Millaista "kuuluu" olla

["vieras"]

Jos on 14v vanha suhde, 2 alle kouluikäistä lasta ja ns ruuhkavuodet menossa??? Mistä tietää onko tämä kaikenkattava vitutus ja kyllästyminen puolisoon asiaankuuluvaa ja olosuhteista johtuvaa vai olisiko ero kuitenkin se oikea ratkaisu? En näe valoa tunnelin päässä. Rahatilanne laihanlainen mutta ei katastrofaalinen. Molemmilla työt, lapset terveitä. Suhde vain sillä mallilla että mielummin olisin yksin.

"Kuuluuko" tssä elämänvaiheessa tuntua tältä? Paraneeko se ja miten kauan pitää odottaa että paranee? Tiedän et omaa panosta asioiden paranemiseen pitäisi parantaa, mut mikään ei motivoi.

 

[Kaulin]

Joskus kunnon riitely puhdistaa ilmaa.

Meillä 9 v. takana. Joskus meilläkin toisen naama alkaa ärsyttää. Yleensä siihen auttaa esim. työmatka tms, ettei näe toista vähään aikaan. Sen jälkeen osaa taas arvostaa toista.

 

[Meillä näin]

[QUOTE="vieras";23103048]Jos on 14v vanha suhde, 2 alle kouluikäistä lasta ja ns ruuhkavuodet menossa??? Mistä tietää onko tämä kaikenkattava vitutus ja kyllästyminen puolisoon asiaankuuluvaa ja olosuhteista johtuvaa vai olisiko ero kuitenkin se oikea ratkaisu? En näe valoa tunnelin päässä. Rahatilanne laihanlainen mutta ei katastrofaalinen. Molemmilla työt, lapset terveitä. Suhde vain sillä mallilla että mielummin olisin yksin.

"Kuuluuko" tssä elämänvaiheessa tuntua tältä? Paraneeko se ja miten kauan pitää odottaa että paranee? Tiedän et omaa panosta asioiden paranemiseen pitäisi parantaa, mut mikään ei motivoi.[/QUOTE]

En tiedä, millaista se kuuluu olla.
Itselläni takana 15 vuotta suhteessa ja kohta 14 vuotta naimisissa. Yksi pieni lapsi. Taloudellisia huolia ei ole, molemmat töissä.
Tympii tilanne, ollaan kämppiksiä lähinnä. Mutta mitään ei asialle jaksa tehdäkään.

 

["sannuli"]

Kyllä se varmaan kuuluu asiaan, että on niitä suvantovaiheita jollon ei toinen oikein nappaa. Mutta pitää kaivaa toisesta ne hyvät puolet, mihin hänessä ihastuikaan ja koittaa viettää aikaa kaksisteenkin ja nähdä vaivaa suhteen eteen. Oletko itsekään mikään unelmavaimo, mistä tiedät ettei hänkin ajattele samoin sinusta??

Ero olisi tavattoman turha ja traagista lastenkin kannalta jos et edes yritä. Ei se ero elämää välttämättä helpota, tuo vain uusia ja erilaisia ongelmia.

 

[ap.]

Joskus kunnon riitely puhdistaa ilmaa.

Meillä 9 v. takana. Joskus meilläkin toisen naama alkaa ärsyttää. Yleensä siihen auttaa esim. työmatka tms, ettei näe toista vähään aikaan. Sen jälkeen osaa taas arvostaa toista.

Meillä ei kyllä auta mikään. Vaikka välillä kaksin ns. laatuaikaakin. Seksiä ei ole ollut marraskuun jälkeen koska en pysty, en halua enää. Voin pahoin ajatuksestakin. Puhuttu on vähän, ero ei kuulemma tule kysymykseen. Mut miten kauan tällaista voi jatkua?

