R
Rosalia-10
Vieras
Haluan kertoa oman tarinani, vaikka jonkun mielestä en tänne kuuluisikaan luettuaan tämän. Mutta toivon, että tästä olisi edes jollekkin apua ja tietoa,
ja toisi ennen kaikkea toivoa Teille Jokaiselle lapsettomuudesta kärsivälle. :hug:
Tarinani alkaa: Menimme mieheni kanssa naimisiin kesällä 2003.
Heti syksyllä aloin jo odottaa esikoistamme. Kaikki meni loppujen lopuksi hyvin (alkupahoinvoinnista ja ennen aikaisista supisteluista huolimatta) ja esikoisemme syntyi kesällä 2004.
Joulukuussa 2004 ja keväällä 2005 koin ensimmäiset alkuvaiheen keskenmenot. Surua alkoi olla jo "ilmassa", kun toivoimme saavamme pian esikoiselle kaveria. Lapsettomuus pyöri mielessä, kunnes huomasin olevani taas raskaana syksyllä 2005. Pian onni ja ilo muuttui tuskaksi, kun ultrassa näkyi vain tyhjä pussi -> tuulimunaraskaus. Jouduin kaavintaan pitkälle edenneen tuulimunaraskauden vuoksi.
Tästä kaavinnasta meni lähes vuosi itkun sekaisessa sumussa ja epätoivossa, ettei lapsia enää tule. Sitten keväällä 2006 kuulin ystäviltä hierojasta, joka on auttanut äitejä/naisia joilla on ollut ongelmia tulla raskaaksi. Soitin hierojalle ja sain ajan toukokuun-06 loppuun.
Siellä hierojalla ollessa selvisi heti monta asiaa. Selässä oli lapsuudesta asti vaivanneita kohtia, jotka omalta osaltaan enemmän ja vähemmän oli vaikuttaneet lapsettomuuteen. Lisäksi hieroja näki että kohtu/munasarja-alueilla on jotakin häikkää. Syytä hän ei osannut sanoa, mutta sanomattakin selvää oli että lapsettomuutta nämä oli kaikki aiheuttaneet.
Hieronta oli tuskallista, mutta hammasta purren ajattelin mielessäni, että olkoon tämä kaikki sen arvoista, jos vielä vauvan joskus saisin.
Hieronnan lopuksi hieroja sanoi että sai auottua nuita paikkoja selästä ja kohtualueelta ja nyt ei pitäisi olla enää estettä raskaaksi tulemiselle.
Kesäkuussa-06 tuli kuukautiset normaalisti ja Heinäkuussa-06 olin jo raskaana. Ihme oli tapahtunut. Toinen lapsemme syntyi keväällä 2007.
Toisen lapsen ollessa 4-5 kuukauden ikäinen, huomasin yllätykseni olevan raskaana syksyllä 2007. Tottakai se oli aluksi shokki, kun esikoisen ja keskimmäisen lapsen ikäero oli lähes kolmevuotta, kun sitä oli kerennyt ajatella jo että taaskin tulee pitkä väli. Jos edes tulee ollenkaa enempää lapsia.
Mutta useiden viikkojen ultrassa kulkemisen jälkeen, alkoi lääkäreillä epäily kohdunulkoisesta raskaudesta, kun kohdusta ei löytynyt mitään, mutta raskaushormonit vain nousi. Kävi sitten pahin mitä ei kukaan ikinä toivonut, lääkäreiden hoitovirheestä johtuen vasen munatorveni räjähti ja olin kuolla sisäiseen verenvuotoon. Tehtiin kiireellinen tähystysleikkaus, jossa poistettiin vasenmunatorvi. Kotiuduin vain päivä leikkauksesta sairaalasta, ja omasta terveysaselmalta otettiin yhteyttä, haluttiin verensiirto, jotta vointini lähtisi toipumaan.
Aluksi kaikki meni ihan sumussa, koska sitä oli niin heikossa kunnossa.
Kun pikkuhiljaa toipuminen alkoi, alkoi myös järjen ja tunteiden taistelu, jossa suru vuorotteli. Helpotuksen asian käsittelyyn teki kuitenkin se että sai tietää pienen sikiön menehtyneen jo ennen kohtalokasta räjähdystä.
Silti tuntu niin pahalta menettää pieni elämä, jolla ei kuitenkaan ollut toivoa syntyä ja elää.
Pääsin onneksi aika pian masennusoireiden ilmetessä psykolokin juttusille ja toiselle ammattiauttajalle. Puhuminen ja tunteiden käsittely vieraan ihmisen kanssa auttoi hyväksymään tapahtuneet ja palamaan normaaliin elämään. Jälkitarkastuksen yhteydessä lääkäri kertoi surulliset uutiset:
"On tosi pieni mahdollisuus että tulet luonnollisesti enää raskaaksi, koska vasen munatorvi on menetetty ja oikean puolen munatorvesta ei ole varmuutta, miten sille kävi räjähdyksessä. Jos haluatte lapsia lisää, hoidot olisi ainoa vaihto ehto.. Lääkäri jatkoi".
Teimme mieheni kanssa vaikean päätöksen ja kerroimme että emme halua hoitoja. Jos emme enempää lapsia saa, niin lapsilukumme jää sitten kahteen.
Vuosi vaihtui 2008 ja alkutalvesta, maaliskuussa-08 kävin lääkärillä uudestaan ja pyysin päästä ultraan jotta nähtäisiin mikä tilanne nyt on oikealla puolen munatorvessa. Pääsin ultraan huhtikuun-08 alussa.
Ultrassa lääkäri ultras vähän aikaa, ja totesi sitten, että olet joko raskaana tai kuukautiset ovat kohta alkamassa. Niimpä lääkäri määräsi suorilta minut verikokeisiin, jotta saataisiin pian varmuus asiasta.
Seuraavana päivänä vastaus tiedettiin: Olin raskaana! Ihme oli tapahtunut taas.
Viikon päästä tästä lääkäri ultrasi uudestaan, jotta nähdään onko siellä oikeaa raskautta ja missä se mahd.sesti on. Siellähän se meidän pieni ihmisen alku uiskenteli vilkkaasti kohdussa. Mies-Lääkärillä oli itkussa pitelemistä, koska juuri hän oli aikaisemmin meille sanonut, että ilman hoitoja minulla ei ole mahdollisuuksia tulla raskaaksi. Kuitenkin nyt olin raskaana ja luonnollisesti. Se oli kova paikka lääkärille myöntää virheensä.
Kolmas lapsemme syntyi ennen joulua 2008 ja oli paras joululahjamme!
Kaikki kolme lastamme ovat terveitä ja olemme ikionnellisia ja kiitollisia heistä, kaiken kokeman jälkeen! Siksi sanonkin suoraan: Lapset on lahjoja, niitä ei tehdä, vaan niitä annetaan jos Luoja on nähnyt niin parhaaksemme suoda meille kasvatustehtävän.
Toivoisin lämmintä ja rakentavaa keskustelua, jos tämä "tarinani" herättää Teissä keskustelun halua, kuitenkaan ketään loukkaamatta!
Voimia ja jaksamista teille kaikille, jotka vielä kipuilette tämän lapsettomuuden kanssa syli tyhjänä! :heart:
p.s. jos joku haluaa tarkempaa tietoa mistä vain tähän asiaan liittyen,
vastailen mielelläni.
ja toisi ennen kaikkea toivoa Teille Jokaiselle lapsettomuudesta kärsivälle. :hug:
Tarinani alkaa: Menimme mieheni kanssa naimisiin kesällä 2003.
Heti syksyllä aloin jo odottaa esikoistamme. Kaikki meni loppujen lopuksi hyvin (alkupahoinvoinnista ja ennen aikaisista supisteluista huolimatta) ja esikoisemme syntyi kesällä 2004.
Joulukuussa 2004 ja keväällä 2005 koin ensimmäiset alkuvaiheen keskenmenot. Surua alkoi olla jo "ilmassa", kun toivoimme saavamme pian esikoiselle kaveria. Lapsettomuus pyöri mielessä, kunnes huomasin olevani taas raskaana syksyllä 2005. Pian onni ja ilo muuttui tuskaksi, kun ultrassa näkyi vain tyhjä pussi -> tuulimunaraskaus. Jouduin kaavintaan pitkälle edenneen tuulimunaraskauden vuoksi.
Tästä kaavinnasta meni lähes vuosi itkun sekaisessa sumussa ja epätoivossa, ettei lapsia enää tule. Sitten keväällä 2006 kuulin ystäviltä hierojasta, joka on auttanut äitejä/naisia joilla on ollut ongelmia tulla raskaaksi. Soitin hierojalle ja sain ajan toukokuun-06 loppuun.
Siellä hierojalla ollessa selvisi heti monta asiaa. Selässä oli lapsuudesta asti vaivanneita kohtia, jotka omalta osaltaan enemmän ja vähemmän oli vaikuttaneet lapsettomuuteen. Lisäksi hieroja näki että kohtu/munasarja-alueilla on jotakin häikkää. Syytä hän ei osannut sanoa, mutta sanomattakin selvää oli että lapsettomuutta nämä oli kaikki aiheuttaneet.
Hieronta oli tuskallista, mutta hammasta purren ajattelin mielessäni, että olkoon tämä kaikki sen arvoista, jos vielä vauvan joskus saisin.
Hieronnan lopuksi hieroja sanoi että sai auottua nuita paikkoja selästä ja kohtualueelta ja nyt ei pitäisi olla enää estettä raskaaksi tulemiselle.
