kun olen asiasta sanonut mies on ottanut sen erittäin vakavasti ja korjannut käytöstään. Tästä on tullut todella lämmin ja hyvä olo, kun tuntuu että sillä mitä sanon on merkitystä ja että mies on tosissaan. Silti herää kysymys, onko tuossakin kyse lähinnä toivottuun käytökseen pyrkimisestä, ei todellisesta kunnioituksesta."

Ja mietin siis sitä, että miksi sinä mietit ja analysoit niin hirveästi? Jos miehesi ei älyä muutoin kuin osoittamalla hänen virheitään ja hän ne joka kerta pyrkii korjaamaan, mutta ei älyä taas seuraavalla kerralla huomata samaa ja taas sanot siitä, niin miksei kyse ole vain hänen kyvyttömyydestään ymmärtää tarpeeksi ja kuitenkin hän tekee parhaansa saadakseen sinut voimaan hyvin hänen kanssaan? Jotkut yksinkertaisesti ovat sellaisia, etteivät oivalla kokonaisuutta ja tällaista ilmiötä sanotaan ihmisen ominaisuudeksi, persoonallisuuden piirteeksi, johon sinun kannattaisi joko 1. tottua 2. tehdä elämäsi hankalaksi ja koko ajan miettiä, miksei se tollo tajua yhtään mitä sinä haluat. (Ehdotan vaihtoehtoa yksi, koska täten saisit enemmän energiaa nauttia hänen hyvistä puolistaan.)

Empaattisuutta on niin montaa lajia kuin on ihmisiäkin. Mieheni ei osaa itkeä kanssani kaulakkain ja keskustella syvällisesti seuraavat kolme viikkoa vastoinkäymisistäni, mutta hän koettaa toimia ja olla tukena muuten. Joten joskus ongelma voikin olla omissa odotuksissa, mitä olettaa toiselta saavansa ja näin ollen sokeutuu sille, mitä toinen yrittää antaa. Minusta kun parisuhteessa vaikeinta ja parasta on se, että joutuu muokkaamaan myös omaa ajatusmaailmaansa.

Voi olla, että maailmassa kaikilla muilla pareilla on täydellinen symbioosi keskenään, mutta jos mieheni täyttäisi kaikki toiveeni ihmisenä, en todellakaan nyt tuntisi ihania ystäviäni. Koen, että parisuhteessa toisen arvo on jaksamisessa arjessa ja yhdessä, eikä niinkään odottaa miehen olevan kaikessa tuki ja turva.

 

[totta]

Tämän ei ole siis tarkoitus mollata miehiä vaan ihan vilpittömästi kysyä mielipiteitä siitä, että ovatko naiset ja miehet (jos nyt yleistetään) vain niin erilaisia tuossa asiassa.

Sinulla ei ole tarkoitus mollata, ymmärrän täysin, eikä minullakaan ole.

Eihän toista voi vaatia olemaan samanlainen kuin mitä itse on, mutta haluaisin ehkä jotain perspektiiviä siihen, miten yleistä/harvinaista tuollainen suhtautuminen miehillä on.

Tuskin löytyy huomattavia sukupuolieroja kun puhutaan sympatiasta ja empatiasta.

(Toki tämä on yleistystä, tiedän että on olemassa erilaisia miehiä ja erilaisia naisia.)

Jos kyse on (niinkuin nyt mielestäni on) erilaisesta suhtautumisesta toisiinsa eli sukupuoliasenteista, on erot hyvinkin yleisiä, selvästi tunnistettaissa ja osin räikeitäkin vastakkainasetteluja.

Jatkunee…

 

[ainokainen]

Hyvä nnnnnnn, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että tarve saada lohdutusta toiselta joissain tilanteissa ja se, että koet miehesi käytöksen joskus vähättelevänä, ovat kaksi eri asiaa.

Voi olla, että miehesi on oikeasti vähättelevä, tai sitten sinulla on niin heikko itsetunto, että koet vähättelynä sellaisen, mikä ei sitä ole. Voitko kertoa jonkun esimerkin?

