Tulipa tuossa vaan puhetta ko valokuvia kattelin, erään ihmisen kans, että kuinka erilaisia perheenjäsenet voi ollakkaan. Ja sitte, miten sitä aina tuntuuki että ite on se perheen mustalammas. Minun kohalla varmaan onki niin 
Mut tuntuukohan se muistaki perheenjäsenistä samalta sitte, että mie olen se mustalammas, vai aatteleeko ne että hän ite on sellanen... Siis erilainen ko muut. Ei oikein kuulu porukkaan tms... Ja siis lapsuuden perheestä kyse.
Mie ite, olen taivaanrannanmaalari. Kova tekkeen töitä jos töihin alan, keskittymiskyvytön, puhun jatkuvasti, ideoin uusia juttuja esim ompeluksia jne... Olen sopeutumaton ja inhoan muutoksia tai rutiinista poikkeamista, ahistun helposti sellasesta koska en tiä tulevasta sitte. Mut kaikenkaikkiaan olen niin omistautuva ja vähän sellanen yksinolija... Rakastan kaikkea ja kaikkia ja eläimet ja lapset on lähellä sydäntä. Ongelmallinen henkilö, päihderiippuvuus ym ei niin kivaa... Ja exän kans ollessa huomasi kuinka muokattavissa olen, tai no olin, en ole ennää koska nykyään olen ylivarovainen senki suhteen.
Minun vanhemmat sitte. Äiti oli aikalailla niinku mieki. Paitsi se oli semmonen jäyhäjoona, tunteita ei näytetty eikä niitä ollu. Hermostu helposti ja oli jotenki kylmä henkilö, mut joskus taas näytti sen lempeänki puolen. Esim eläimien kohalla, tai pienten vauvojen. Äitilläki oli tiukat rutiinit ja sen piti aina ponnistella että jakso muutokset läpi Siitäki huolimatta että se oli niin samanlainen mitä mie, en koskaan tullu sen kans toimeen ja aina jotenki karsastin sitä ihmistä. Ja työ, eli maatila, oli sille se ykkönen.
Isä oli taas koko maailman lempein henkilö, niin suuri sydän ja niin ystävällinen kaikkea ja kaikkia kohtaan. Usko ja luotti lapsiinsa että ne selviää, kannusti harrastuksissa ja koulujutuissa, ahkera työntekijä seki. Olin isintyttö, vauvasta asti, se piti huolen vielä sittekki ko olin aikunen. Soitteli päivittäin ym, kyllä se välittäminen toki äitistäki näky sillä että se änkesi vaikka väkisin postiluukusta kylään joskus :heart:
Isoveli on niinku mie ja äiti, mut sillä on miehinen ajatusmaailma ja omat metkunsa. Enemmän se äitinlainen on mitä mie. Veljeltä ei löyvy sitä lempeää puolta niin paljon mitä minusta mut herkemmin se sen näyttää mitä äiti. Eli isältäki periny jotaki.
Pikkusiskot sitte, toiseksi nuorin on niinku isä. Tosin hermoraunio stressaaja ja äitiltä periny kai keittiön ihmeidenteon, kokkaa, leipoo ym siinä samalla ko hoitaa muitaki juttuja, eli monitoimilaite.
Nuorin on osottanu muuten samoja luonteenpiirteitä mitä mie mut se on vastuuntuntosempi jo tuossa iässä mitä se nyt on. Ehkä se, että vanhemmat kuoli ko toinen ollu pahimmassa teini-iässä, on vaikuttanu. Aikuistunu ennen aikojaan.
Nyt ko sitte luen tätä ommaa tekstiä mie huomaan että oikeastaan jokanen meistä on sopiva sekotus isää ja äitiä, omanlainen sekotus. Mut miks sitä aattelee että ite kuitenki on se erilaisin ja hankalin tapaus, jonka perään kaikki huokailee tuskastuneena :xmas: Ko mies sano että hän ajattellee itestään ihan samoin, vaikka anopin kertoman perusteella minun ukko on ollu kolmesta pojasta se kiltein.