Kesäkuussa-06 tuli kuukautiset normaalisti ja Heinäkuussa-06 olin jo raskaana. Ihme oli tapahtunut. Toinen lapsemme syntyi keväällä 2007.
Toisen lapsen ollessa 4-5 kuukauden ikäinen, huomasin yllätykseni olevan raskaana syksyllä 2007. Tottakai se oli aluksi shokki, kun esikoisen ja keskimmäisen lapsen ikäero oli lähes kolmevuotta, kun sitä oli kerennyt ajatella jo että taaskin tulee pitkä väli. Jos edes tulee ollenkaa enempää lapsia.
Mutta useiden viikkojen ultrassa kulkemisen jälkeen, alkoi lääkäreillä epäily kohdunulkoisesta raskaudesta, kun kohdusta ei löytynyt mitään, mutta raskaushormonit vain nousi. Kävi sitten pahin mitä ei kukaan ikinä toivonut, lääkäreiden hoitovirheestä johtuen vasen munatorveni räjähti ja olin kuolla sisäiseen verenvuotoon. Tehtiin kiireellinen tähystysleikkaus, jossa poistettiin vasenmunatorvi. Kotiuduin vain päivä leikkauksesta sairaalasta, ja omasta terveysaselmalta otettiin yhteyttä, haluttiin verensiirto, jotta vointini lähtisi toipumaan.
Aluksi kaikki meni ihan sumussa, koska sitä oli niin heikossa kunnossa.
Kun pikkuhiljaa toipuminen alkoi, alkoi myös järjen ja tunteiden taistelu, jossa suru vuorotteli. Helpotuksen asian käsittelyyn teki kuitenkin se että sai tietää pienen sikiön menehtyneen jo ennen kohtalokasta räjähdystä.
Silti tuntu niin pahalta menettää pieni elämä, jolla ei kuitenkaan ollut toivoa syntyä ja elää.
Pääsin onneksi aika pian masennusoireiden ilmetessä psykolokin juttusille ja toiselle ammattiauttajalle. Puhuminen ja tunteiden käsittely vieraan ihmisen kanssa auttoi hyväksymään tapahtuneet ja palamaan normaaliin elämään. Jälkitarkastuksen yhteydessä lääkäri kertoi surulliset uutiset:
"On tosi pieni mahdollisuus että tulet luonnollisesti enää raskaaksi, koska vasen munatorvi on menetetty ja oikean puolen munatorvesta ei ole varmuutta, miten sille kävi räjähdyksessä. Jos haluatte lapsia lisää, hoidot olisi ainoa vaihto ehto.. Lääkäri jatkoi".
Teimme mieheni kanssa vaikean päätöksen ja kerroimme että emme halua hoitoja. Jos emme enempää lapsia saa, niin lapsilukumme jää sitten kahteen.
Vuosi vaihtui 2008 ja alkutalvesta, maaliskuussa-08 kävin lääkärillä uudestaan ja pyysin päästä ultraan jotta nähtäisiin mikä tilanne nyt on oikealla puolen munatorvessa. Pääsin ultraan huhtikuun-08 alussa.
Ultrassa lääkäri ultras vähän aikaa, ja totesi sitten, että olet joko raskaana tai kuukautiset ovat kohta alkamassa. Niimpä lääkäri määräsi suorilta minut verikokeisiin, jotta saataisiin pian varmuus asiasta.
Seuraavana päivänä vastaus tiedettiin: Olin raskaana! Ihme oli tapahtunut taas.
Viikon päästä tästä lääkäri ultrasi uudestaan, jotta nähdään onko siellä oikeaa raskautta ja missä se mahd.sesti on. Siellähän se meidän pieni ihmisen alku uiskenteli vilkkaasti kohdussa. Mies-Lääkärillä oli itkussa pitelemistä, koska juuri hän oli aikaisemmin meille sanonut, että ilman hoitoja minulla ei ole mahdollisuuksia tulla raskaaksi. Kuitenkin nyt olin raskaana ja luonnollisesti. Se oli kova paikka lääkärille myöntää virheensä.
Kolmas lapsemme syntyi ennen joulua 2008 ja oli paras joululahjamme!
Kaikki kolme lastamme ovat terveitä ja olemme ikionnellisia ja kiitollisia heistä, kaiken kokeman jälkeen! Siksi sanonkin suoraan: Lapset on lahjoja, niitä ei tehdä, vaan niitä annetaan jos Luoja on nähnyt niin parhaaksemme suoda meille kasvatustehtävän.
Toivoisin lämmintä ja rakentavaa keskustelua, jos tämä "tarinani" herättää Teissä keskustelun halua, kuitenkaan ketään loukkaamatta!
Voimia ja jaksamista teille kaikille, jotka vielä kipuilette tämän lapsettomuuden kanssa syli tyhjänä! :heart:
p.s. jos joku haluaa tarkempaa tietoa mistä vain tähän asiaan liittyen,
vastailen mielelläni.