R
riittämätön
Vieras
Ahdistaa ihan helvetisti. Riideltiin, tai pikemminkin väiteltiin kiihkeästi miehen kanssa illalla. Meni henkilökohtaisuuksiin mikä on tyhmää. Mies sanoi että mä olen huono äiti. En saa tuolta lausahdukselta rauhaa enkä unta. Jos mä olenkin oikeasti huono äiti?
Mun oma äiti oli huono äiti. Olen ollut huostaanotettuna. En ole enää äidin kanssa tekemisissä. Äidillä oli jonkin aikaa jopa lähestymiskielto minua ja perhettäni kohtaan, sillä hän puheli hyvin väkivaltaisia asioita ja on yrittänyt tappaa yhden täysin sattumanvaraisesti valitsemansa ihmisen.
Mun pahin pelko on kokea äitini kohtalo. Olla huono äiti. Se on hirveintä mitä mulle voi sanoa. Menin ihan säpäleiksi ja paskaksi taas sisältä vaikka ulospäin näyttelin kovaa kivikasvoa. Satutti ihan äärettömän paljon. Mies ei ymmärrä mitä itken. Ei tule kysymään miksen nuku.
Miehen kanssa meillä ei ole ollut seksiä yli vuoteen. En pysty siihen. Mulle tulee paha olo. Oksettaa. Saattaa olla että minua on käytetty seksuaalisesti hyväksi ollessani lapsi. Muistan enon joka veti pyyhkeen pois päältäni ja nauroi alastomuudelleni. Sitten oli yksi äitini miesystävä joka piti takapuolestani usein kiinni ja taputteli. Tyttöjen pitää tottua kosketukseen, se sanoi. Meillä kävi jossain vaiheessa myös perhetyöntekijä kun olin lapsi, ja hänen kanssaan tapasimme hänen ystäviään. Ptt:llä oli naispuolinen ystävä joka piti kätti reidelläni aina kun oltiin siellä. Uhkaavasti, hallitsevasti. En uskaltanut liikkua mihinkään. Kun istuuduimme, hänen kätensä hakeutui taas reidelleni. Koin sen ällöttävänä. Muistikuvat ovat alkaneet palautua ihan yhtäkkiä.
Meillä joutui särkylääkkeenä ottamaan peräpuikkoja vielä 12-vuotiaanakin. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin pyllistää äidille ja hän laittoi peräpuikkoja sopivan määrän. Koin sen äärimmäisen nöyryyttävänä. Eno joskus katsoi vierestä. Meillä ei ollut muita lääkkeitä kuin suppoja.
Naiseus oli rumaa ja likaista. Äiti huoritteli minua ja siteet olivat vitturättejä. Haukkui ja ilkkui huoraksi jos huomasi siteen roskiksessa. Niinpä en enää käyttänyt siteitä vaan rullasin wc-paperista "tamponeja" ja käytin niitä. Niistä ei jäänyt jälkiä joita äiti olisi huomannut. Oikeita tamponeja en kehdannut ostaa.
Ulospäin olen tavallinen ihminen. Tavallinen perheenäiti, naimisissa, lapsia kolme. Ok-talo, auto ja koira. Lapsetkin samalle isälle. Lapset on hoidettu hyvin pehmeästi, pitkään imetetty ja perhepedissä nukuttu. Tuttavat ihmettelevät kuinka jaksavainen olenkaan. Kestoillutkin olen jokaisen kanssa. Lapset ovat fiksuja ja hyvätapaisia. Kaikki on kuin elokuvassa, mutta sisältä olen ihan muussina. Ihan paskana. Rikki.
Puhuin neuvolassa että on paha olla, pitäisi päästä johonkin juttelemaan. Neuvolatäti sanoi että mulla on myöhäinen baby blues, kyllä se siitä, vaikka itkinkin. Kuukauden päästä pyysin uudestaan aikaa neuvolapsykogille, mutta täti kuulemma näki selvästi etten ole masentunut.
En tiedä mikä pointti tässä on. Tunnen itseni todella hauraaksi, epäonnistuneeksi, huonoksi, riittämättömäksi, luuseriksi, ilkeäksi, tyhmäksi ihmiseksi. Ihmiskunnan paskakasaksi jota lapset ja mies joutuvat häpeämään. Vaikka moni asia puhuu sitä vastaan. Pahinta on vihjailu että olen huono äiti. Mä en vaan kestä mitään sen suuntaistakaan puhetta tai tekee mieli juosta vessaan ja vetää ranteet auki.
Kiitos että sain purkaa.
Mun oma äiti oli huono äiti. Olen ollut huostaanotettuna. En ole enää äidin kanssa tekemisissä. Äidillä oli jonkin aikaa jopa lähestymiskielto minua ja perhettäni kohtaan, sillä hän puheli hyvin väkivaltaisia asioita ja on yrittänyt tappaa yhden täysin sattumanvaraisesti valitsemansa ihmisen.
Mun pahin pelko on kokea äitini kohtalo. Olla huono äiti. Se on hirveintä mitä mulle voi sanoa. Menin ihan säpäleiksi ja paskaksi taas sisältä vaikka ulospäin näyttelin kovaa kivikasvoa. Satutti ihan äärettömän paljon. Mies ei ymmärrä mitä itken. Ei tule kysymään miksen nuku.
Miehen kanssa meillä ei ole ollut seksiä yli vuoteen. En pysty siihen. Mulle tulee paha olo. Oksettaa. Saattaa olla että minua on käytetty seksuaalisesti hyväksi ollessani lapsi. Muistan enon joka veti pyyhkeen pois päältäni ja nauroi alastomuudelleni. Sitten oli yksi äitini miesystävä joka piti takapuolestani usein kiinni ja taputteli. Tyttöjen pitää tottua kosketukseen, se sanoi. Meillä kävi jossain vaiheessa myös perhetyöntekijä kun olin lapsi, ja hänen kanssaan tapasimme hänen ystäviään. Ptt:llä oli naispuolinen ystävä joka piti kätti reidelläni aina kun oltiin siellä. Uhkaavasti, hallitsevasti. En uskaltanut liikkua mihinkään. Kun istuuduimme, hänen kätensä hakeutui taas reidelleni. Koin sen ällöttävänä. Muistikuvat ovat alkaneet palautua ihan yhtäkkiä.
Meillä joutui särkylääkkeenä ottamaan peräpuikkoja vielä 12-vuotiaanakin. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin pyllistää äidille ja hän laittoi peräpuikkoja sopivan määrän. Koin sen äärimmäisen nöyryyttävänä. Eno joskus katsoi vierestä. Meillä ei ollut muita lääkkeitä kuin suppoja.
Naiseus oli rumaa ja likaista. Äiti huoritteli minua ja siteet olivat vitturättejä. Haukkui ja ilkkui huoraksi jos huomasi siteen roskiksessa. Niinpä en enää käyttänyt siteitä vaan rullasin wc-paperista "tamponeja" ja käytin niitä. Niistä ei jäänyt jälkiä joita äiti olisi huomannut. Oikeita tamponeja en kehdannut ostaa.
Ulospäin olen tavallinen ihminen. Tavallinen perheenäiti, naimisissa, lapsia kolme. Ok-talo, auto ja koira. Lapsetkin samalle isälle. Lapset on hoidettu hyvin pehmeästi, pitkään imetetty ja perhepedissä nukuttu. Tuttavat ihmettelevät kuinka jaksavainen olenkaan. Kestoillutkin olen jokaisen kanssa. Lapset ovat fiksuja ja hyvätapaisia. Kaikki on kuin elokuvassa, mutta sisältä olen ihan muussina. Ihan paskana. Rikki.
Puhuin neuvolassa että on paha olla, pitäisi päästä johonkin juttelemaan. Neuvolatäti sanoi että mulla on myöhäinen baby blues, kyllä se siitä, vaikka itkinkin. Kuukauden päästä pyysin uudestaan aikaa neuvolapsykogille, mutta täti kuulemma näki selvästi etten ole masentunut.
En tiedä mikä pointti tässä on. Tunnen itseni todella hauraaksi, epäonnistuneeksi, huonoksi, riittämättömäksi, luuseriksi, ilkeäksi, tyhmäksi ihmiseksi. Ihmiskunnan paskakasaksi jota lapset ja mies joutuvat häpeämään. Vaikka moni asia puhuu sitä vastaan. Pahinta on vihjailu että olen huono äiti. Mä en vaan kestä mitään sen suuntaistakaan puhetta tai tekee mieli juosta vessaan ja vetää ranteet auki.
Kiitos että sain purkaa.
:hug: Varmasti olet hyvä äiti lapsillesi, mutta ammattiapua sun kannattaa hakea, että pääset purkamaan tuota vyyhtiä. Menisit siis ihan terveyskeskuslääkärille ja pyytäisit lähetettä psykan polille. Olet ihan varmasti arvokas ihan omana itsenäsi, ja vaikka vaikeaa se on yrittää muuttaa omia käsityksiä itsestään, niin kannattaa yrittää. Mulla samantapaisia ajatuksia joten pystyn kyllä kuvittelemaan, miltä sinusta tuntuu. Toivon sulle tosi paljon voimia ja jaksamista ja ennenkaikkea uskoa siihen, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. :hug: