minusta ei ole äidiksi

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja en minä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
E

en minä

Vieras
En tunnu sopeutuvan tähän vauva-arkeen. Lapsi on terve ja kasvanut ok, nukkuu ihan hyvin. Itse olen jumissa ja haikailen entisiä aikoja jolloin olin "vapaa"...ei arki silloinkaan mitään ihmeellistä ollut mutta nyt siitä on muistoissa tullut varsinainen onnenmaa. Luin jostain että vauvanhoidosta pitäisi tuntea iloa...joskus kyllä tunnenkin, mutta rehellisesti sanoen harvemmin. En ole onnellinen vaikka minun pitäisi. En ole masentunut (kai?) vaan itsekäs narsisti. En ole koskaan itkenyt niin paljon kuin vauvan syntyman jälkeen näinä kuukausina. Tulevaisuus pelottaa. Haluan että lapsi on onnellinen ja terve, mutta niin haluaisin olla minäkin. Nyt saa sanoa että olisit miettinyt ensin/ kaikille sitä lapsia annetaankin...
 
Mulla oli aivan samanlaista melkein koko vauvan ensimmäisen vuoden ajan. Olin toisaalta onnellinen vauvasta ja huolehdin ja rakastin sitä täysillä, mutta toisaalta ajatukset oli jatkuvasti kaikessa sellaisessa mitä muka "menetin" kun olin kotona vauvan kanssa.
Nyt mun "vauva" on melkein 5v. ja moisia ajatuksia ei ole. Rakastan lastani ihan äärettömän paljon ja minusta on kuoriutunut varsinainen mamma. En käy juur koskaan missään ja mukavin puuha on jotain mitä voi tehdä lapsen kanssa.
En olis silloin uskonut että voin olla onnellisempi kuin koskaan kotona,lapsen kanssa.:)

Tsemppiä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja :):
Mulla oli aivan samanlaista melkein koko vauvan ensimmäisen vuoden ajan. Olin toisaalta onnellinen vauvasta ja huolehdin ja rakastin sitä täysillä, mutta toisaalta ajatukset oli jatkuvasti kaikessa sellaisessa mitä muka "menetin" kun olin kotona vauvan kanssa.
Nyt mun "vauva" on melkein 5v. ja moisia ajatuksia ei ole. Rakastan lastani ihan äärettömän paljon ja minusta on kuoriutunut varsinainen mamma. En käy juur koskaan missään ja mukavin puuha on jotain mitä voi tehdä lapsen kanssa.
En olis silloin uskonut että voin olla onnellisempi kuin koskaan kotona,lapsen kanssa.:)

Tsemppiä.

Aivan, kuin itse olisin em. tekstin kirjoittanut! Tosin oma vauvani on 2 vee! Lapsi on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut!
 
Alkuperäinen kirjoittaja en minä:
En tunnu sopeutuvan tähän vauva-arkeen. Lapsi on terve ja kasvanut ok, nukkuu ihan hyvin. Itse olen jumissa ja haikailen entisiä aikoja jolloin olin "vapaa"...ei arki silloinkaan mitään ihmeellistä ollut mutta nyt siitä on muistoissa tullut varsinainen onnenmaa. Luin jostain että vauvanhoidosta pitäisi tuntea iloa...joskus kyllä tunnenkin, mutta rehellisesti sanoen harvemmin. En ole onnellinen vaikka minun pitäisi. En ole masentunut (kai?) vaan itsekäs narsisti. En ole koskaan itkenyt niin paljon kuin vauvan syntyman jälkeen näinä kuukausina. Tulevaisuus pelottaa. Haluan että lapsi on onnellinen ja terve, mutta niin haluaisin olla minäkin. Nyt saa sanoa että olisit miettinyt ensin/ kaikille sitä lapsia annetaankin...