Kiinnostaa seki millanen minun tytöstä tullee. Puolivuotiaasta hankala tietenki sanoa, ulkonäkö on minua ja miestä sopiva sekotus, ja se vähä mitä luonteesta voi sanoa, on se aika paljon multa periny. Jatkuvasti käy suu niitä omia löpinöitä, jos suuttuu, huuli mennee mutruun ja ilme on vähintäänki uhmaava "kyllä mie vielä teille näytän"
No joo, kunhan mietiskelen... Ois se kiva jos joku miettis minun kans. :ashamed: Ja koittaa löytää sen tämän koko alotuksen tarkotuksen tuolta jostain... :saint:
Mut tuntuukohan se muistaki perheenjäsenistä samalta sitte, että mie olen se mustalammas, vai aatteleeko ne että hän ite on sellanen... Siis erilainen ko muut. Ei oikein kuulu porukkaan tms... Ja siis lapsuuden perheestä kyse.Mie ite, olen taivaanrannanmaalari. Kova tekkeen töitä jos töihin alan, keskittymiskyvytön, puhun jatkuvasti, ideoin uusia juttuja esim ompeluksia jne... Olen sopeutumaton ja inhoan muutoksia tai rutiinista poikkeamista, ahistun helposti sellasesta koska en tiä tulevasta sitte. Mut kaikenkaikkiaan olen niin omistautuva ja vähän sellanen yksinolija... Rakastan kaikkea ja kaikkia ja eläimet ja lapset on lähellä sydäntä. Ongelmallinen henkilö, päihderiippuvuus ym ei niin kivaa... Ja exän kans ollessa huomasi kuinka muokattavissa olen, tai no olin, en ole ennää koska nykyään olen ylivarovainen senki suhteen.
Minun vanhemmat sitte. Äiti oli aikalailla niinku mieki. Paitsi se oli semmonen jäyhäjoona, tunteita ei näytetty eikä niitä ollu. Hermostu helposti ja oli jotenki kylmä henkilö, mut joskus taas näytti sen lempeänki puolen. Esim eläimien kohalla, tai pienten vauvojen. Äitilläki oli tiukat rutiinit ja sen piti aina ponnistella että jakso muutokset läpi
Siitäki huolimatta että se oli niin samanlainen mitä mie, en koskaan tullu sen kans toimeen ja aina jotenki karsastin sitä ihmistä. Ja työ, eli maatila, oli sille se ykkönen.Isä oli taas koko maailman lempein henkilö, niin suuri sydän ja niin ystävällinen kaikkea ja kaikkia kohtaan. Usko ja luotti lapsiinsa että ne selviää, kannusti harrastuksissa ja koulujutuissa, ahkera työntekijä seki. Olin isintyttö, vauvasta asti, se piti huolen vielä sittekki ko olin aikunen. Soitteli päivittäin ym, kyllä se välittäminen toki äitistäki näky sillä että se änkesi vaikka väkisin postiluukusta kylään joskus :heart:
Isoveli on niinku mie ja äiti, mut sillä on miehinen ajatusmaailma ja omat metkunsa. Enemmän se äitinlainen on mitä mie. Veljeltä ei löyvy sitä lempeää puolta niin paljon mitä minusta mut herkemmin se sen näyttää mitä äiti. Eli isältäki periny jotaki.
Pikkusiskot sitte, toiseksi nuorin on niinku isä. Tosin hermoraunio stressaaja ja äitiltä periny kai keittiön ihmeidenteon, kokkaa, leipoo ym siinä samalla ko hoitaa muitaki juttuja, eli monitoimilaite.
Nuorin on osottanu muuten samoja luonteenpiirteitä mitä mie mut se on vastuuntuntosempi jo tuossa iässä mitä se nyt on. Ehkä se, että vanhemmat kuoli ko toinen ollu pahimmassa teini-iässä, on vaikuttanu. Aikuistunu ennen aikojaan.
Nyt ko sitte luen tätä ommaa tekstiä mie huomaan että oikeastaan jokanen meistä on sopiva sekotus isää ja äitiä, omanlainen sekotus. Mut miks sitä aattelee että ite kuitenki on se erilaisin ja hankalin tapaus, jonka perään kaikki huokailee tuskastuneena :xmas: Ko mies sano että hän ajattellee itestään ihan samoin, vaikka anopin kertoman perusteella minun ukko on ollu kolmesta pojasta se kiltein.
Kiinnostaa seki millanen minun tytöstä tullee. Puolivuotiaasta hankala tietenki sanoa, ulkonäkö on minua ja miestä sopiva sekotus, ja se vähä mitä luonteesta voi sanoa, on se aika paljon multa periny. Jatkuvasti käy suu niitä omia löpinöitä, jos suuttuu, huuli mennee mutruun ja ilme on vähintäänki uhmaava "kyllä mie vielä teille näytän"
No joo, kunhan mietiskelen... Ois se kiva jos joku miettis minun kans. :ashamed:
Ja koittaa löytää sen tämän koko alotuksen tarkotuksen tuolta jostain... :saint:
Tai pidätyssellissä 