Tuosta vähättelystä: Olen huomannut, että joillain miehillä on hirveän iso tarve esittää ystävilleen machomiestä. Pahin skenaario siis olisi sellainen, että joku luulisi, että mies on niin rakastunut, että on ihan tossun alla. Mies ei mistään hinnasta haluaisi kenenkään ajattelevan näin. Siksi hän naljailee vähättelevästi kaveriporukassa naisestaan.
Tämä voisi selittää miehesi käytöstä. Jos mies olisi oikeasti narsistinen tms. niin silloinhan hän olisi myös kahden kesken tuollainen. Mutta jos hän käyttäytyy noin vain ystävien läsnäollessa, kyseessä lienee tällainen miehinen imagojuttu.

Mitä jos sanoisit hänelle ihan suoraan että olet huomannut miten hänen käytöksensä muuttuu, ja että toivoisit hänen lopettavan sen, koska sinua hävettää hänen puolestaan?

 

[totta]

Minulla on jonkinasteinen kammo siitä, että ihminen johon uskallan luottaa ja uskoa osoittautuukin sisältä kylmäksi. Siksi en tiedä, ylireagoinko vaan tuon pelon takia, kun asia välillä mietityttää ja pelottaakin vähän.

Kaiketi pelkäät toistavasi kohtalokasta virhettä, jonka olet tunnistanut ja mieltänyt itsessäsi suojattomana, haavoittumiselle helposti altistavana kohtana. Onko se vain itsessäsi vai muissakin ihmisissä esiintyvä heikkous ja miltä osin omaa ja kuinka paljon kaikille yhteistä?

Lisäksi olen välillä hieman masentuneessa/yliherkässäkin tilassa (hormonit...), mikä myös voi saada ylireagoimaan kaikkeen "uhkaavaan" tai negatiiviseen.

Mietit kai kuukautiskierron vaikutuksia mielialaan (esim. PMS). On toinenkin, paljon voimakkaampi emotionaalisen myrskyn, mitä sanotaan intohimoksi. Rakastuminen selittäisi parhaiten erityisesti "uhkaan" reagoimisen, mutta ei negatiivista suhtautumista miehen todellisiin ominaisuuksiin.

Kiusaaminen on toisen suunnitelmallista alistamista onnettomaan ja voimattomaan mielentilaan (verrattavissa uhitteluun). Kiusaamiselta voi puolustautua uhittelemalla, mutta se edellyttää lain kunnioittamista. (Wikipedia)

Herkässä tilassa pienet epäkunnioittavat jutut saattavat tuntua maailman karmeammalta asialta, kun taas paremmalla mielellä en välttämättä edes juuri muista koko juttua.

Masennus ja yliherkkyys voivat olla muutakin, mutta viittaavat tässä mielestäni enemmän rakastumiseen, kuin 'kk-kenkkuiluun'. Ennenkaikkea tuo jälkeenkinpäin maailmanluokan onnettomuudelta vaikuttava tunne.

Verbaalinen kiusaaminen on sarkastinen huomautus, haaste tai loukkaus, joka on tarkoitettu ihmisen saattamiseksi onnettomaan ja voimattomaan mielentilaan. (Wikipedia)

Sitäkö tämä on vai jotain muuta? Jatkunee…

 

[nnnnnnnnnnnnn]

"Ei teistä kumpikaan narsiti voi olla!"

Miksi ei VOI olla?

"Sanoisin että ainakin käsitteet menevät tässä sekaisin. Myöskään tilannetaju eli vuorovaikutuksen käsittäminen ei onnistu tyydyttävästi. Asiallisesti ottaen on kysymys tulkintavirheestä viestinnässä, mihin ei pitäisi sisältyä mitään henkilökohtaista, mutta virheestä johtuen siitä koituu vakavia eettisiä ongelmia ja siten kuvaamiasi rasittavia tunnereaktioiden hallintavaikeuksia."