 

[8 v yhdessä]

Me ollaan miehen kanssa käyty erokeskusteluja säännöllisin väliajoin... periaatteessa kaikki päällisin puolin hyvin, mutta ei kuitenkaan. Aivan samoja mietteitä tässä on ollut, mistä ihmeestä sen tietää mikä on "normaalia" ja mikä kaiken loppu? väliaikainen erilleen muutto vois auttaa, jos rahatilanne sen sallii. Meillä lapset on 5- ja 6-vuotiaita. Ei meillä aina oo hyvin mennytkään, nyt vaan se ero entiseen, että keskustelut ja "parisuhteen hoito" ei auta, niin ku olis joutunu pimeään, pitkään tunneliin, eikä tiedä tuleeko se valo esiin enää koskaan :,(

 

[ap.]

[QUOTE="sannuli";23103120]Kyllä se varmaan kuuluu asiaan, että on niitä suvantovaiheita jollon ei toinen oikein nappaa. Mutta pitää kaivaa toisesta ne hyvät puolet, mihin hänessä ihastuikaan ja koittaa viettää aikaa kaksisteenkin ja nähdä vaivaa suhteen eteen. Oletko itsekään mikään unelmavaimo, mistä tiedät ettei hänkin ajattele samoin sinusta??

Ero olisi tavattoman turha ja traagista lastenkin kannalta jos et edes yritä. Ei se ero elämää välttämättä helpota, tuo vain uusia ja erilaisia ongelmia.[/QUOTE]

En todella ole unelmavaimo! Kuka tällaista naama väärinpäin olevaa tympääntynyttä akkaa haluaisi? En muista enää mihin ihastuin, nyt jos tapaisimme, en kahta kertaa vilkaisisi mieheen. Olin nuori ja hölmö ja kärsimätön silloin

 

[ap.]

Me ollaan miehen kanssa käyty erokeskusteluja säännöllisin väliajoin... periaatteessa kaikki päällisin puolin hyvin, mutta ei kuitenkaan. Aivan samoja mietteitä tässä on ollut, mistä ihmeestä sen tietää mikä on "normaalia" ja mikä kaiken loppu? väliaikainen erilleen muutto vois auttaa, jos rahatilanne sen sallii. Meillä lapset on 5- ja 6-vuotiaita. Ei meillä aina oo hyvin mennytkään, nyt vaan se ero entiseen, että keskustelut ja "parisuhteen hoito" ei auta, niin ku olis joutunu pimeään, pitkään tunneliin, eikä tiedä tuleeko se valo esiin enää koskaan :,(

Niin. Ja kun/jos se valo tulee, mistä tietää ettei se ole vastaantuleva juna. Toisinsanoen mistä tietää kannattaako tunnelissa harhailua jatkaa loputtomiin parasta odottaen ja pahinta peläten. Katkeruus kasvaa.

 

[ahalooo!]

[QUOTE="vieras";23103048]Jos on 14v vanha suhde, 2 alle kouluikäistä lasta ja ns ruuhkavuodet menossa??? Mistä tietää onko tämä kaikenkattava vitutus ja kyllästyminen puolisoon asiaankuuluvaa ja olosuhteista johtuvaa vai olisiko ero kuitenkin se oikea ratkaisu? En näe valoa tunnelin päässä. Rahatilanne laihanlainen mutta ei katastrofaalinen. Molemmilla työt, lapset terveitä. Suhde vain sillä mallilla että mielummin olisin yksin.

"Kuuluuko" tssä elämänvaiheessa tuntua tältä? Paraneeko se ja miten kauan pitää odottaa että paranee? Tiedän et omaa panosta asioiden paranemiseen pitäisi parantaa, mut mikään ei motivoi.[/QUOTE]

Siis suhde itsessään ei ainakaan tuolla asenteella kohennu mihinkään päin jos vaan itse odottaa että suhde kuin taikaiskusta tsadaa parantuu. Kyllä siihen vaaditaan molemmilta työtä! Lähtekää pikku reissulle miehen kanssa, tehkää yhdessä kaikkea kivaa ja jutelkaa, yrittäkää!...tsemppiä!

 

["vieras"]

Meillä on kolme lasta ja 16 vuoden suhde takana. Parisuhde menee aaltoliikettä koko ajan. Aallopohjalla tietää aina, että jaa tää on nyt tää kausi. Sitten noustan ylös ja tulee huippukausi jne... Kun sen hyväksyy ja oppii, menee hyvin.

Pitää antaa toiselle tilaa, pitää unelmoida yhdessä, pitää löytää toinen aina uudestaan. Kuten silloin alussa. Ruuhkavuosissahan on paljon hyvääkin. Kasvavat lapset, yhteiset unelmat, yhteiset huolet, velat (tulee tunne, että en ole yksin, me selvitään yhdessä..) ja tieto tulevasta seesteisemmästä ajasta. Sekin tulee. Liian pian.

Täytyy koittaa löytää se iso hyvä sen huonon ja väsyttävän keskeltä. Arki puuduttaa. Se on se tappava arki, joka vie voimat ja ilon. Arkeen pitää löytää jotain luksusta. Pientäkin. Elämä on pääosin arjen sietämistä. Huippu- ja juhlahetket on kuitenkin vähissä. Niitä pitää koittaa keksiä ja etsiä.

Itse olen oppinu rentoutta kodinhoidossa, olen oppinut paistamaan lättyjä, vaikka kämppä huutaa hoosiannaa joka suunnassa. Sitten vain kasa kerrallaan raivaan sitä. Meillä lapsen vakava sairastuminen sai meidät näkemään elämän ilon. Sai meidät taistelemaan yhdessä, olemaan yhdessä, löytämään arjesta se onni.

Jaksamista, keinoja ja iloa teille! :hug:

 

["vieras"]

Me oltiin 15 vuotta yhdessä ja sitten erottiin noin puoli vuotta sitten. Minä en olisi halunnut mutta exäni halusi. Hänen osaltaan en tiedä tilannetta, mutta lapset ovat ottaneet asian hyvin ja minä ajattelen nykyään että ero oli hyvä ratkaisu. Varsinaisia ongelmia tai riitoja ei ollut, mutta ex oli menevää sorttia eikä erityisen uskollinen. Uskollisuus-ongelma paljastui vasta eron jälkeen ja sen valossa oli parempi että en jäänyt huonoon suhteeseen. Itse olisin kuitenkin yrittänyt tehdä kaikkeni palastaakseni suhteen, vaikka ei olisi kannattanut.

Olen ennemmin yksin lasten kanssa kuin kiinni huonossa jossa en voi edes ajatella saavani parempaa puolisoa. Taisi käydä niin, että sain erossa enemmän kuin exäni, vaikka alkuun en sitä halunnut.

 

["vieras"]

Meillä on 16 vuotta takana, lapset alakouluikäisiä. Molemmat töissä, rahatilanne ok. Ei mua ainakaan miehen naama kyllästytä, eikä päinvastoin. Emme riitele oikeastaan koskaan, nuorempana enemmän mutta nyt ikä on tasoittanut mun luonnetta Mies on aina ollutkin rauhallinen ja pitkäpinnainen.

Käymme välillä viettämässä kahdenkeskistä aikaa esim. hotellissa toisella paikkakunnalla, kylpylässä tms. Ja tietysti lastenkin kanssa. Kuopuksen syntymän jälkeen oli pari todella vaikeaa vuotta, jolloin riideltiin (lähinnä mä huusin miehelle kaikesta ) paljonkin. Silloin tuntui, ettei tästä tule mitään, parempi erota. Mutta koska kumpikaan ei oikeasti sitä tahtonut, aloimme parantaa asioita. Mulla siihen riitti se, että aloin ajatella miehestä positiivisemmin, harrastin seksiä vaikkei olisi kauheasti kiinnostanutkaan enkä huutanut joka jumalan asiasta. Ja kas vain, miehenkin käytös alkoi muuttua, alkoi ottaa mua enemmän huomioon jne. Nyt kaikki on taas mitä parhaiten, ollut jo useamman vuoden.

Itse sä sen tiedät, haluatko vielä jatkaa miehesi kanssa vai et. Mutta ihan helpolla ei kannata luovuttaa, ja kannattaa alkaa muuttaa sitä omaa käytöstään. Toistahan ei voi muuttaa, mutta toinen saattaa muuttua siinä samalla. Tsemppiä!