Tiedän jokaikisen pilkun tarkkuudella miltä susta tuntuu!!! Mulla oli esikoisen jälkeen myös tollasta. Ja nyt se esikko 2v3kk ja uusi vauva 6½kk ja taas mennään.... Sama fiilis, itken ja huudan ja samalla säälin lapsiparkoja että mitä heille aiheutan. Koskaan en näinä 2½ vuotena ole elänyt "elämäni onnellisinta aikaa". Joskus suorastaan kadun tätä valintaa. Ja häpeän pahaa oloani kun lapset kauniita ja terveitä ja kehittyvät normaalisti jne. Myös muut asiat ok, silti todella paha olla. Hoitajalle en usein saa, älkää ehdottako, eikä se mitään auttaiskaan, elämähän jatkuu sen vapauden hetken jälkeenkin. Koetan päivästä toiseen pinnistellä, ikäänkuin poistua tunteideni ulkopuolelle, elän odottaen parempaa tulevaa.
 
Voi kun kuulostaa tutulta. Itse tunsin samoin esikoisen synnyttyä. Vauva tuntui aluksi usein vain riesalle joka on vienyt vapauteni. Kyllä siihen alkoi sitten sopeutua. Toisilla (esim. sinulla ja minulla) äidiksi kasvaminen ottaa enemmän aikaa. Nyt minulla on 2 lasta, esikoinen on jo pian 3 vuotias ja olen hyvä äiti. Rakastan meidän päivärutiineja ja kiireettömiä aamuja ja olen suht. tyytyväinen jos saan lapset pari kertaa vuodessa yökylään että pääsen tuulettumaan eikä se tarkoita ryyppäämistä. Älä ota paineita äitiydestä. Ajattele kuinka suuri muutos lapsen saaminen on. On mielestäni ihan normaalia, ettei siihen sopeutuminen tapahdu yhdessä yössä. Voimia jaksamiseen!
 
Lohduksesi voin sanoa että mulla on ollu samanlaista molempien lapsien syntymien jälkeen se meni itestään ohi! Kun lapset oli n.1/2 vuotiaita, kaikki tuntu yhtäkkiä paljon helpommalta, ja aloin jo hymyillä. Sitä ennen itkin myös joka päivä ja halusin kaiken palaavan ennalleen. Joten sinusta on ihan varmasti äidiksi kun minustakin on ollut. Nyt rakastan naperoitani niin paljon että sydän pakahtuu!! Anopillani oli tapana aina sanoa kun näki että minulla on paha olla että ota kuule päivä vaan kerrallaan niin kaikki järjestyy ihan varmasti!
 
Samoja ajatukisa oli itsellä kun ipana oli ihan pikkunen vauva. Mä en vaan meinannu sopeutua siihen vaikka tuota lasta rakastankin aivan kamalan paljon. Oon sitten huomannu, että kun poika on kasvanut ja oppinut hieman omatoimiseksi (siis ei ole ihan niin kauhean riippuvainen minusta, osaa liikkua itse jne.) niin arki kotona on muuttunut paljon helpommaksi minulle. Vaikka vielä välillä tulee hetkiä, että mitä hittoa sitä on miettiny kun on lapsia halunnut (ja haluaa edelleen), niin pääpiirteittäin nykysellään pojan kanssa on mukava olla kotona ja touhuta kun se ei enää ole vaan sellanen pieni mytty joka kiljuu ka kakkaa ja vaatii ruokaa tai muita täyspalveluita itselleen (mitä vauvat nyt ylipäätä tekee).
Mä oonkin miettiny, et jospa sais seuraavat mahdolliset ipanat sellasella pienellä toimitusajan viiveellä, vaikka alta 1v:nä, muta kai se on vaan otettava riski jospa seuraavan kaa ei olis ihan niin ulapalla ja osais jopa nauttia siitä ihan pienestä tuhisevasta nyytistäkin enempi.
 
Olisi voinut olla mun kirjoittama,,, mulla oli tosi raskas fiilis pitkään. Vauva onneksi "helpommasta" päästä mutta tuntui kun olisin hukannut itseni,,, Jälkikäteen olen ajatellut että masennusta ja hormonit sen teki. Imetys oli tuskaa ja en siitäkään osannut nauttia. Viimein kun sain imetyksen (6kk) päätökseen muuttui olo kuin seinään paremmaksi. Eli uskoisin että kyse oli hormoneista. Toisen kerran jos toinen lapsi siunaantuu aion kyllä pyytää masennuslääkitystä tai luovuttaa imetyksen aiemmin. Turha hakata päätä seinään. Vieläkin toki kaipaan "entistä elämää" mutta normaalissa määrin ja olen oppinut nauttimaan äitinä olosta :heart: Ja ehdottomasti omaa aikaa tarvii kaikki äidit, ne ketkä nauttii alunalkaen ja me joilla alku hankalampaa. Jaksamista ja muista jutella tuosta asiasta, silläkin harmi pienenee jos ei puolitu. :hug:
 
Aika ärkeää on ettei jää vauvan kanssa yksin. vaikka perheessä olisi isäkin. isät tuppaavat olemaan päivät töissä. äidillä voi olla aika yksinäistä ilman aikuista seuraa. jo se riittää saamaan pahan mielen. hakeutukaa perhekerhoihin ym. tapailkaa ystävienne kanssa jotka samassa elämäntilanteessa.
 
Mulla oli samanlaista kun sain esikoiseni. Vauva tuntui vain riesalta. Kyllä se sitten pikkuhiljaa helpotti, menin töihin kun esikoinen oli 2v ja sitten tuntui, että oma elämä alkoi pikkuhiljaa palautua.. Toisen lapsen saadessani olin jo jotenkin "turtunut" siihen lapsiperheen arkeen eikä se ollut sitten enää niin suuri shokki. Olen nauttinut valtavasti, kun olen saanut olla kotona kahden lapsen kanssa. Nyt elämä on jo melko helppoa, lapset 5 v ja 2v.

Tuohon perhekerho -asiaan... itse en ainakaan voi suositella sitä muille, sehän on suorastaan maanpäällinen helvetti jossa ei muusta puhuta kuin vauvoista ja lapsista. Itse en tykännyt ainakaan yhtään käydä. Yksinäisyys oli mullakin ongelmana, mutta eipä se perhekerho sitä yksinäisyyttä poistanu, päinvastoin tunsin oloni vaan entistä paskemmaks kun en ollutkaan semmonen samanlainen kantoliinavouhottoja kuin ne muut. Ja kaikista mieluiten tapasin muita kuin äitejä, koska silloin sai edes hetkeksi ajatukset pois siitä lapsiperhearjesta.
 
Et ole narsisti. Minullakin oli aivan samaa. Ja tätä jatkui VUOSIA... Tilanne helpotti kun lapsi kasvoi ja sain "omaa aikaa". Aina kun sain olla tunnin tai pari välillä muualla, kotiin tullessani lapsi tuntui ihanammalta kuin ennen ja jaksoin leikkiä hänen kanssaan ja nauttia hänestä. Voitko järjestää niin että saisit ihan päivittäin edes tunnin vapaata ? keksi joka päivälle jotain kivaa tekemistä.
 
Vauvavuosi on mun mielestä ollut aina ihan persiistä, heti vuoden jälkeen helpottaa. Ei se edes ole mitään masennusta, se vaan on rankkaa kun pitää olla 24/7 melkein vauvan saatavilla kun vielä imettää. Sitten onneksi helpottaa ja nyt kun lapsi on jo 2,5v voi sanoa, että tästä jo nauttii.

Ei kannata tehdä lapsia liian nuorena, voisin kuvitella että jos olisin tehnyt lapset 10 vuotta sitten, olisin pimahtanut ihan täysin.
 
Mulla jos alkaa oikein tympimään niin jätän vauvan miehelleni ja menen kirjastoon lukemaan lehtiä hiljaisuuteen muutamaksi tunniksi. Liikunta on myös auttanut huomattavasti olotilaan ja saatan päivän aikana kävellä yhteensä 4h, se oikeesti virkistää mieltä ja kroppaa.
Tein myös sellaiset temput, että ilmoitin miehelleni meneväni ulos kuukauden päästä vähän arkea karkuun ja nauttimaan aikuisten ihmiseten seurasta (alkoholin vaikutuksen alaisena tietenkin). On tärkeää tehdä kaikkea muutakin kuin vaan keskittyä vauvaan, on elettävä omaakin elämää, lapsi on osa elämääsi se ei ole koko elämäsi.
 

Yhteistyössä