Haluaako tämä, eh, "hieman" kankeakielinen teksti sanoa siis maanläheisemmin ilmaistuna sitä, että vain kuvittelen miehen käytöksen olevan loukkaavaa minua kohtaan?

Sillä taas, onko empatia ja myötätunto miten lähellä tai kaukana toisistaan käsitteinä ei mielestäni ole tämän asian kannalta oleellista merkitystä. Ei nyt pahalla, mutta mielestäni tämä aiheeni ei ole niin korkean tason tiedettä, että tarvitsee käyttää ihan noin kryptistä ja muodollista kieltä Ei sillä, ihan hienoa, että noin perusteellisesti olet vastaillut aloitukseeni ja kiitokset siitä.


"Ylimielisyyteen ei ole ongelmatilanteissa todellakaan lainkaan varaa"

Enkä sellaista harrastakaan. Jos minua tarkoitit.

"Masennus ja yliherkkyys voivat olla muutakin, mutta viittaavat tässä mielestäni enemmän rakastumiseen, kuin 'kk-kenkkuiluun'."

Noh nyt kyllä mennään taas sille osastolle, josta oikein kukaan ulkopuolinen ei voi tulla viisastelemaan. Minä olen elänyt itseni kanssa 30 vuotta, ja tunnen varsin hyvin mieleni ja kehoni, ja myös sen että milloin on hormonaalisista jutuista kysymys. En jaksa alkaa tähän nyt sen enempää perustelemaan, koska se menee aiheen vierestä. Riittänee toteamus, että minä olen kyllä tuossa asiassa se, joka parhaiten tietää mistä mikäkin johtuu omassa mielialassani. PMS ei tosin ole ainut asia, yleisestikin on välillä pieniä "fysiologisia" kaikuja aikoinaan olleesta masentuneisuudesta.

Ihan kaikista kommenteistasi en tavoittanut sisältöä kieliasun takaa, oikeastaan ymmärsin lähinnä että ilmeisesti pohdit osapuolten tulkintojen osuutta siihen miten asiat koetaan. Tuo asia toisaalta sisältyi jo aloitukseeni; sitähän tässä juuri pohdin ja kartoitan, että miten mahtaa se toinen osapuoli kokea tuollaisissa tilanteissa. Tai vaihtoehtoisesti kokisiko joku muu minun tilanteessani asian paljon kevyemmin/raskaammin. Olen kova analysoimaan itsekin, ja siksipä eniten kiinnostaisikin ihan konkreettiset kokemukset, joita ihmisillä on ollut. Erityisesti juuri sitä miehen näkökulmaa. (Eli miten mies kokee/selittäisi tuollaisia tilanteita.)

"Onko se vain itsessäsi vai muissakin ihmisissä esiintyvä heikkous ja miltä osin omaa ja kuinka paljon kaikille yhteistä?"

Tuota juuri tässä kartoitan, haluan siis vertailla muiden kokemuksia omiini ja siten sijoittaa itseäni kartalle vähän paremman perspektiivin kera

Sanoisin että ainakin käsitteet menevät tässä sekaisin. Myöskään tilannetaju eli vuorovaikutuksen käsittäminen ei onnistu tyydyttävästi. Asiallisesti ottaen on kysymys tulkintavirheestä viestinnässä, mihin ei pitäisi sisältyä mitään henkilökohtaista, mutta virheestä johtuen siitä koituu vakavia eettisiä ongelmia ja siten kuvaamiasi rasittavia tunnereaktioiden hallintavaikeuksia.


Tilanne kyllä todella tuntuu! Ei teistä kumpikaan narsiti voi olla! Empatian edellytys on kykenevyys myötätuntoon, mutta empatia EI OLE myötätuntoa!!! Väärinkäsityksen vuoksi se tuntuu MOLEMMISTA PAHALTA! Ylimääräisen pahalta se tuntuu siksi että henkilö pystyy asettumaan toisen asemaan ja siksi ymmärtämään mitä tapahtuu, ja kauheita tässä tapahtuu.


Suosittelen että ajattelet molempia sukupuolia lähtökohtaisesti tunne-elämältään ja sosiaalisilta taidoiltaan varsin taitaviksi ja lahjakkaiksi. Ylimielisyyteen ei ole ongelmatilanteissa todellakaan lainkaan varaa.



Jatkunee…

 

[nnnnnnnnnnnnn]

Hei taas.

Kovin konkreettisia esimerkkejä en viitsi antaa, en halua kirjoitella nettiin liian tunnistettavasti
Mutta sanotaanko nyt esimerkiksi (tämä on ehkä se lievin vähättelyn muoto toistaiseksi), että mies saattaa automaattisesti tyrmätä minun ajatukseni/innostukseni jonkin asian suhteen (jopa sellaisten joista vain minulla on tietoa ja joihin taas hänellä ei ole tietoa jonka perusteella voisi lytätä puheeni). Eli jos vaikka sanon innostuneena "hei, vähän kävi hieno juttu kun...", niin reaktiona on salamannopea ivallinen tuhahdus tyyliin "hah, no ei tuossa nyt ole mitään ihmeellistä!". Puheen sävystä tulee tunne kuin hän haluaisi lytätä innostukseni mahdollisimman nopeasti, ikään kuin olisin jotenkin tyhmä innostuessani kyseisestä asiasta (pitäisi tajuta että eihän se nyt ole yhtään mitään). Tämä on varsin yleistä, muut vähättelyn muodot harvinaisempia.

Nimenomaan ilmaisun sävyssä on se suurin vaikutus ja suurin ero välillämme kyseisessä tilanteessa. Minä aloitan innoissani kertomaan jostakin, ja hän hyökkää nopealla ivallisella tai vähättelevällä reaktiolla vastaan. Jos sanon hänelle vastaan ja perustelen paremmin (ja hän huomaa minun ärsyyntyneen lyttäävästä reaktiosta) hän saman tien "alentaa" itsensä kuin kuitatakseen äskeisen ylentämisensä. ("no ei mulla oo varaa sanoa, mähän oon vaan tällanen...")

Machojutussa on epäilemättä jotain perää, esim joskus jutut ovat vähän sellaisia kuin hän ei seurustelisi tai kuin en olisi siinä vieressä, esim jotain naista halventavaa juttua. Tämä lienee kakaramaista ajattelemattomuutta, eli hän ei vain tule ajatelleeksi puheitaan niin pitkälle että tajuaisi minun tuntevan oloni kiusalliseksi. Tosin vähättelyä (tai sitä minkä koen vähättelyksi) tapahtuu myös ollessamme kahdestaan.

Enemmän kuin sosiaalisesta tilanteesta hänen käytöksensä tuntuu riippuvan hänen mielialastaan/tyytymättömyydestään. Hän voi siis olla sekä porukassa että kahdestaan hyväkäytöksinen ja ihana tai sitten vähättelevä ja ilman hienotunteisuutta. Luulen, että hän saattaa olla myös ärsyyntynyt hiukan minuun jollain hetkellä (tai ylipäänsä ärsyyntynyt jostakin, ei välttämättä minusta), aiheesta tai aiheetta, mutta hän ei sano eikä näytä sitä suoraan vaan hänen negatiivisuutensa tulee pintaan juuri sellaisena piilevänä aggressiona, pieninä kommentteina tai äänensävyinä joista minulla tulee tunne, että hän on vihamielinen ja tuntee tarvetta hiukan polkaista minua matalaksi. Tämä saattaa tapahtua tilanteessa, joka muuten on ihan positiivinen tai normaali, eli hän ei juurikaan ole silminnähden huonolla tuulella koskaan. Voin päätellä sen vain siitä, kun minun huomaamaton lyttääminen alkaa.

