Toggle sidebar

Miltä tuntuu kun oma lapsi on ISO, vahva ja pitkä?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Urseele
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
U

Urseele

Vieras
Minusta tuntuu niin oudolta, jopa pelottavalta ajatus että omat lapset kasvavat ja ovat jossain vaiheessa itseäni jopa pidempiä, voimakkaampia ja painavampia. En voi kantaa heitä ojan yli, en voi estää heitä juoksemasta tielle, ja lisäksi vanhenen niin että en ole enää heidän "turvansa" kuin sanallisesti.

Joskus mietin myös, miltä tuntuu kun aamiaista valmistaessani keittiössä pyörii minun pituisia tai pitempiäkin nuoria aikuisenalkuja. Jotka jo näkevät etten osaa kaikkea ja jotka voisivat jopa heivata minut silkalla voimallaan ulos keittiöstä.

Vaikka näenkin paljon ihania mahdollisuuksia, näen myös epävarmuutta. Entä jos minulla ei ole mitään auktoriteettia? Entä jos tunnen kodissani itseni voimattomaksi hiirulaiseksi?

Mietittekö te muut tällaista ja toisaalta millaista se elo on 14-19-vuotiaiden kanssa?
 
No siinä vaiheessa ei ole tarkoituskaan, että sinä kantaisit lapsesi ojan yli. Eivätköhän he osaa jo ylittää ojat ihan itsekin ja tarvittaessa kantavat sinutkin :)

Mulla on jo aikuiset lapset, mutta en muista koskaan miettineeni, että lapseni alkaisivat käyttäytyä mua kohtaan jotenkin vihamielisesti, huonosti tai muutoin sellaisella tavalla, että mun pitäisi olla fyysisesti heitä vahvempi. Mä tykkäsin tosi paljon lasteni teinivuosista, sillä heidän kanssaan oli mukavaa keskustella lukuisista asioista. Itsekin kasvoi ihmisenä ja huomasi, että se meikäläisen nuoruuden maailma on historiaa ja nykyisin puhaltavat toisenlaiset tuulet.
 
Mulla on kolmetoistavuotias Karhuntassu, joka on mua jotain 13 senttiä pitempi, kädet kolminkertaiset mun käsiin verrattuna ja painaa enemmän. Ja on siis vahvempikin. Ei mulla oo noita pelokkaita fiiliksiä ollenkaan, koska ei se mua mihinkään revi tai heivaa, eikä se tee sellaista, minkä kiellän. Totta kai mulla on silti auktoriteettia.

Se ymmärtää jo, että jos mun kanssa käydään kaupassa, on sen tehtävä kantaa painavat ostokset ja että jos en saa hillopurkkia auki, sen pitää auttaa mua.

Jännältä tuntuu muuten, että joku tyyppi on tullut mun sisästä ja se on mun kanssa eri sukupuolta ja siitä kasvaa mua paljon isompi. Ja satavarmana isompi kuin isänsä. Ei se koskaan mun kanssa yhteen otakaan, vaan isänsä kanssa.
 
Oli se omituinen olo, kun eka kerran tajusi jääneensä perheen pienimmäksi. Kun se nuorin kasvoi minun pituudesta ohitse ja nyt on jo aikamiehen kokoinen. Se on ihan hieno tunne, kun pojista tulee miehiä ja voi tuntea onnistuneensa ainakin siinä mielessä, ettei ole pilannut lapsiaan. Suurin ansio heillä on tietysti itsellään siinä, että ovat fiksuja nuoria. Välillä tulee kyllä vielä suojeluntarvetta ja hyysäämisen tarvetta ja haikeutta siitä, että lapsiperhevaihe on takana. Mutta ihan hyvä tunne sekin on.
 
