Riippuu paljon kaikesta. Itselläni oli lapsena vaikeuksia esim. mennä mukaan toimintaan ja joissain sosiaalisissa tilanteissa, esim. seurata vapaata keskustelua isossa porukassa (tämä on vieläkin). Unohtelin, hukkailin, myöhästelin, vannoin aina parantavani tapani mutta epäonnistuin. Tuntui (ja tuntuu ilman lääkitystä ainakin edelleen) kuin minun ja maailman välissä olisi jonkinlainen sumuverho. Vaivuin ajatuksiini, en aina hoksannut, jos minulle puhuttiin. Jätin asioita puolitiehen.
Missä konteksissa olet ADD-lapsen kohtaamassa, ap? Mietin tuota, mitä kannattaa ottaa huomioon. Ensinnäkin on hyvä muistaa, että välinpitämättömältä tai uppiniskaiselta vaikuttava käytös ei välttämättä ole sitä. Ei tartte eikä pidäkään vapauttaa ADD-lasta tavallisista asioista, mutta kun niistä muistutellaan, esitystavan olisi parempi olla ohjaava ja kannustava kuin syyttävä. Monet ADD:t hyötyvät selkeistä sävelistä, siitä, että tietävät, mihin ovat seuraavaksi menossa. Suoriutuminen voi tosiaan olla hyvin epätasaista, jotkut ihan tavalliset asiat eivät suju, ja jossain asiassa taas lapsi voi olla tosi lahjakas. Ei pidä vaatia/odottaa sitä lahjakkaimman suorituksen tasoista suoriutumista kaikessa, mutta on hyvä kannustaa löytämään omia vahvuuksia. Jos itselläni olisi ADD-lapsi, puhuisin jossain vaiheessa asiasta hänelle hyvin suoraan. Itselläni kamalinta oli se, ettei ollut diagnoosia, kaikki sanoivat, että olen ihan normaali, ja yhtenä hetkenä pelkäsin olevani suunnilleen kehitysvammainen, toisena ajattelin olevani vain paha ja huono ihminen jne. Monet "eivät halua leimata" lasta, mutta sillä voi tehdä myös paljon hallaa, kun lapsi ei ymmärrä, miksi jotkut asiat ja tilanteet ovat tuhottoman vaikeita, vaikka toisissa jutuissa sujuu hyvin, ja alkaa lopulta vähätellä onnistumisiensakin arvoa ja kuvitella, että on esim. saanut hyviä numeroita säälistä tai pärjännyt jossain vain hyvällä tuurilla tms.