Suoremmin ilkeitä kommentteja en ole saanut sen jälkeen, kun tein selväksi miten vakava asia se on. Ikäväkseni olen sitten huomannut, että halveksunta tuntuu vain muuttuneen aikaisempaakin piilevämmäksi, eli käytös on muuttunut ikään kuin parempaan, mutta ihan sama asenne paistaa läpi edelleen niistä pienistä vähättelevissä ja ivallisissa kommenteissa, jotka saavat minulle aikaan huonot fiilikset (etenkin toistuessaan vähän väliä).

Ja tosiaan, jos sanon asiasta suoraan en saa vähättelyä osakseni vaan hän pikemminkin näyttää säikähtävän suoraa puhetta (itse hän ei ole varmaan koskaan kritisoinut minua suoraan mistään, siis sillä tavalla suoraan ja asiallisesti) ja ei kyseenalaista minun antamaani kritiikkiä laisinkaan. On heti nöyrä ja pahoillaan, nöyrtyy jotenkin "liikaakin" ja liian nopeasti (mikään ei ole hyvä ). Vähän kuin säikähtäisi niin että pahoittelee nopeasti saadakseen hankalan tilanteen raukeamaan. Minusta tuntuu siltä, että hän tavallaan JOKO alistuu liikaa TAI sitten noilla epäsuorilla keinoillaan pyrkii (tuskin tietoisesti) alistamaan minua.

Pitäisi löytää balanssi, se kuuluisa kunnioitus, jonka vallitessa kummankaan ei tarvitse alistaa eikä alistua. Tavallaan tämä voisi liittyä aika paljonkin juuri tuohon mainitsemaasi machoasiaan. Minä olen miettinyt tuota kunnioitusasiaa niin paljon, että uskon tiedostavani kohtuullisen hyvin, jos itse sorrun piikittelevään tai epäkunnioittavaan asenteeseen häntä kohtaan. On tietysti mahdollista, että itsellä on jokin sokea piste, joka ei tulekaan itselle näkyväksi kun toinen ei puhu suoraan. Sitä kauttahan minulla on "dominoiva" asema, että minä olen se joka muutamia kertoja on antanut kritiikkiä hänelle. Hän ei ole kaiketi koskaan antanut suoraa kritiikkiä minulle, mikä tuntuu vähän luonnottomalta (ei voi olla niin että vain toisen käytöksessä olisi korjaamisen varaa). Uskoisin suoruuden opettelemisen olevan hyvä lääke tuohon piiloaggressioon, mutta eipä sellaiseen voi toista pakottaa.

Muita vähättelyn muotoja voi olla esim porukassa heittää jokin aivan tuulesta temmattu ja perusteeton piikki minulle yllättäen, esim saaden minut näyttämään muiden silmissä jotenkin tyhmältä tai epätoivoiselta (en ole kumpaakaan). Kahden kesken ollessa on se hyvä puoli, että jos vain aivoni ehtivät reagoimaan yllättävään kommenttiin ajoissa, voin sanoa vastaan ainakin jotain, sen verran mitä siinä nopeassa tilanteessa ehtii tajuta. "Yleisön" edessä taas menen enemmänkin hämilleni ja aivan kuten sanoit -häpeän. Itse tilanteessa tuntuu, että häpeäisin itseäni, mutta tarkalleen ottaen häpeän sitä että hän ei arvosta minua (sillä hetkellä ainakaan). (Tähän kategoriaan menevät myös ne naista halventavat tai vaihtoehtoisesti muita naisia hehkuttavat kommentit. Noissa jälkimmäisissäkin kyse on siitä mihin sen rajan vetää. On aivan luonnollista noteerata muitakin vastakkaisen sukupuolen edustajia kuin seurustelukumppani, mutta eri asia on onko hienotunteista kommentoida näitä muita naisia kuin poikamiesporukassa konsanaan, vaikka minä olen vieressä. Kyllä se kiusalliselta tuntuu. En sitten tiedä olenko yliherkkä.)

Hyvä nnnnnnn, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että tarve saada lohdutusta toiselta joissain tilanteissa ja se, että koet miehesi käytöksen joskus vähättelevänä, ovat kaksi eri asiaa.

Voi olla, että miehesi on oikeasti vähättelevä, tai sitten sinulla on niin heikko itsetunto, että koet vähättelynä sellaisen, mikä ei sitä ole. Voitko kertoa jonkun esimerkin?

Tuosta vähättelystä: Olen huomannut, että joillain miehillä on hirveän iso tarve esittää ystävilleen machomiestä. Pahin skenaario siis olisi sellainen, että joku luulisi, että mies on niin rakastunut, että on ihan tossun alla. Mies ei mistään hinnasta haluaisi kenenkään ajattelevan näin. Siksi hän naljailee vähättelevästi kaveriporukassa naisestaan.
Tämä voisi selittää miehesi käytöstä. Jos mies olisi oikeasti narsistinen tms. niin silloinhan hän olisi myös kahden kesken tuollainen. Mutta jos hän käyttäytyy noin vain ystävien läsnäollessa, kyseessä lienee tällainen miehinen imagojuttu.

Mitä jos sanoisit hänelle ihan suoraan että olet huomannut miten hänen käytöksensä muuttuu, ja että toivoisit hänen lopettavan sen, koska sinua hävettää hänen puolestaan?

 

[totta]

"Ei teistä kumpikaan narsiti voi olla!" Miksi ei VOI olla?

Koska se voidaan poissulkea kummankin käyttäytymisen perusteella.

Haluaako tämä, eh, "hieman" kankeakielinen teksti sanoa siis maanläheisemmin ilmaistuna sitä, että vain kuvittelen miehen käytöksen olevan loukkaavaa minua kohtaan?

Haluatko tulkita kankeakielisen tekstin sanovan niin? Jos niin miksi?

Sillä taas, onko empatia ja myötätunto miten lähellä tai kaukana toisistaan käsitteinä ei mielestäni ole tämän asian kannalta oleellista merkitystä.

Hyvin usein on esitetty että tapa tukea ja auttaa ongelmatilanteissa olisi naisilla sympaattinen ja miehillä empaattistyyppistä.

Noh nyt kyllä mennään taas sille osastolle, josta oikein kukaan ulkopuolinen ei voi tulla viisastelemaan. Minä olen elänyt itseni kanssa 30 vuotta, ja tunnen varsin hyvin mieleni ja kehoni, ja myös sen että milloin on hormonaalisista jutuista kysymys. En jaksa alkaa tähän nyt sen enempää perustelemaan, koska se menee aiheen vierestä. Riittänee toteamus, että minä olen kyllä tuossa asiassa se, joka parhaiten tietää mistä mikäkin johtuu omassa mielialassani. PMS ei tosin ole ainut asia, yleisestikin on välillä pieniä "fysiologisia" kaikuja aikoinaan olleesta masentuneisuudesta.

Informatiivisesti säkenöivä huomautekokonaisuus.
Arvelen että vastustat tieteellistä lähestymistapaa ja haluat käsitellä asiaa poliittisin menetelmin. Jos intressisi on että kantasi voittaa, on valintasi asian ajamiseksi suositeltava.

…sitähän tässä juuri pohdin ja kartoitan, että miten mahtaa se toinen osapuoli kokea tuollaisissa tilanteissa. Tai vaihtoehtoisesti kokisiko joku muu minun tilanteessani asian paljon kevyemmin/raskaammin.

Esiotaksun että haluat tutkia tilastollisesti ihmisen kokemista tietyssä tilanteessa. Vaihoehtoisessa tapauksessa suuri hajonta on todennäköinen kumpaankin suuntaan. Sopivalla kampanjalla saat menestyksellisen tuloksen.

Olen kova analysoimaan itsekin, ja siksipä eniten kiinnostaisikin ihan konkreettiset kokemukset, joita ihmisillä on ollut. Erityisesti juuri sitä miehen näkökulmaa. (Eli miten mies kokee/selittäisi tuollaisia tilanteita.)

Mielipidetutkimus tai nettiäänestys toimii ja miehenä olen muodostamatta mielipidettä sekä äänestän tyhjää.

Tuota juuri tässä kartoitan, haluan siis vertailla muiden kokemuksia omiini ja siten sijoittaa itseäni kartalle vähän paremman perspektiivin kera

Ymmärrän. Ajattelin soveltaa laiskasti semanttista analyysiä saadakseni tietoa itse tapahtumasta ja ehkä auttavasti selvittää tyylilajin (esim. huumori tai loukkaus). Sen ei tarvitse antaa häiritä, sillä kai molempia voidaan toteuttaa tässä rinnakkainkin.

 

[nnnnnnnnnnnnn]

"Arvelen että vastustat tieteellistä lähestymistapaa ja haluat käsitellä asiaa poliittisin menetelmin. Jos intressisi on että kantasi voittaa, on valintasi asian ajamiseksi suositeltava. "

Vai että sinun analyysisi minun teksteistäni on tieteellinen lähestymistapa? Vaikka miten tieteelliseen tyyliin kirjoitat, ei se tee sinun tulkinnoistasi mitään tieteellistä tutkimusta. Ja kyllä, tämän asian suhteen minulla ei ole minkäänlaista tarvetta suorittaa mitään tieteellistasoisia tutkimuksia, vaan ihan normaali ihmisten välinen keskustelu toiminee vallan hienosti. Normaali ihmisten välinen keskustelu mm. kunnioittaa toisen tietoa omasta itsestään eikä kuvittele voivansa asettua sen yläpuolelle.

 

[totta]

Vai että sinun analyysisi minun teksteistäni on tieteellinen lähestymistapa? Vaikka miten tieteelliseen tyyliin kirjoitat, ei se tee sinun tulkinnoistasi mitään tieteellistä tutkimusta.

Olet aivan oikeassa. Kirjoitustyyli ei ole oleellinen, eikä analysoiva tulkintani ole lainkaan tieteellisesti pätevää tutkimusta, se ei ole tarkoituksenikaan. Ihan normaalissa ihmisten välisessä keskustelussa en näe mitään vastustettavaa ja voi olla toki vallan hienoa. Minulla ei ole tarvetta tehdä asioita tavalliseen tapaan. Lähestymistapani on tietoon tähtäävä.

Normaali ihmisten välinen keskustelu mm. kunnioittaa toisen tietoa omasta itsestään eikä kuvittele voivansa asettua sen yläpuolelle.

Kirjoitukseni ei tarvitse olla normaalia. Kenenkään tietoon omasta itsestään en ota kantaa, en asetu, kuvittele tai arvostele. Pohdin mieluummin lauseiden yleisiä ominaisuuksia, jotka voivat kuvata asiat oikein ja todellisuuden mukaisesti, joilla on jokin asiallinen ja mielekäs yksikäsitteinen merkitys (tosi tai epätosi). Edellytyksenä on, että lauseen merkitys on riippumaton mm. siitä missä, milloin, minkälaisissa olosuhteissa ja kenen lausumana tai kirjoittamana lause on esitetty. Tällöin esim. logiikan kielletyn kolmannen ja kielletyn ristiriidan peruslakeja soveltaen saatetaan tapahtumasta saada hyvinkin luotettavaa tietoa (totuus).

 

[totta]

* Sana "huumori" on lähtöisin antiikin Kreikasta. Antiikin lääketieteen erään teorian mukaan neljän ruumiinnesteen (huumorin) tuli olla terveellä ihmisellä tasapainossa.

Huumoriin puettua harmitonta piikittelyä tms.

Voiko kiusaamisen pukea huumoriin?
* Kiusaaminen on verbaalista, eleellistä tai fyysistä aggressiivista käyttäytymistä, jota esiintyy kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. *

Voiko piikittely olla harmitonta?
* Huumorin teoriat jaetaan perinteisesti kolmeen ryhmään: ylemmyys- , huojennus- ja inkongruenssiteorioihin.
(Superiority Theory - Relief Theory - Incongruity Theory)

Selkeämmin negatiivinen tapa miehellä on toisinaan kommentoida ivalliseen tai vähättelevään sävyyn jotain mitä sanon…

Huumorin lajeja mm. ivaa moneen sävyyn:
* Sarkasmi tarkoittaa pidemmälle vietyä suppeaa, jopa yhden lauseen huumoria tai purevaa ivaa
* Ironia on katkeraa, mahdollisesti itseenkin kohdistuvaa ivaa.
* Satiiri on hienostuneempaa ivaa.
* Parodia on ivamukaelma.

…tai esim puhua porukassa melkein kuin olisi sinkku, esim jotain hivenen naista halventavaa juttua vaikka olisin vieressä.

* Toisaalta tässä piilee huumorin pimeä puoli. Huumori on tehokas keino, kun pyritään vahvistamaan erilaisia ennakkoluuloja. Uskonnollisiin, etnisiin ja seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuvan halventavan pilkan ja vitsien avulla valtaväestö lujittaa omaa sisäistä yhtenäisyyttään ja samalla vastaavasti rajaa uhkaksi koetut "toiset" piirinsä ulkopuolelle.

Pientä, huomaamatonta ja nopeasti ohimenevää kommentointia, jonka sävyn kuitenkin koen itseäni vähätteleväksi/pilkkaavaksi ja jonka vuoksi minulle tulee hetkellisesti epämukava olo.

* Ylemmyysteoriat perustuvat ajatukseen huumorista vallankäytön välineenä tai naurusta ylemmyydentunteen ilmauksena
* Vitsien tapauksessa jännitystä on luotu tarinan myötä ja ihmisten odotukset ovat kasvaneet, kunnes vitsi pääsee huipentumaansa ja energia vapautuu (pelleily, jekku, pila jne.)

* Kun tutkitaan huumorin perusolemusta eikä esimerkiksi sen vaikutusta ihmisiin kuten huojennusteorioissa, tukeudutaan nykyään yleensä tavalla tai toisella inkongruenssiteorioihin (klassikkoesimerkkeinä Francis Hutcheson, Arthur Schopenhauer ja Immanuel Kant). Inkongruenssiteorian mukaan kaikesta huumorista on löydettävissä formaalinen objekti, joka on luonteeltaan inkongruentti eli yhteensopimaton. Huvittuminen seuraa sellaisen inkongruentin objektin havaitsemisesta, joka törmää yhteen odotustemme kanssa.

Näinollen huumori ei ole pelkästään makuasia. Se voidaan tunnistaa epäloogisuuden perusteella, eikä se siten ole asiasisällöltään totta. Kiusaaminen, vaikka olisi keksittyäkin, voi loogisena toimia hyvinkin tehokkaasti. Jatkunee…
_________________
* Lähde: Wikipedia

 

[Semmosta empatiaa]

Naapurin rouva elää puutteessa niin käy auttamassa...

 

[ainokainen]

Miksi tämän yhden asperger-tyypin täytyy käydä kommentoimassa joka ketjuun?

Hän irrottaa lauseita kontekstistaan ja analysoi niitä, vailla mitään yhtymäköhtia siihen, mistä asiasta ketjussa puhuttiin.
Aivan ihmeellistä takertumista lauserakenteisiin ja hatusta reväistyihin päättelyketjuihin, ilman mitään lauseiden sisällöllistä ymmärtämistä.
Miten joku voi tulkita asioita noin konkreettisesti?
Asiakokonaisuuksien hahmottaminen on täysin hukassa.
Ja vielä helvetin pitkiä viestejä, aargh!

Olenko ainoa, joka alkaa kypsyä?

 

[Jep]

^ Samaa mieltä, mie en jaksa edes lukea sen viestejä.