Jotenkin ylpeältä se vaan tuntuu, että saa olla niin ison pojan äiti. Tuntuu aika hienolta ajatella, että on saanut lapsen jotenkin kasvatettua ja saa nähdä kuinka siitä tulee aikuinen. Äänenmurros tuntuu tosi erikoiselta kyllä kun lapsi vastaa miehen äänellä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Peyote:
Jotenkin ylpeältä se vaan tuntuu, että saa olla niin ison pojan äiti. Tuntuu aika hienolta ajatella, että on saanut lapsen jotenkin kasvatettua ja saa nähdä kuinka siitä tulee aikuinen. Äänenmurros tuntuu tosi erikoiselta kyllä kun lapsi vastaa miehen äänellä.
Click to expand...

Samat huomiot täällä :) Minun poikani ovat vielä vähän vanhempia ja toinen jo aikuinenkin, silti he ovat minun poikiani ja sellaisina pysyvät. Heissä on se pieni poikakin, siellä on se äidin pikkuinenkin ja välillä tulee niitä piirteitä välähdyksinä. Se on hienoa ja meinaa saada kyyneliin. Minulla ei ole tytärtä, en osaa sanoa, millaista olisi olla tyttären äiti, toivottavasti samanlaisia onnenaiheita on siinäkin puolessa. Ja miksei olisi. :)
 
Kun mun pojat oli pieniä, niin mun oli kans tosi vaikea kuvitella heitä teini-ikäisinä, itseäni pidempinä ja lähes aikuisina. Mietin miten sellaista teiniä sit osaa rakastaa ja miten sille voi äidin hellyyttä osoittaa, kun ei voi enää pusutella ja kainaloon ottaa. Ajatuskin oli jotenkin "pelottava". Nyt nuo on 16- ja 18-vuotiaat, molemmat paljon mua pidempiä, melkeinpä miehiä jo. Ja ihan yhtä rakkaita, kuin pieninäkin. Tekis mieli välillä ottaa ja halia, mutta pojat ei ole ihan sama mieltä... :) Mutta taputus olalle tai hiusten pörrötys ohimennen on edelleen sallittua. Auktoriteettiongelmia meillä ei ole, enkä usko, että niitä niin helposti tuleekaan, jos on pienestä pitäen ollut tietty kuri, eikä lapset ole saaneet hyppiä silmille.
 
Mulla on pituutta 155cm, joten jään perheen pienimmäksi -ei siis tunnu yhtään oudolta se ajatus että keittiössä häärii minua isompia :whistle:

Ei kai vanhemman kuulukaan olla fyysinen auktoriteetti?
Miksi kantaisin ison pojan kolpin ojan yli- ka se osaa mennä itsekin :laugh:

Musta tuntuu hienolta että pojista kasvaa isoja miehiä ja tyttökin kasvoi aikuisen mittoihin ( eikä jäänyt hukkapätkäksi :saint: ) :cool:
 
En ole huolissani asiasta :) Jään melko varmasti perheen pienimmäksi, kun nuo kolme poikaa tuosta kasvavat - ainakin nyt kasvavat +käyrillä. Pojat ovat nyt vielä pieniä (alle kouluikäisiä), mutta on jo nyt tärkeä opettaa, ettei äitiä saa töniä tai nimitellä. Suutuspäissän kun saattavat otta nyrkit esiin.

Minulla on sellainen olo, että pojat pärjäävät elämässä hyvin. He ovat reippaita ja hauskoja heppuja. Ennemminkin ajattelen, että on hauskaa, kun saan olla perheen "kuningatar" ja poikien tukena elämän eri vaiheissa :)
 
Mun sällistä kasvaa varmasti iso kuten isänsäkin on. On jo nyt ikäisekseen pitkä. Mut en osaa jotenkin ajatella että mun täytys aikanaan pelätä olla samassa tilassa lapseni kanssa vaikka hän voi olla 20-30cm pidempi kun minä ja taatusti vahvempi fyysisesti.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;28556099:
Mulla on jo aikuiset lapset, mutta en muista koskaan miettineeni, että lapseni alkaisivat käyttäytyä mua kohtaan jotenkin vihamielisesti, huonosti tai muutoin sellaisella tavalla, että mun pitäisi olla fyysisesti heitä vahvempi. Mä tykkäsin tosi paljon lasteni teinivuosista, sillä heidän kanssaan oli mukavaa keskustella lukuisista asioista. Itsekin kasvoi ihmisenä ja huomasi, että se meikäläisen nuoruuden maailma on historiaa ja nykyisin puhaltavat toisenlaiset tuulet.
Click to expand...

Poikani ovat vuosia sitten kasvaneet minun ohitseni. Itsekään en juuri ole ajatellut, että minun pitäisi olla fyysisesti heitä vahvempi. Taanoin toinen poikani oli osastohoidossa ja he olivat huolissaan hänen akressiivisesta käyttäytymisestään. Molemmat pojat kun ovat impulsiivisia ja ovet paukkuvat heidän suuttuessaan. Hoitaja huolissaan kysyi, että pelkäänkö minä heitä. Mutta onneksi ei koskaan ole ollut pelkoa, että äitiinsä käsiksi kävisi, vaikkakin ärräpäitä olen toki joutunut kuuntelemaan kerran jos toisenkin ja joku tuolikin on rikki mennyt kun vihan kohteeksi on joutunut.

Mutta se mihin on eniten joutunut oppimaan on se, että ovat joissain asioita äitiään fiksumpia ja nykyisin itse kysyn usein heiltä neuvoja ja tietoja. Nuoret toki ovat usein mustavalkoisia asioissaan ja koitan vähän hioa särmiä, kivoja keskusteluja saadaankin aikaiseksi.
 
Kyllä se vaan tuntuu upealta! Esikoinen on yli 180cm ja paljonko lie painaa, en tiedä, mutta on vahva kyllä. Voin taatusti turvata häneen, jos jossain apua tarvitsen. Kun lapsiaan kohtelee hyvin, opettaa heidät keskustelemaan ja neuvottelemaan, niin varmasti heidän kanssaan tulee hienosti toimeen myös teininä ja myöhemmin myös, kun ovat jo aikuisia.
 
  • Tykkää
Reactions: Jätkä
Kyllä minä sen niin ajattelen, että ne on nuo pojat kun saa kantaa minut sen ojan yli :D
Olen itse todella pieni, ja aivan takuulla noista pojista tulee minua isompia. Sitä on kieltämättä hauskaa ajatella, että joku päivä elelen täällä kolmen möreä-äänisen jättiläisen kanssa. Jos eteinen on nyt täysi, miltähän näyttää kun kaikki nuo kengät ovat kaksi kertaa suurempia?
 
[QUOTE="vesimeloni";28556339]Kun mun pojat oli pieniä, niin mun oli kans tosi vaikea kuvitella heitä teini-ikäisinä, itseäni pidempinä ja lähes aikuisina. Mietin miten sellaista teiniä sit osaa rakastaa ja miten sille voi äidin hellyyttä osoittaa, kun ei voi enää pusutella ja kainaloon ottaa. Ajatuskin oli jotenkin "pelottava". Nyt nuo on 16- ja 18-vuotiaat, molemmat paljon mua pidempiä, melkeinpä miehiä jo. Ja ihan yhtä rakkaita, kuin pieninäkin. Tekis mieli välillä ottaa ja halia, mutta pojat ei ole ihan sama mieltä... :) Mutta taputus olalle tai hiusten pörrötys ohimennen on edelleen sallittua. Auktoriteettiongelmia meillä ei ole, enkä usko, että niitä niin helposti tuleekaan, jos on pienestä pitäen ollut tietty kuri, eikä lapset ole saaneet hyppiä silmille.[/QUOTE]

Kyl mää vaan halailen ja poskelle pussailenkin vielä mun satakiloista, melkein 190 sentistä poikaani. Ja ihan mieluusti se halattavaksi tulee, usein jopa itse... Ja myös mun hiukan pienepi poikani, mua kuitenkin isompi..:)
 

Similar threads

J
Vastineena eiliseen ketjuun: Miltä tuntuu kun oma tytär on iso, nuori nainen?
Viestiä
6
Luettu
605
Aihe vapaa
"mimmu"
M

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa